Poliitikon identiteetti ja vertaisverkot

Presidentinvaalien gallupit ovat alkaneet elää. Kun kirjoitin aiemmin kuinka toiselle kierrokselle menevät vaalit ovat ongelmalliset niin vasemmistolle, vihreille, arvoliberaaleille kuin monelle Euroopan integraatioon ja kansainvälistymiseen aidosti kiinnittyneelle ihmiselle, alkoi tapahtua.

Miesten mies

Ensimmäinen vaihe oli sellaisten äänestäjien herääminen, joilla ei todellakaan ollut vihreinä ja usein akateemisina naisina oikein mitä äänestää, Niinistöäkö vai Väyrystä. Alkoi vyöry kohti Pekka Haaviston tarjoamaa vaihtoehtoa. Se oli odotettu siinä missä samaan aikaan tapahtuva luonnollinen Sauli Niinistön kannatuksen sulaminen. Jean Genetiä lainaten: Mies joka nai miestä on miesten mies.

Äänestäjät heräävät nyt vaaleihin myöhään ja ehdokkaastaan epävarmoja on liki kolmannes. Erityisen paljon näitä on odotetusti perussuomalaisten ja perinteisen vasemmiston suunnalla. Tässä täytyy tapahtua vielä ennen sunnuntain varsinaista vaalipäivää paljon. Ei ole uskottavaa että SDP:n Paavo Lipposen kannatus jäisi jonnekin kuuden prosentin tuntumaan. Timo Soini saa toki myös omia äänestäjiään uurnille. Muuten äänestysvilkkaus jäisi ennätyksellisen alas, alle 70 prosentin. Tässä pelissä nainen on nainen kuolemaansa asti, mies vain niin kauan kuin pystyy.

Neitseellinen paikka ilotalolle

Kirjoitin jo syyskesällä kuinka gallupit heittävät nyt paljon ja että lopputulos alkaa näkyä vasta aivan vaalien viime metreillä. Nyt edes vaalien ennakkoäänet eivät kerro kovin hyvin vaalien lopullisen äänestyspäivän tulosta. Syntyy taktikointia, jossa toiselle kierrokselle on saatava uskottavat, selvästi eri ideologiaa ja maailmankuvaa edustavat ehdokkaat. Muuten ilman omaa toisen kierroksen ehdokasta jääviä olisi aivan liian paljon. Kaikki muu on nyt mitattu, paitsi miehen mahtavinta asetta, sanoisi Woody Allen suomalaisten vaaleista.

Paavo Väyrynen on tehnyt loistavan poliittisen paluun itseironisella ja hauskalla strategialla, kertovat mediat, oikeammin mainostoimistot. Koko maan joka pitäjän kiertävä ehdokas on urakoinut tavalla, joka pelastaa samalla keskustapuolueen ainakin toistaiseksi jatkuvalta alamäeltä ja syöksykierteeltä. Sen poliittinen merkitys on paljon pienempi kuin imagollinen ja kohdistuu Väyryseen itseensä. Vaaliyönä Paavo Väyrynen ei nuku kuten pieni lapsi, takavuosien poliittinen taitajamme.

Vihreiden kehno ja väärin oivallettu eduskuntavaalityön strategia sen sijaan oikenee nyt Pekka Haaviston tuella. Siinä kyse on samalla poliittisesti merkittävämmästä teosta. Sen siivellä on mahdollista rakentaa myös uutta ideologista jatkoa. Tällöin se olisi samalla suoraa jatkoa 12 vuotta jatkuneelle Tarja Halosen työlle presidenttinä. Ilman sitä Pekka Haaviston kaltainen poliitikko ei olisi edes voinut kohota Suomessa presidenttiehdokkaaksi, saati menestyä vielä itse vaaleissa. Monelle vaalien seuraaminen on kuin juutalaiselle lukien salaa natsien käsikirjaa. Nyt Venus taipuu hyväilyllä, ei voimalla. Se on uutta Suomessa.

Halosen työn jatkajat

Mediat ovat pohtineet yllättävän vähän presidentti Tarha Halosen jättämää perintöä ja sen jatkajia tästä näkökulmasta. SDP ja Paavo Lipponen Halosen tukijana ei näytä saavan kansan tukea. Halosen toinen kausi ei ollut sellainen johdonmukainen, vakuuttava jatko ensimmäisen kauden uutena ja erikoisena koetulle työläistaustaiselle yksinhuoltajaäidin Helsingin Kallion perinnölle, kuin mitä olisi ehkä moni odottanut.

Alkoivat perinteisemmät oman linjan naisten nimitykset ja uutuudenviehätyksen myötä katosi myös kaupallisen edunvalvojan ja Venäjän suhteita hoitavan “muumimamman” imago, identiteetti ja rooli äitihahmona. Kuka oikaisee jatkossa Yhdysvaltain presidentin solmion, ajaa golfkärryä Venäjän johdon kanssa? Suomen Kuvalehti ( SK 2/2012) kuvaa pääkirjoituksessaan ulkoministeriön olleen lamassa, presidentiltä puuttuneen ajatukset ja avaukset.

Mitä Berlusconin kaltainen suuri valloittaja voisi nyt lohkaista tavattuaan vaikkapa Lipposen? Maailmalla kiima on pahempi tauti kuin viina. Suomessa sen ohittaa vain kateus. Juuri kateus panee suomalaisen epäröimään ja tekee hänestä hitaan, virheet alkavat kumuloitua. Tumpeloiko Suomi itsensä Venäjän etupiiriin, kysyy Kuvalehti.

Halosen loppukaudella alkoi eurooppalainen kriisi, taantuma ja lama, jonka keskiössä oli euroalueen ydin. Halosen aikana tuloerot, köyhyys ja syrjäytyminen kohosi pahimmaksi kansalliseksi uhkaksemme, ei Venäjä eikä muiden aiheuttamat ongelmat. Halonen oli vanhan vasemmistolaisen poliittisen kulttuurin tuote ja lapsi, kirjoittaa lehden pääkirjoittaja hyvästellen presidentti Tarja Halosen.

Tämän politiikan hoito jäi nyt lautasensa menettäneeltä presidentiltä ja uusia ehdokkaita tähän virkaan oli haettava perussuomalaisten jytkyvoiton jälkeen takavuosien valtiomiehistämme. Poliitikon nuoruudessa kaikki oli vielä uutta - paitsi nälkä. Nyt sekään ei ole uutta. Kun sairastaa on vanha - iästä riippumatta, vastaisi viisas poliitikko. Jatkuva iän korostaminen on aikamme ilmiö sekin. Eläkeikä alkoi siirtyä heti suurten ikäluokkien, sodan aikana syntyneiden, jäätyä eläkkeelle.

Kasvuun kykenevä on aina nuori

Syntyi epätietoisuutta, uusia ja innostavia avauksia tuovia nimiä ei enää löytynyt edes puolueitten sisäisiin mittelöihin. Oma mediamme piti huolen siitä, että yksi ehdokas oli ylivertainen. Se muistutti venäläisten tapaa valita omaa presidenttiään, kun muita vaihtoehtoja ei maassa Putinin ohella ole. Kekkosen aikana tämä hoidettiin samalla tavalla ja saman median toimesta.

Vain Martti Ahtisaari toi tähän virkistävän poikkeuksen ja nyt sitä pelättiin. Mark Twainia lainaten ei ole surullisempaa näkyä kuin nuoret pessimistimme, paitsi vanhat optimistit. Nyt lähdettiin vaaleihin surullisilla vetureilla, vanhojen miesten näytellessä kiusallista roolia, uutta imagoa, naurettavaa uutta identiteettiään esitellen.

Suomi on saamassa joka tapauksessa presidentin, joka on porvarillisten arvojen maassa ensimmäinen tätä maailmankatsomusta tunnustava ihminen sitten Kekkosen aikojen. Siihen tarvittiin siis kaksi SDP:n Mauno Koiviston kautta, yksi SDP:n Martti Ahtisaaren kausi sekä jälleen kaksi SDP:n Tarja Halosen kautta.

Sinä aikana 1970-luvulla, sen alussa syntyneet, ehtivät ikääntyä yli 40-vuotiaiksi keski-ikäisiksi duunareiksi. Mauno Koivistoa ensimmäisen kerran äänestämään päässeet yli 50-vuotiaiksi yhdessä Koiviston silloin, vuonna 1982 nuoren 25-vuotiaan Assi tyttären kanssa. Nuoruus on oma itsensä vain arkuudessa ja ujoudessa, ei muussa.
John Barrymoren mukaan hyvät kuolevatkin nuorena. He huomaavat ettei kannata elää vanhaksi, jos pitää olla koko ajan hyvä.

Valta on vai lainassa, demareillakin

Koko tuon ajan, nykyisin työssä vanhenevan sukupolven, valtaa Suomessa käytti SDP:n presidentti ja myös muissa valtion ja kuntien viroissa, julkihallinnossa ja sen tehtävissä, pääministeristä alkaen, vaikutti pääsääntöisesti demarivalta.

Se, että nyt demari ei näyttäisi kohoavan edes neljän tai viiden kärkiehdokkaan joukkoon, on historiaan jäävä tapahtuma. Ei niinkään se, että saamme porvarin presidentiksi 30 vuoden odotuksen jälkeen. Demarivalta ja hyvinvointiyhteiskunta on elämän suuria valheita ja ylimainostettu kausi. Niiden toistelu ei tuo takaisin kerran menetettyä valtaa ilman mittavia uusia avauksia.

Jos vasemmiston yhteinen kannatus on jäämässä noin 10-15 prosentin kohdalle, se kertoo yhden aikakauden päättymisestä. Samalla se kertoo myös mahdollisesti jotain demokratiasta, puolueinstituutiostamme ja presidentin virasta instituutiona. Demokratian kriisi on suomalaisen puolueinstituution aiheuttama, omaa tautiamme. Demokratia ja lumi ovat sama ilmiö, ne katoavat kun vain olemme niistä piittaamatta kyllin kauan. Median vastuu tästä on ollut Suomessa suuri. Sen jääminen omien vaivojensa vangiksi kuvaa suomalaisen marinadin ja mediatalojemme omintakeista tautia.

Rakenteellinen korruptio

Kun puolueet ovat nimenneet virkoihin ehdokkaansa niin ikään vahasta muistista ja vaatien puolueen mandaattivirkoihin ja tehtäviin, apurahoihin ja jopa akatemian virkoihin, jäsenkirjoja, näiden virkojen täyttäjiä on ollut jo vuosikymmenet vain vajaa 5 % kansakunnastamme. Sen työtä tekevästä, hyvän koulutuksen hankkineesta väestöstämme, luovan luokan osaajista, innovaattoreista ja näiden innovaatioiden kuluttajista, palvelujen tarjoajista, yrittäjistämme, pääosa on ollut ulkona virkojen täytössä.

Yliopiston istuva professori, juristi ja dosentti, vakuuttivat tämän ilmiön olevan maan rakenteellista korruptiota. Tämän korruption seurauksena yli 95 % kansakunnasta on ollut virkakiellossa. Suomen lainsäädäntö ei tunne käsitettä lainkaan. Meillä ei siis voi ollakaan korruptiota. Suljettu maa ja sen poliittiset johtajat jakavat maan isänä lapsille lahjoja, joita lapsen isä saattaa toivoa. Diogenes löi isää, kun poika kirosi.

Diogenes ymmärsi ylimielisyydestä syntyvän sairauden ja itsepetoksen. Kansakunnan jakamisen tavalla, jossa julkinen sektori on jäänyt korporaatioineen pääosin ulkopuolelle sen todellisesta kehityksestä, mutta kerää sieltä itselleen irtopisteitä. Se ei poliittisine virkoineen sitä edes aina tunnista ilman avustajiaan. Politiikan ulkopuolella olevat 95 % eivät kykene koko ajan miellyttämään samaan aikaan maailmaa ja sen kärkiosaajia sekä isäänsä, suomalaista poliitikkoa ja sen imitoivia mandaattivirkamiehiä. Imitoiva kulttuuri kärsii kaikista Powellin kuvaamista kiroista ja reaaliaikaisessa hybridien tuomat edut valuvat tätä ymmärtäville kulttuureille .

Isoäidistä isoisään

Jotain uutta, aloitteellista ja missioivaa, olisi vaadittu yhteiskunnallisen kehityksemme luotaamiseen presidentiltä silloin, kun 95 % ei oikein tiedä, miksi olisi mentävä vaaleihin ja äänestettävä miestä, joka kertoo olevansa “mukiin menevä” tai “pöh” jostain menneen maailman pimeyden ytimestä.

Olisiko aika siirtyä vaaleihin, jossa presidentti haetaan jotain muuta kautta kuin poliittisen puolueinstituution avustamana, jota 95 % ei tunnista, eikä kohta ymmärrä kenen etua se valvoo ja miksi, millaisessa ympäristössä. Eläen samaan aikaan vaativassa reaalitaloudessa, alati muuttuvan mediayhteiskukunnan hybriditalouden ja monikulttuuristen ilmiöiden keskellä, jossa vertaisverkot ja uudet luovat luokat eivät ole enää sidoksissa mihinkään noista SDP:n ja sitä ennen Kekkosen rakentamaan omalaatuiseen rakenteelliseen korruptioon, pelon ja uhkailun maailmaan.

Poliitikon vertaisverkosto

Olisiko tuon 95 %:n rakennettava poliittisesti sidotulle pienelle vähemmistöllemme oma vertaisverkosto, jossa nämä voisivat pelata ihan omaa peliään. Tällöin uudessa palvelin-asiakas -mallissa verkon kaikkien jäsenten laskentateho, kaista ja tallennustila on vain heidän yhteisessä käytössä.

Sama data kiertäisi vuosikymmenestä toiseen, moneen kertaan, isältä pojalle tai tyttärelle, mikä lisäisi sen luotettavuutta ja se alkaisi muistuttaa kulttuuritutkimuksen käsitystä identiteetin syntymisestä poliittisena identiteettinä ja sen periytymisenä.

Näin poliittisen isän rooli, pöh -rooli, älä pelkää, isä se tässä, hoituisi median suodattamien ja yksilön suorittamien irrallisten poliittisten tapahtumien kautta.
Siinä pohjoiskorealaiseen tapaan oppisimme, kuinka hän joka pitää isästä pitää myös pojasta.

Poliittisen isän rooliin kuluisi siten yleisesti sellaiseksi hyväksyttyjä piirteitä, jotka yksilö sisäistää sitten osaksi isän identiteettiään ja pukeutuu myös isän näköiseksi. Kuten kuningaskunnassa kuningas pukeutuu vallan merkkeihin ja armeijassa ylempi hierarkiataso opetetaan tuntemaan kauluslaatoista. Se on siellä ihmisen identiteetin merkittävin osa ja edellyttää kantajaltaan tietyntyyppistä käyttäytymistä ja rooliajattelua. Pahinta mitä siinä voi tapahtua, on saada rooliin sopimaton, epätavallinen isä.

Korpille korpin poikaset ovat kauniita

Poliitikon roolien kautta identiteettiin kiinnityvien ominaisuuksien ei tarvitse olla kuitenkaan yksilön persoonallisuutta määrääviä, kuten vaikkapa armeijassa, vaan eri poliitikon roolit ja yhteiskunnan tarjoamat mandaattivirat voidaan nähdä myös erillisinä kokonaisidentiteetistä.

Vaikka yksilön identiteetti, käsitys poliitikon arvosta ja minuudesta, on lopulta hyvin subjektiivinen kokemus, muotoutuu se lopulta niissä sosiaalisissa kehyksissä, jotka poliitikkoa ympäröivät. Etenkin julkisuudella ja mediaympäristöllä on suuri merkitys siihen, millaisena poliitikko kokee ja ymmärtää itsensä. Siinä yksi isä on parempi tausta kuin sata mestaria. Kysykää vaikka Timo Soinilta tai Paavo Väyryseltä, Pohjois-Korean johtajalta.

Poliitikko tekeekin koko ajan havaintoja ympäristöstään, kiertää turuilla ja toreilla, esiintyy pahvinukkena ja näkee äänestäjänsä. Hän vertailee itseään muihin omassa vertaisverkossaan ja oppii siinä poliitikolle tyypillisiä tehtäviä ja maneereja uusien ja kasvavien roolisuoritustensa kautta. Uudet symbolit ja niiden merkitys tulevat hänelle tutuiksi osana roolihahmoa, ei toki sisäistettynä ja opittuna tiedemiehen tutkintona tai ammattikokemuksena, lääkärin tapana leikata potilastaan.

Puolueuskollisuus on outo käsite

Poliitikon puhe muistuttaa teatraalista suoritusta ja on sille läheistä sukua identiteettikokemuksena. Yhdysvalloissa presidentti ja kuvernööri voivatkin olla juuri ammattinäyttelijöitä, Suomessa lisäksi muita julkisia henkilöitä, tuttuja kasvoja, joilla on valmiiksi vakuuttava poliitikon roolihahmo muotoutumassa kilpailuvietin mukana.

Näin Suomessa vaikkapa urheilija on tyypillinen poliittisen uran tavoittelija. Kun kilpaurheilu on vienyt kaiken ajan, muuta työtä ei oikein jää kuin julkisuuden tuoma mahdollisuus poliitikkona. Tamperelaista kansanviisautta lainaten, siinä elämä on kaltevalle pinnalla kuin miniän maine.

Nykyisin poliitikon maailma rakentuu yhä enemmän erialisten sekundaaristen sosialisaatioiden kautta ja muodoilla. Näin poliitikkojen mielipiteet ja habitus alkavat näyttäytyä medioissamme erilaisilta. Poliitikolla on ympärillään niin paljon ihmisiä ettei hän huomaa heitä lainkaan, eikä se ole edes tarpeen. He huomaavat kyllä poliitikon ja tämän suoritteet, arvioivat profiilia. Mediat tekevät profiilin, eivät toki poliitikot. Poliitikon on hyväksyttävä tämä uusi identiteetti ja elettävä sen kanssa.

Kävelylenkillä, tietovisailussa, kotona perheen parissa, julkisessa debatissa, turuilla ja toreilla poliitikkoon voi kiinnittyä helposti myös sellaisia alakulttuurien aineksia, joita on syytä käyttää vain rajatusti ja liikkuessa vain juuri ko. ympäristöissä. Vaalien aikana kulttuurinen identiteetti ja rooli voi muuttua ja korvautua useaankin otteeseen.

Tällöin kulunut termi kertoo poliitikon kääntäneen takkinsa vaikka kyseessä onkin vain väärin ymmärretty roolisuoritus. Kaikki ihmiset ovat lupauksissaan loputa samanlaisia. Ero on lähinnä kyvyssä ottaa työ itselleen, taidossa valita itselleen näyttävä työ, roolisuoritus poliitikon usein tyhjässä elämässä. Mandaattivirkamies ottaa sen hierarkisen organisaationsa kautta ja poliittisen tuen hankkineena, tekemättä välttämättä yhtään mitään.

Kova työ ei ole ketään poliitikkoa tai poliittista virkamiestä tappanut, mutta miksi ottaa se riski. Politiikassa tyyni meri ei tee taitavaa merimiestä ja meren käyntiä haetaan omien keskuudesta.

Isähahmon identiteetti

Näin poliittinen vertaisverkko vahvistaa osaamista myös muuten vieraan kulttuurin piirissä, maalta kaupunkiin muutettaessa, pala palalta kohti merkittävämpiä poliittisia meriittejä.

Poliittisen isän rooli on näin sisäistettävä omaksi identiteetiksi myös kansakunnan johtajana tai pienemmän pitäjän päällikkönä. Kunta, maakunta, valtio ilman rajoja uhkaa tätä suurella vaivalla hankittua identiteettiä, jolloin mandaattiviran haltijan on asetuttava kaikkea muuttuvaa vastaan.

Tämä edellyttää joskus oman identiteetin tilapäistä muuttamista, turvautuen sekundaarisosialisaation kautta saatuihin oppeihin. Jos poliitikkona teet vähän enemmän joka päivä kun mitä sinulta odotetaan - niin pian sinulta odotetaan sitä koko ajan. Poliitikolle työ ei ole tärkeää vaan vaikutelma toimeliaisuudesta.

Suotavaa on kuitenkin pitäytyä viime kädessä poliitikon primaarisosialisaatiossa ja siellä omaksuttuihin merkityksiin, joiden pohjalta muiden elämää vertaisryhmässä peilataan. Äänestäjän elämään sitä ei tule koskaan peilata. Se on liian etäinen ja vertaisryhmänä heterogeeninen ja vieras, koko ajan vaihtuva ja pelottavakin, monella tapaa traumatisoiva ympäristö kauan samassa sosialisaatiossa tehtäväänsä kypsyneen kansakunnan isähahmoksi. Näin poliitikko alkoi vieraantua, syntyi sodan jälkeinen broileripoliitikkojen koulukunta, vertaisryhmä johon samaistua.

Marinadi eliitin osana on kansakunnan isähahmolle ja tämä turhamaisuudelle tyypillinen, eikä kukaan ole siltä suojassa. Presidentin ympäristö on käytännössä laitosympäristö ja laitosympäristössä eläneet sopeutuvat siihen muita helpommin. Iäkkäät johtajat ovat halukkaita, jopa valmiita oppimaan, mutta eivät välttämättä tulla opetetuiksi. Koulutuksemme olisi kohdistettava ja rajoitettava ihmisiin, jotka todella haluavat tietää. Kaikki muu on ajan haaskausta ja turhaa paimentamista.