maanantai 9. tammikuuta 2012

Aitoja vaihtoehtoja etsimässä

Toimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa Apu Lehdessä kuinka äänestäjät ovat vailla vaihtoehtoja. Toisella kierroksella Sauli Niinistö voi saada vastaansa joko Timo Soinin tai Paavo Väyrysen. Se on mahdoton paikka monelle äänestäjälle, kirjoittaa Rautio. Näin etenkin naisille, jotka ovat jo kauan tienneet sen, mitä miehet ovat nyt joukolla hakemassa.

Mediavaalit

Suomessa saattaa syntyä presidentinvaaleissamme ensi kertaa tilanne, jossa toisella kierroksella liki puolet äänestäjistä ei tiedä ketä äänestää. Ilman omaa ehdokasta ovat koko vasemmisto, vihreät ja arvoliberaalit, mutta myös he, jotka ajavat syvän periaatteellista eurooppalaista integraatiota, pohdiskelee Apu Lehden heittolaukauksien yleensä osuva ampuja. Perhelehdessä tapahtuva politikointi on ainut toimittajalle siellä tarjoutuva seikkailu, avioliiton ohella.

Erityisen tarkka Rautio on laukauksissaan alkaessaan osua vihdoin myös edustamaansa mediaan. Suomalainen media on pilkannut vuosikausia Venäjää ja Putinia. Samaan aikaan samainen media on hehkuttanut omien vaaliemme selvyyttä ja pitänyt huolen siitä, jotta vaalit todella olisivat ennalta selvät. Vallattoman kuningasparin valinta muistuttaa siinä sopupeliä tai lottoa ilman voittoa.

Suomen Kuvalehti näkee asian hieman toisesta valosta. Kovan maineen saaneen raskaan sarjan Paavo Lipposen putoamista toiselta kierrokselta pidetään ihmeenä. Toimittaja Pekka Ervastin kirjoituksessa häntä luonnehditaan tuulella käyväksi johtajaksi, jonka ansiot luetellaan näkyvästi, mutta ei oikein nähdä tunteiden ilmaisun ja yrmyilyn hallinnan taustalla olevia syviä vesiä.

Kun Lipponen ei toimittajan mukaan osaa ottaa vastaan palautetta, sen taustalla saattaa olla paljon enemmän kuin johdonmukainen ja määrätietoinen, asiansa osaava Paavo Lipponen. Mitä suuremmaksi Lipponen kasvoi, sitä yksinäisempi hän näytti puolueessaan olevan ja muistutti Urho Kekkosta.

Hu Jintaon opit


Eurooppa on jo kauan ollut avoin kenttä uusille tuulille. Toki tämä sama koskee myös vaikkapa Kiinaa, jossa Kiinan presidentti Hu Jintao pelkää Lady Gagaa ja Avatarta hajottamassa ja tuhoamassa Kiinaa. Länsimaat ovat rakentaneet strategisen juonen murtaakseen kiinalaisten ideologian ja kulttuurin, kirjoittaa Hu Jintao. Kun on jo presidenttinä Kiinassa, toivo ei ole enää heräävä unelma ja jokainen uloskäynti on sisäänkäynti johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

Kiinalainen kulttuurinen voima ei ole oikeassa suhteessa sen taloudelliseen kansainväliseen asemaan, arvio Kiinan presidentti. Epäilemättä hän on siinä oikeassa. Churchillia lainaten vihassa pidetty puhe on paras puhe, jota koskaan on katunut.

Suomalaisen presidenttiehdokkaat eivät näyttäisi tunnistavan kiinalaisia ja Aasialaisia päättäjiä juuri lainkaan. Toki joillakin on ongelmia myös naapureittemme päämiesten tunnistamisessa. Se, että on ajautunut ehdokkaaksi politiikan teon tärkeimpään virkaan, ei vielä tarkoita sitä, että kiinnostus kansainväliseen politiikkaan olisi erityisen korkea. Monet kansainvälistymistä vaativat eivät itse harrasta sitä juuri lainkaan. Usein puhe käy juuri siitä mistä on suurin puute. Toisaalta universaalisti puhuviin ihmisiin vihaa ei mahdu, ja nyt moni on sen havainnut etenkin Pekka Haavistossa.

Aasialaisia tuulia olisi syytä seurata politiikan teon kärjessä, siinä missä kansalaiset tekevät niin kaiken aikaa ja omaksuvat uusia kulttuurisia vaikutteita. Ne eivät ole aina niin egoistisia, itsekkäitä ja ihmissovinistisia kuin mihin pragmaatikkona olemme oppineet ja ikääntyneet suuret ikäluokat meitä ohjaavat oman edun valvonnassa unohtaen samalla vapaan yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden vaatimukset.

Nukkuva vasemmisto


Uusliberalismin kanssa kilpaillut vasemmisto ei ole esittänyt mitään uutta sitten sosialismin romahduksen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen, kirjoittaa Vasemmistofoorumin toiminnan johtaja Ruurik Holm Helsingin Sanomissa (HS 9.1). Vasemmistopuolueista on tullut osa korporativistista poliittista järjestelmää vailla kykyä uudistua ideologisesti ympäri Eurooppaa. Tauti on ollut tuttu jo vuosikymmeniä ja sitä kohtaan tunnetaan suurta epäluottamusta. Suomessa tälle kehitykselle lainasi kasvonsa juuri Paavo Lipponen, tahtoi hän sitä tai ei. On oikein vihata syntiä, mutta ei syntisiä, sopisi Lipposen kohdalle hyvin sloganiksi.

Holmin mukaan Euroopan oikeistopopulistiset liikkeet vetoavat emotionaalisiin tunteisiin, nationalismiin ja kansallisromantiikkaan. Heiltäkin puuttuu uskottava poliittinen ohjelma, jolloin mikä tahansa ajatussuunta voisi nousta tulevaisuudessa johtavaksi ideologiaksi.

Talouspolitiikan johtajuuden hoitaa alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden eliitti, ei poliittinen liike tai ideologia. Suurten linjojen vetäminen juuri tällä sektorilla on jäänyt asiantuntijoille, pohtii Holm kirjoituksessaan ja kiroaa hierarkiat 1990-luvun malliin peräänkuuluttaen perinteisiä yhteisöjämme. Näin kirjoittajan uni näyttäisi jatkuvan eikä uutta löydy. Jos löytyisi, se olisi jo Lipposen ja Arhinmäen käytössä. Vasemmalla pahat tekevät sellaista, josta oikealla hyvät vain uneksivat.

Hallitseva ajattelutapa ratkaisee sen, miten päätöksenteko ohjautuu demokraattisesti valituissa elimissä. Tässä Kiinan presidentin huolet ovat aivan samoja kuin Vasemmisto foorumin toiminnanjohtajan. Kiinan presidentti pelkää länsimaiden viihteen ja medioitten muokkaavaan yleistä asennetta ja ajattelusuuntaa perinteiselle kiinalaiselle päätöksenteolle vieraaseen kulttuuriin, sananvapauteen. Internet ja sosiaaliset mediat vapauttivat sanan. Kiinalaiselle helvetti ei ole paikka vaan mielentila.

Punaisen viivan tragedia


Puolue ei voi ryhtyä tieteelliseksi asiantuntijaksi eikä vallata sosiaalisen median foorumeja itselleen, tukita suita ja kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Edustuksellinen järjestelmä voi olla internetin sisällä puolueita edustuksellisempi, toisin kuin Holm tulkitsee. Perinteinen media, kansalaismedian edeltäjänä ja neljäntenä valtiomahtina, kuvasi prosessia sisältä käsin ja pohtien omaa mahdollisuuttaan menestyä kilpailussa. Tämä käytäntö ei puolueita ja poliittista instituutiota auttanut rahtuakaan. Korporatiivinen media esitti vain itse valitsemansa vaihtoehdot ja haki niistä itselleen sopivimman. Liberaali lehdistö ymmärsi kaikkia muita paitsi ei heitä arvostelleita.

Kun punaisen viivan vetäjän on ymmärrettävä, missä mennään, ja kaikkien on suoriuduttava tuosta tehtävät demokratiassa, sähköisen median kärki alkoi kulkea yhä kauempana edustuksellisen demokratian kyvystä vastata muuttuvan teknologian ja sen uusien sosiaalisten ja kulttuuristen, symboli-innovaatioiden haasteisiin. Ne kaikki oli mitattu ja punnittu kärki-innovaattoreiden tulisen keskustelun, haasteiden ja kiistelyn aikana.

Tällainen ilmiö ei ollut enää vain tuhansien kulttuurien välinen synerginen verkosto, vaan ennen kaikkea suuria linjoja vetävä ja vanhan korporativismin jälkeensä jättävä hybridinen ilmiö. Tähän herääminen vain tapahtui Suomessa ja puolueiden sisällä hitaasti, jos lainkaan. Ennakkoluuloista oli tullut tietämättömyyden lapsia.

Nämä käsitteet ovat medioillemme vieraita edelleenkin eikä poliittinen eliittimme puhu niistä lainkaan. Kun yhteiskunnalliset ja sosiaaliset hybridit alkoivat yleistyä teknisten ja biologisten rinnalla, poliittinen koneistomme oli niiden vastaanotolle vieras. Vielä 1990-luvun verkostotalouden kohdalla se kykeni oivaltamaan innovaatioaallon suunnan ja ohjasi meidät ulos lamasta kuilun partaalla käyden.

Pragmaattista edunvalvontaa


Julkinen valta ja markkinat seuraavat nyt lähinnä vain politiikan teon puhetapaa. Se korostaa globaalissa keskustelussa kansallisia etuja ja on siinä pragmaattisen valvova Timo Soinin, Paavo Väyrysen, Paavo Lipposen tai Sauli Niinistön tapaan. Tässä keskustelussa ei voi syntyä uutta ideologiaa, irtiottoa. Tällaisessa keskustelussa puhutaan helposti laista kun tarkoitetaan valtaa, ylistetään hyveitä, joita harvat harrastavat.

Erot ovat vain vivahteissa ja muutamassa yksityiskohdassa, ei itse pragmaatikon edunvalvonnassa. Vielä 1800-luvulla kansanvälisyys oli vasemmistossa näkyvämmin esillä eikä vastakkain asetettu kansakuntia vaan yksityinen kansalainen, työläinen, ja ylikansallinen pääoma, pohtii Ruurik Holm vasemmiston kriisiä. Hyvänä ihmisenä Holm kärsii tästä eniten.

Holm kirjoittaa aidosta demokratiasta ja ihmisten tarpeista. Se on ajalle tyypillinen tapa kuvata, kuinka kertomus on loppunut, narratiivinen tarina on ohi ja tulisi löytää tapa kuvata jotain uutta ja merkittävää löydöstä, aitoa.

Sellainen on ihmisten tarpeiden mukainen aito demokratia erotuksena muusta demokratiasta, vähemmän aidosta. Toinen aito on yhteisöllisyys, aitovarsilla aikanaan tehty. Tämän käsitteen aidot poliittiset edunvalvojat ovat löytäneet ja toistavat sitä mantranaan. Yhteisö valvoi pahaa, jonka tekeminen kävi kalliimmaksi kuin hyvän.

Tässä Kiinan presidentti on rehellisempi ja tunnustaa, kuinka vaalit lähestyvät ja tulosta olisi synnyttävä. Se millaista tulosta syntyy, jää Kiinan presidentiltä liki yhtä avoimeksi kuin aikanaan Neuvostoliiton johdolta perestroikan ja glasnostin avoimmuuden aikana. Gorbatshov ei suinkaan ollut aikaansa edellä. Muut olivat vain siitä jäljessä, myös meillä Suomessa. Ei vähiten Paavo Väyrynen.

Kukaan ei lännessä näitä käsitteitä määritellyt ja tuloksena oli nykyinen Venäjä ja sen tapa hakea toiminnalleen suuntaa aidosta demokratiasta, jossa tavoitteena on aito elintason kasvu, aito tapa vaikuttaa luonnonvarojen kestävään käyttöön luonnonvarojen kasvun kiihtyessä sosiaalivaltiollisessa kapitalismissa. Siinä poliitikko voi toki valehdella, mutta ei toki politiikka.

Äänestäjät ilman vaihtoehtoa


Yrjö Rautiota lainaten olisi syytä perustaa yhteinen vaihtoehto, kansainvälinen järjestö, “Äänestäjät ilman vaihtoehtoa” siinä missä lääkäreillä on “Lääkärit ilman rajoja” -järjestönsä. Samalla hän ehdottaa Yle-veron tapaista myös muillekin elämänalueille, kuten viinan jakeluun. Erityinen Alko-vero voisi olla sopiva. Tällöin ne, jotka eivät omista televisiota tai ovat raittiita, pääsisivät mukaan maksaman omasta kulutuksestaan tasapuolisesti suurkuluttajien kanssa.

Oikeammin näin toki tapahtuukin sosiaali- ja terveydenhuollon kasvavissa menoissamme, joiden osuus alkaa olla reilusti yli puolet kuntien ja valtion taloudesta velanmaksun rinnalla, seuraten Helsingin Sanomien ansiokkaita valtion budjetin avaavia graafisia nuolia (HS 6.1). Niistä pääosan lehden sivua peittävät juuri nämä monen lankkuaidan vahvuiset nuolet, kuntien tuet sekä sosiaali- ja terveydenhuollon menot. Niiden rinnalla poliitikkojen esille ottamat supistukset ja vähennykset ovat tussikynän kärjellä vedettyjä hentoja hipaisuja printtimedian kuvaamassa grafiikassa.

Kun näitä millin mittaisia viivoja poistetaan, poistuu samalla joku keskeinen osa koko yhteiskuntakoneiston verenkierrosta. Sen sijaan suuret menot kasvavat omalla painollaan ja kertovat perimmäisen syyn politiikan teon ja yhteiskunnallisen keskustelumme ongelmiin. Suuret luvut ja suhteellisuuden taju eivät istu pienen ihmisen tajuntaan. Ne ovat kuin varpaankynnet. Kun ne leikataan, ne kasvavat aina uudelleen.

Kun potillaan koko raaja on kuoliossa, ei tulisi keskustella varpaan kynsien hoidosta vaan koko potilaan tilasta ja raajan amputoinnista, niin ikävää kun sellainen poliitikolle ja potilaalle onkin. Näin silloinkin, kun oman keskustelumme taustalla on kiinalaista pohdintaa 1200 miljoonan joukossa. Ei omassa vaatimattomammassa yhteiskunnallisessa keskustelussamme ilman universaalin talouden tajua.

Kun maaseutu jää viikoiksi vaille sähköä, kyseessä on kauan jatkunut rakenteellinen ongelma, jonka korjaaminen vie vuosikymmeniä, sikäli kun sen korjaaminen joskus käynnistyy. Siinä jokin poliittinen suunta, kansallisen yhteisöllisyyden ajaja, aitovarsien hoitaja, on kadottanut jotain aidosta ihmisten ja yhteisöjen etujen puolustamisesta ja muuttanut viran sekä optioiden toivossa pääkaupunkiseudulle, aitona puolueensa mandaattivirkamiehenä vanhentuen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti