Kuninkaat, keisarit, prsidentit VI

Venäjän keisareiden aika


Suomen matka kohti Venäjän keisareiden aikaa ja kansallista autonomiaa oli kahden edellisen vuosisadan johdonmukaista tulosta. Globaalisti tärkeitä tapahtumia 1600-luvulla olivat Hollannin kauppakomppanian perustaminen, kolmikymmenvuotinen sota, Alankomaiden itsenäistyminen ja Ruotsin nouseminen hetkeksi suurvallaksi.

Vuosisata oli Venäjällä sekasorron aikaa, Puola ja Ruotsi miehittivät Moskovaa ja Novgorodia. Puolan ja Saksan väestöstä kuoli sodissa noin kolmannes. Englannissa käytiin verinen sisällissota ja Kiinassa Qing-dynastia syrjäytti Ming-dynastian.

Ajalle tyypillisiä olivat puhdasoppisuus, noitavainot, maailmankaupan kasvu ja eurooppalaisten kaupunkien ja kuningashuoneitten vaurastuminen. Tämä kohotti kulttuuria, taidetta ja tiedettä. Suuria nimiä olivat William Shakespeare, Moliere, Rembrandt, Galileo Galilei, Sir Isaac Newton, Blaise Pascal, John Locke, Baruch Spinoza, Rene Descartes, Christien Huygens, Evangelista Torricelli, Johannes Kepler ja monet muut etenkin suuret filosofian edustajat.

Mikroskooppi ja kaukoputki muuttivat maailmankuvaa siinä missä tykit ja ruuti sodankäyntiä, differentiaalilasku tuli osaksi tiedettä ja teknologiaa. Tuli tarve mitata valonnopeutta. Vallanpitäjistä nimekkäimpiä olivat Oliver Cromwell, Kaarle I, Kardinaali Richelieu, Ludvig XIV, Kustaa II Adolf, Kaarle X Kustaa, Elisabet I ja kuningatar Kristiina.

Siirryttiin valistuneen itsevaltiuden aikaan ja kasallisvaltioiden syntyyn. Talonpoikaiskapinat ravistelivat vanhaa säätyihin perustuvaa feodaaliajan maailmaa. Maailmankuva laajeni ja yhä suurempi osa kansasta oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Eurooppalaisia siirtokuntia syntyi ympäri maailmaa. Teollinen vallankumous alkoi Isosta-Britanniasta ja Pohjansodasta seurasi venäläisten miehitys Suomessa, isoviha ja pikkuviha. Ellei näitä viimeisiä hetkiä olisi, mitään ei tulisi tehdyksi.

Pieni jääkausi oli kylmimmillään ja sodat veivät miehiä luonnonolojen ankarissa taisteluissa, kadot olivat totaalisia. Suuri siirtomaasota, Pommerin sota, seitsenvuotinen sota muistutti jo ensimmäistä maailmansotaa. Suomessa koettiin Kustaa III:n vallankaappaus ja Anjalan liitto. Siirtymä kohti omaa autonomiaa ja osana Venäjän keisareiden kohtaloa eteni rinnan Ranskan suuren vallankumouksen kanssa. Kun ei ole muuta työtä alkaa vallankumous.

Samaan aikaan tapahtui myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, vapaussota ja liittovaltio sai perustuslakinsa. Kaikki tämä tapahtui rinnakkain ja tavalla, jossa ne olivat toki toisiinsa kytkeytyneitä ja levisivät dominoilmiönä läpi jo nopeasti leviävän tiedotuksen globaalissa todellisuudessa. Kaikki vei vain vuosisatoja, ei kuukausia kuten oman aikamme muutoksissa islamilaisissa Arabivaltioissa sosiaalisen median ja internetin aikaan, mediayhteiskunnan globaaleissa pyörteissä.

Keskiaikaisessa kehityksessä Suomi ei ollut enää sivussa ja toki myös Suomeen levisivät ajan suuret keksinnöt, höyrykone, kangaspuut ja kehruukoneet, kaleerit ja kronometrit, uudet globaalin kaupan edellyttämät mittausjärjestelmät, tieteen, tekniikan ja kaupan huima kehitys. Työ tekijäänsä opetti, siinä oli elo, haudassa lepo.

Ajan merkitystä luonnehtivat myös sen suuret merkkihenkilöt kuten Kaarle XII, Katariina Suuri, Rankan Ludvigit, Marie Antoinette, Pietari Suuri, Katariina II Suuri, Georg Washington, Thomas Jefferson, Benjamin Franklin, Adam Smith, Immanuel Kant, Voltaire, Johann Sebastian Bach, Wolfgang Amadeus Mozart, Jonathan Swift, Francois Boucher, Antonio Salieri sekä lukuisat Euroopan ulkopuoliset kulttuurivaikuttajat.

Suomi oli joutunut lännestä idän suurten vaikuttajien piiriin hetkellä, jolloin myös oman identiteetin haku ja kasallisvaltioiden synnylle tyypillinen itsetunnon nostatus olivat leimallisia. Oli syntymässä oma kulttuuri ja sen näkyvimmät vaikuttajat nousivat uuden suurvaltapolitiikan keskiössä myös geopoliittisesti, ei vain kulttuurisesti, tieteen, taiteen ja talouden suurten vaikuttajien alati kasvavassa idän ja lännen uusjaossa.

Suomi oli jatkossa oleva 110 vuotta Venäjän valakunnan osana mutta keisarikunnasta selvästi erillisenä suuriruhtinaskuntana. Tämä käytäntö oli jo opiskeltu Ruotsin monarkkien ja säätyvallan aikana. Itsevaltias kuningas pyrki hallitsemaan Suomea kuten Venäjän itsevaltainen keisari Suomen suuriruhtinaana. Rajana oli vain nyt Suomen perustuslaki, josta ei aina päästy oikein sopimaan. Parhaatkin suunnitelmat taantuvat lopulta työksi ja se pelotti slaavilaista kansaa.

Ruotsi alistui tapahtumalle Haminan rauhansopimuksessa. Rauhansopimuksessa ei ollut mitään ehtoja Ruotsin entisten alamaisten kohtelusta. Se oli Venäjän sisäinen asia. Talonpojat olivat menettäneet uskonsa Ruotsin kykyyn tai haluun ylläpitää asukkaiden etua ja papisto saarnasi rahvaalle alistumista sallimuksen tahtoon. Mitään juridisesti sitovaa suurvaltaistuimella istuvan keisarin suunnalta ei saatu, säätyjen esittämät asiat esitettiin toiveina.

Ruotsin vallan aikana kuningas oli niin ikään riippumaton vaikuttaja ja vallan käyttö mielivaltaista ja alusmaa oli emämaan kuninkaiden, joskus myös muiden vallankäyttäjien, kirkko ja ylimysvallan, aatelin, säätyjen ja rälssien, mielivallan heiteltävänä. Maailma oli se mitä se näytti lähiympäristöstä ja 1100-luvulta alkanut kehitys ei aina kehittynyt lainkaan, ainakaan rahvaalle suotuisaan suuntaan. Nyt haettiin jo kokonaan uutta, erillistä hallintoa, omaa päätäntävaltaa, omaa rahaa, taloutta, sotaväkeä, poliittisia instituutiota, postia jne.

Venäjän tavat oli jotenkin sovitettava Suomen tapoihin ja yksi niistä oli varakuninkaat, Ruotsin vallan aikaiset herttuat ja marskit, nyt kenraalikuvernöörit.
Tarvittiin siis Keisarillinen Suomen senaatti, jonka päätökset tehtiin keisarin nimissä; vain tärkeimmät asiat lähetettiin keisarin hyväksyttäväksi. Keisari nimitti eri hallinnonalojen senaattorit, kuvernöörit, jotka vastasivat lääneissä elämänmenon laillisuudesta. Opittiin se kultainen sääntö, kuinka virheitä tekemätön ihminen ei tee yleensä mitään muutakaan.

Suomen arkielämää sääteli edelleen Ruotsilta peritty vuoden 1734 laki ja siihen tehdyt pienet muutokset koskien käräjiä, kuvernöörejä, vouteja kihlakunnissaan, nimismiehiä ja muita virkemiehiä. Tässä ei tapahtunut käytännössä muutoksia. Näin Suomen asema Venäjään oli kuin avioliiton ulkopuolinen suhde. Kaikki sen tietävät mutta skandaaleja ei synny kun siitä ei pidetä meteliä. Tämän suomalaiset olivat jo omaksuneet aiemmin ja se syveni nyt omalaatuiseksi suomalaiskansalliseksi moraaliksi, normiksi ja laeiksi, ei niinkään opportunismiksi, vaikka siltä se usein vaikuttikin.

Perustuslakia tärkeämpää suomalasille oli säilyttää autonomia ja kansakunta. Tämä myöntyväisyyssuunta oli yleensä vallalla. Toisaalta jyrkempi siipi ei hyväksynyt venäläistämispyrkimyksiä eivätkä Suomen asiat kuuluneet lainkaan venäläisille. Tämä koski etenkin kenraalikuvernööri Nikola Bobrikovin toimintaa. Suomalaiset vetosivat usein keisarin hallisijanvakuutukseen.

Väkivallalla kansalaisia ei saanut uhata tai kohdella ja vääryyttä vastaan tuli puolustautua kieltäytymällä tottelemasta laittomia määräyskiä. Etenkin vuosisadan loppua kohden Suomen erillinen asema joutui Venäjällä arvostelun kohteeksi. Tämä koski Suomen postilaitosta, rahalaitosta ja sotaväen yhdistämistä, venäläistämistä. Vielä tänäänkin nämä traumat vaikuttavat kansallisiin mielialoihin ja rinnan käytyjen sotiemme kanssa. Tätä traumaa alettiin peitellä ahkeruudella.

Käytännössä ja geopoliittisesti Suomi toimi puskurivaltiona Ruotsin suuntaan eikä Venäjä elänyt 1700-luvun alussa sellaista vaihetta, jossa Suomen geopoliittinen asema olisi ollut sama kuin talvisodan alkaessa kaksi vuosisataa myöhemmin. Venäjän rajat ja sen suurvalta-asema olivat juuri syntymässä ja Suomen merkitys oli tässä yhtä merkityksetön kuin Iso-Britannian kamppaillessa Ruotsin kanssa aikanaan omista oikeuksistaan rinnan suurten eurooppalaisten valtioiden kanssa. Suomi unohtui välillä kokonaan ja käsite valtiosta oli sekin vielä kovin epämääräinen.

Aleksanteri I - Suomen valtiollisen olemassaolon perustaja

Aleksanteri ensimmäinen, suomalaisten hurmurihallitsija, oli isäänsä vapaamielisempi ja haaveili mustan taantumuksen sijaan vapaammasta ja laillisemmasta Venäjästä. Hän oli sopiva keisari juuri suomalaisille. Hän halusi Ruotsista irtautuneelle Suomelle erillisen hallinnon ja erillään Ruotsista puskuriksi Pietarille. Näissä toimissa oli ristiriitaisia pyrkimyksiä, haaveellisen miehen epävarmuutta. Sveitsiläiseltä kotiopettajaltaan hän oli oppinut valistusajan ajatuksia.

Aleksanterin oli salattava koko ajan sisintään, haaveita ihmisoikeuksista ja perustuslailla rajoittamattomasta hallitusvallasta. Aleksanteri oli kiinnostunut etenkin kveekareista ja pipliaseurasta. Oikullisen hirmuvaltiaan traumatisoiva seura oli tehnyt pojasta varovaisen, koskien myös omaa turvallisuuttaan. Hurmaavalta ja lempeältä hallisijalta odotettiin paljon. Ongelmana oli valtiopäivien kritiikki sekä etuoikeuksista nauttiva ylimystö. Molemmat suhtautuivat uudistuksiin, pieniinkin, epäillen. Ero Ruotsiin oli olematon ja syntyi Suomen näkökulmasta nyt juuri keisarin persoonan kautta.

Aleksanterin puoliso oli Kustaa IV Aadolfin puolison sisar. Avioliitto oli lapseton ja Aleksanterilla oli hovineitinsä kanssa yhteinen lapsi. Kuningatar taas viihdytti itseään hovin ruhtinaan Adam Czartoryskin kanssa. Keisaripari sopi riitansa, mutta vasta tultuaan herätykseen keisari lopetti 16 vuotta kestäneen suhteensa hovineitinsä kanssa.

Aleksanteri sodista Napoleonin sota sai nimen “isänmaallinen sota”. Aleksanteri ei itse puuttunut sotien kulkuun vaan jätti ne ammattisotilaiden hoitoon. Toki hän seurasi niitä paikan päällä ja antoi diplomaattisia ohjeita. Ruotsalaisen kuninkaan tapaan hän ei kuitenkaan kadonnut sotaretkilleen vuosiksi, vuosikymmeniksi vieden mukanaan suomalaisen armeijansa ja tapattaen pientä kansakuntaa jatkuvilla rajakahakoillaan talonpojat tykinruokana.

Hengelliset harrastukset etäännyttivät keisaria valistusajan oppien käytännön totutuksista ja hallinto oli vanhoillisilla linjoilla. Näin itsevaltius, kuri ja järjestys oli edelleen paras keino hoitaa valtakuntaa, järjestystä ja ylhäisten etuja uhkaavia mullistuksia vastaan. Hän toteutti oman aikansa “Breznevin oppia” jossa yhteistuumin kukistetaan sellaiset uhat, jotka uhkaavat harkitsijan valtaa. Napoleonin kukistamisessa Venäjä oli mahtiasemassa vuosisadan puoliväliin asti.

Suomesta kasvoi Aleksanterin opein vähin erin Venäjästä erillinen valtio. Hän totesi kuinka kansakuntien joukkoon kohotettu Suomi muistelisi entistä emämaataan Ruotsia vain kiitollisuudella, mutta olisi uskollinen Venäjälle. Näitä rajoitetun hallitsijavallan kokeiluja keisari sovelsi muuallekin, etenkin Puolaan. Puolalaiset olivat vain suomalaisia alttiimpia kahakoimaan. Aleksanterin kaunopuheisuus oli slaavilaista ja sen merkitykselle ei voinut antaa täyttä painoa. Hän nautti suosiosta, haki sitä puheillaan ja rakasti saamaansa hurmoksellista huomiota.

Suomalaiset muistavat rakastamansa keisarin matkat Suomeen; Porvooseen, Helsinkiin ja Turkuun sekä myöhemmin myös Petroskoin kautta Valamoon, Sortavalaan, Kuopioon ja Iisalmeen. Kun Venäjällä rahvas heittäytyi “rähmälleen” tsaarin kohdatessaan, Suomessa rahvas tuli kättelemään ja käyttäytyi siivosti, Oulussa ja Torniossa ihmeteltiin poroja ja lappalaisia, Turussa hyvin käyttäytyviä opiskelijoita.

Tampereella hämmästeltiin Tammerkoskea ja englantilaisen kykyä käyttää sen energiaa, skotlantilainen insinööri Jame Finlayson sai työväelleen kaikki mahdolliset kirkolliset ja yhteiskunnalliset vapaudet, maa-alueen kosken rannalta.

Finlayson pani siihen pystyn tehtaan. Jostakin syystä matka ei jatkunut Forssaan ja Wahrenin maille, Tammelan ja Jokioisten tehtaille, Willebrandien maisemiin. Ehkä syy oli siinä, että matka tapahtui pari vuosikymmentä liian aikaisin. Forssassa joki sai kuohua vielä vapaana, sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan perustamiskokoukseen oli sinnekin vielä muutama vuosikymmen ja Forssan Koijärvelle kokoontuvia vihreitä sai odottaa vielä kauemmin. Puolueet ovat sellaisia rampoja varten, joiden seurassa itsekin alat lopulta ontua.

Aleksanterin apulaisena Suomessa toimi Kustaa III:n aikana venäläisten palveluun siirtynyt Göran Magnus Sprengtporten. Juuri hän esitti kuinka sotaisan valtauksen jälkeen vaaditaan “sydänten valtaus“, autonomia. Vastaavasti Kustaa III:n apulainen ja ympäri Eurooppaa paikkaansa hakenut Gustaf Mauriz Armfelt siirtyi Venäjälle ja voitti nopeasti Aleksanterin luottamuksen. Juuri hän tähdensi kuinka kansakunnaksi nostettu Suomi oli pidettävä suomalaisina myös jatkossa.

Aleksanteri I kuoli yllättäen matkallaan Mustanmeren rannikolla joulukuun 1. päivänä 1825. Mystiikkaan taipuvaisen keisarin kohdalla tätä ei uskottu ja kansan keskuudessa syntyi uskomus, jonka mukaan hän oli luopunut maallisesta vallastaan ja siirtynyt erakoksi Siperiaan, muuttunut Lapin poroksi. Näin Pietari-Paavalin kirkossa olisi yksi tyhjä arkku.

Nikolai I - tunnollinen järjestyksenpitäjä

Nikolai ensimmäinen oli varautuneen oloinen, ujo ja viileän etäinen sotilaskeisari. Hänellä oli vahva usko laillisuuteen ja myös omaan valtaansa Jumalalta saatuna. Tässä merkityksessä hän ei poikennut juurikaan monesta Ruotsinvallan aikaisesta kuninkaastamme. Nikolain puoliso oli Preussin prinsessa Charlotta.

Elämä oli Nikolaille päättäväisyyttä, jäykkyyttä, keskinkertaisuutta, sotilaallista kuria, raportteja, tottelevaisuutta. Toki tällaisia ihmisiä tapaan tänäänkin, byrokraattisia persoonallisuuksia. Hän saattoi antaa anteeksi kavalluksen, mutta ei tottelemattomuutta, yritystä kaventaa hallitsijan valtaa suhteessa aateliston valtaan. Tässäkään hän ei poikennut ruotsalaisesta kuninkaastamme. Pelättävä maan isä hän oli edelleen ja pitkänä, komeana miehenä olemukseltaan sotilaskeisari. Keisarin hovissa oli luonnollisesti skandaaleja.

Nikolai pyrki säilyttämään olot ennallaan niin Venäjällä kuin Suomessa, torjumaan tuhoisat mullitukset. Jälkimaine kärsi venäläisten, puolalaisten ja unkarilaisten mustamaalauksesta sekä vanhakantaisesta, edistyksiä jarruttavasta maailmankuvasta.

Nikolain aikana Suomessa heräsi kiinnostus kansakulttuuriin, Lönnrot keräsi Kalevalan ja Runeberg ihaili Suomen karua, kaunista luontoa, esivallalle kuuliaista rahvasta. Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski puolusti valtakunnan etua ja toimi samalla koko Venäjän sisäasiainministerinä. Arsenin ihmisystävällisyys oli tyypillistä tekopyhyyttä.

Edes Euroopan hulluna vuonna suomalaiset eivät osoittaneet halua vapautua Venäjän taantumukselliseksi luonnehditusta vallasta ja viimeisellä tarkastusmatkallaan Suomessa vuonna 1854 Nikolai ensimmäinen saattoi vakuuttua, että maanpetosta tai vallankumousta ei täällä haudottu.

Krimin sodan aikana suomalaiset puolustivat rannikkoaan englantilaisten ja ranskalaisten pommituksia vastaan ja keisarilla oli oma suomalainen henkivartiokaarti komentajanaan Anders Edvard Ramsey. Kaarti osallistui Venäjän rajojen varmistamiseen Unkarin, Puolan ja Bulgarian kapinoissa ja valloitusretkillä.

Euroopan santarmiksi luonnehdittu keisari antoi suomalaisten kehittää maataan ottaen samalla etäisyyttä Ruotsiin, sen kulttuuriin, talouteen ja poliittiseen vehkeilyyn. Suomi pääsi Nikolain “valtioyöstä” myrskyisän ajan yli vähin kolhuin, ilman loistoa ja ylellisyyttä keisarinsa tapaan eläen vaatimattomasti muistona tuosta ajasta Helsinkiin ensimmäiseltä tarkastusmatkalta pystytetty keisarin Obeliski.


Aleksanteri II - epävarma vapauttaja

Krimin sodan tappio vei Venäjän vaaran vuosiin. Sota osoitti Venäjän jääneen vanhakantaiseksi maaorjineen ilma höyryvoimaa, teollisuutta ja rautateitä. Uusi keisari Aleksanteri II joutui paneutumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, maaorjien vapauttamiseen ja alueelliseen itsehallintoon. Valtakunnan 61 miljoonasta asukkaasta 50 miljoonaa oli vailla ihmisoikeuksia, heistä 26 miljoonaa kartanoiden maaorjina ja loput valtion alustalaisina.

Kartanoherrojen tuomiovalta siirtyi kyläyhteisöille ja oikeudenkäynti muuttui julkiseksi, valamiehet osallistuivat ratkaisuun. Askel kohti oikeusvaltiota oli otettu mutta vain ylempien säätyjen osalta. Kuvernementteihin järjestettiin kansanopetus, terveydenhoito ja maatalouden kehittäminen. Kaupungeissa itsehallintoelin oli duuma. Keskiluokka kasvoi kun duumat palkkasivat opettajia, lääkäreitä, maanmittareita, agronomeja.

Suomessa kehitys johti kohti uudenaikaista valtiota, yhtenäistä kansakuntaa ja etääntymiseen Venäjästä. Suomalaiset kunnioittivat suuresti Aleksanteri II:ta, sillä hänen kaudellaan voitiin toteuttaa monet aiemmin odottamaan jääneet vapaamieliset uudistukset. Uudistukset, jotka jäävät tekemättä, eivät ole uudistuksia laisinkaan.

Suomen valtiopäivien avaajana Aleksanteri II, joka oli suurta ja arvovaltaista sukua, esiintyi diplomaattisesti, mutta samalla huolehtien siitä, ettei suomalaisille synny väärää kuvaa mahdollisista liittovaltioajatuksista tai itsenäistymisestä. Toisaalta rajavaltiossa koetut kapinat, etenkin Puolan levottomuudet ja Krimin sota olivat tuoneet Venäjän maailmanpolitiikkaan barbaarina. Tuota mainetta oli korjattava.

Suomi oli nyt ensimmäisen kerran Venäjän näyteikkuna muulle maailmalla hyvistä suhteistaan rajanaapureihinsa osana Venäjän valtiota. Toisaalta liian liberaalin politiikan pelättiin hajottavan Venäjä niin, että jäljelle jäisi vain vanha Moskovan ruhtinaskunta. Suomen erityisasema idän ja lännen välillä korostui nyt ensimmäisen kerran ja sen suuntaviivoja piirrettiin huolellisesti varoen loukkaamasta suomalaisia mutta pitäen samalla suhde suurvaltaan muille esimerkillisenä, ei levottomuuksiin johtavana tai jo alkaneita rohkaisevana.

Valtiopäivillä keisari jopa tähdensi, ettei suomalaisten pitänyt pyrkiä erottautumaan valtakunnasta. Etenkin tämä koski niitä pyrkimyksiä, jossa Suomi haki merkittävää askelta kansanvallan lisäämiseksi. Venäjä ei ollut sellaiseen toki vielä valmis. Slaavilainen ihminen on itse oman häkkinsä valmistaja.

Suomessa Ruotsista perityt rälssit käyttivät edelleen valtaa etuoikeuksineen. Näistä rälssivapauksista nauttivat etenkin aatelisto ja papisto, nyky-yhteiskuntaan siirrettynä poliittinen puolueinstituutio ja sen rakenteellinen korruptio mandaattivirkoineen, puolueiden säätiöt jne. Presidentinvaaleissamme 2012 molemmat toisen kierroksen ehdokkaamme ovat tehneet tarkoituksella eroa vanhaan puolueinstituutioon, rälsseihin ja poliittiseen eliittiin. Edellisissä eduskuntavaaleissamme kaikki “vanhat puolueet” kärsivät tappioita vanhan rälssilaitoksen jatkeina.

Eliitin hankkimat vapaudet, rälssioikeudet, koskivat aina valtaa ja sen sokaisevaa vaikutusta. Tämä koskee myös uutta mediayhteiskuntaa ja sen marinadia muuhun eliittiin vallankäyttäjänä. Talouden ja kapitalismin herätessä Euroopassa oli syntyässä kokonaan uusi rälssi, liikemiehet ja kansainvälinen kilpailu, jossa ahneus oli luonnon laki. Tätä pelättiin ja liberalismin sekä sosialismin oppeja luettiin myös Aleksanteri II:n hovissa. Vallankumouksen myrskyt olivat alkamassa ja sen estämiseksi tehtiin korjauksia alkaen ylhäältä peläten suurten massojen vyöryvän yli Euroopan ja etenkin Venäjällä.

Yhteiskunnalla oli oltava verotuksen kaltaisia keinoja hillitä kohtuuttomuuksia ja uusien rälssien syntymistä, varallisuuden jakoa keskiaikaisen kulttuurin tuomana rasitteena. Suomessa tämä rasite oli erityisen raskas alusmaana ja siihen oli opittu 1100-luvulta alkaen Ruotsin yhteydessä eläen. Se oli maan tapa ja normeihin sidottu, lakeja noudattava ja kohtuuttomuutta välttelevä tapa tasavaltaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamisessa, jossa kaikilla oli sama ihmisarvo ja luterilainen tapa tehdä työtään.

Seikkailevat kuninkaat, usein mieleltään vaikeasti häiriintyneet, aristokraatti ja muutamat keskenään vehkeilevät aatelissuvut, myöhemmin säädyt ja niiden rälssit, saattoivat viedä maan perikatoon ja talonpojat lapsineen joutua kuninkaiden mielivaltaisten seikkailujen toteuttajiksi ympäri Eurooppaa ja aina Aasian ja Turkin rajoille saakka. Tätä vastakapinaa suomalainen eliitti ja rälssi pelkäsi myös oman rahvaan suunnalta, Euroopan hullut vuodet olivat vasta alkamassa.

Niinpä kun puolalaiset kapinoivat, talonpojat valittivat kesken jäänyttä vapautusta ja aateli haikaili menetyksiään, keisari alkoi epäillä uudistuspyrkimyksiään. Venäjä armeija oli uudistettava ja heimoveljeys slaavien kanssa vei maan sotiin Balkanilla Turkkia vastaan. Näille retkille suomalasia ei kuitenkaan viety toisin kuin aiemmin Ruotsin vallan yhteydessä. Vain yksi pataljoona, kuninkaan henkivartiokaarti, oli suomalainen.

Suomessa heräsi valtiollinen elämä, rautateitä rakennettiin Pietarista Helsinkiin ja Helsingistä Hämeenlinnaan, jonne myös Tampereen teolliset tuotteet voitiin siirtää vesiteitse. Saimaan kanava valmistui ja varmisti taloudellisen vaurastumisen myös salomaitten asukkaille. Sananvaltaa näillä säädyttömillä ihmisillä ei toki vielä ollut ja tämä syrjintä nosti myöhemmin päätään 1900-luvun alussa.

Suomessa määrättiin yleinen asevelvollisuus, jossa ei saanut olla venäläisiä upseereja eikä sitä voinut käyttää Suomen rajojen ulkopuolella. Poikkeuksen teki suomalasista koottu keisarin oma henkivartiopataljoona, joka kävi sotimassa myös Balkanilla. Pataljoona taisteli Balkanilla kärsien vilua ja nälkää, kuten marssilaulussa myöhemmin kerrottiin.

Alkoi suunnan etsintä, jossa keisari ei oikein tiennyt kuinka edetä omassa maassaan ja miten suhtautua suomalaisten tapaan etääntyä Venäjästä. Separatistiset liikkeet ja ajatukset lisääntyivät, suomalaisuusliike vahvistui, joskin Snellman esteli niitä päästyään pannasta Kuopiossa ja katsoi maltillisen kehityksen parhaaksi.

Aleksanteri II murhattiin sunnuntaina 13, maalikuuta 1881. Hän oli matkalla vaunuissaan kaartin pataljoonan sunnuntaikatselmukseen, kun häntä kohti heitettiin kuolettava pommi. Tieto levisi pian myös Suomeen ja ensimmäisten joukossa Borgåbladetin sivuilla.

Aleksanteri II jäi historiaan heikkona ja epävarmana hahmona. Hänellä oli hyviä tarkoituksia, muta niiden läpivienti jäi kesken ja hän joutui lopulta vanhoillisten neuvoantajiensa vietäväksi ja ajojahdin kohteeksi. Tsaarien tapaan mukana oli lisäksi perheskandaaleja ja hovielämän juonittelua.

Aleksanteri III - voimamies

Kurinpalautus venäjällä käynnistyi heti Aleksanteri III tultua valtaistuimelle. Uusi Suomen keisari vihasi isänsä liberalismia ja vapaamielisyyttä mutta kunnioitti edelleen Suomen perustalakia jopa tunnollisemmin kuin muut keisarimme. Näin Venäjälle levinnen kansallismielisyyden ja yhdistämisvaatimusten kasvavasta voimasta huolimatta. Toki tarkistuksia tehtiin ja ne koskivat etenkin postilaitosta. Muitakin suunnitelmia oli jotka jäivät kuitenkin toteutumatta.

Aleksanteri III ei ollut saanut keisarillista kasvatusta. Keisariksi oli tarkoitettu hänen veljensä Nikolai, jonka kuolema kuitenkin nosti valtaistuimelle fyysisesti vahvan mutta hiomattoman ja kovapäiseksi moititun nuoremman veljen. Hänen puolisonsa oli Tanskan Kristian IX tytär. Yhdessä he viettivät useita kesiä Kotkan edustalla ja purjehtivat Suomen saaristoa. Matkat Helsinkiin, Viaporiin ja Lappeenrannan kesäleirille tulivat tutuiksi, vastaanotto oli aina juhlallinen.

Vaikka venäläiset eivät voineetkaan tuntea olevansa Suomessa kotonaan keisari sai Suomesta miellyttävän kuvan ja hänen lyhyeksi jäänyt valtakautensa ei ollut niin mustan taantumuksen aikaa kun mitä ehkä odotettiin. Venäläinen kestää helpommin nyrkkivalta kuin heikkoutta, kirjoitettiin jälkikäteen, palvelee mieluummin orjana kuin sietää hyväntekijän virheitä.

Kun Aleksanteri III murhattiin, rikollisten joukossa hirtettiin mm. Aleksander Uljanov, Vladimir Iljits Uljanovin eli Leninin isoveli. Bolsevikkien joukossa Aleksanteri III ei saanut minkäänlaista ymmärrystä ja hänen hallintokauttaan ja toimiaan leimattiin taantumuksellisiksi “antiuudistuksiksi”.

Nikolai II - viimeinen keisari

Viimeinen keisarimme joutui tehtäväänsä huonosti valmistautuneena. Hän oli saanut kasvatuksen, jossa itsevaltiudesta ei saanut tinkiä. Puheet kansan ja rahvaan luottamuksesta ja koulutuksesta olivat hänelle yhtä vieraita kuin edeltäjälleenkin. Nuorena poikana tuleva keisari viihtyi parhaiten sotapalveluksessa ja sotilaiden seurassa ja sai isältään everstin arvon.

Luonteeltaan Nikolai oli surumielinen, liki melankolinen, herkkä ja pidättyvä nuorukainen. Slaavilaiseen tapaan Nikolai ei kestänyt katsoa sadistisesti ihmisten mielipahaa vaan hän kohteli ystävällisesti niitäkin, jotka oli päättänyt erottaa virasta. Stalinin sadismia ei näkynyt kiltiksi kuvatun miehen persoonallisuudessa.

Kansan ei tullut lähteä järjettömästi unelmoimaan turhia. Nämä opitut kliseet tulivat mukaan käyttäytymiseen vahvan isän perintönä. Oikeasti hallinto ei kiinnostanut Nikolai II lainkaan.

Nikolain puoliso oli Hessenin suurherttuan Ludvig IV:n ja Alicen (Englannin kuningatar Viktorian tytär) tytär Alixin (venäläistettynä Aleksandra Fedorovna). Lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia ja Aleksei ovat tulleet tutuiksi vanhempiensa tapaan myöhemmin. Syynä on sama kuolinhetki 17.7. 1918 surmattuna Jekaterinburgissa.

Nikolain kausi alkoi riidoilla Aasiassa, Englannin ja Japanin kanssa. Nikolailla oli jo nuoruudesta trauma Japanin suuntaan Aasian ympäripurjehdukseltaan, jolloin tuntematon japanilainen kiihkoilija oli iskenyt häntä miekalla; haava parani mutta viha japanilaisia kohtaan jäi kytemään.

Etäällä Koreassa käyty kallis sota ei venäläisiä kapinamielisiä miellyttänyt. Ei myöskään suomalaisten saama erityskohtelu maan luoteiskulmalla. Nikolai alkoi osoittaa päättäväisyyttään ja esitti kuinka valtakunnan etua koskevat Suomen lait oli säädettävä Venäjän lainsäätämisjärjestyksen mukaisesti. Ei enää paikallisesti valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Venäjän kansallismieliset katsoivat suomalaisten olevan separatisteja. Valtakunnan elintärkeitä etuja, etenkin armeijaa, ei voinut jättää epäluotettavien asukkaiden päätettäväksi.

Nikolai II nimitti Nikolai Bobrikovin Suomen kenraalikuvernööriksi hoitamaan “valtakunnan laho sivurakennus ennen kuin se kokonaan romahtaisi”. Venäjän armeijan johdossa muistutettiin kuinka puolalaiset, ukrainalaiset ja ties ketkä karakalpakit alkavat vaatia Suomen tapaan omaa armeijaa, ellei Suomen sotaväkeä lakkauteta.

Aluksi suomalaiset olettivat keisaria johdetun harhaan. Myöhemmin tämä luulo suomalaisilta karsittiin ja keisari menetti Suomessa hallitsijalle kuuluvan kunnioituksen. Vuodesta 1899 tuli “valarikon vuosi” ja keisari kuvat otettiin pois seiniltä. Helmikuun manifesti uhkasi kansallista olemassaoloa.

Eugen Schauman ampui Bobrikovin 3.6. 1904. Oli kulunut lähes tarkalleen 750 vuotta siitä kun Lalli oli surmannut piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä noin vuonna 1158. Takana oli kuninkaita ja keisareita Suomen hallitsijoina kaikkiaan 46 kruunupäätä. Seuraava hallitsija tulisi olemaan kansannousun ja sisällissodan jälkeen Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti.

Kuninkaat, keisarit, presidentit V

Valloittajakuninkaasta keisareitten aikaan

1500-luku oli maailmalla suurten tapahtumien aikaa. Euroopassa oli alkanut pieni jääkausi ja se johti nälänhätiin. Osmanien valtakunta saavutti huippunsa ja turkkilaiset piirittivät Wieniä. Eurooppalainen kolonialismi laajeni ja konkistadorit hävittivät Atsteekkivaltakunnan ja -kulttuurin Meksikossa, Inkavaltakunnan Etelä-Amerikassa. Kullan määrä kasvoi voimakkaasti. Kullasta tehty korvaamaton taide valettiin harkoiksi. Sillä maksettiin merimiesten ja sotilaiden palkat. Mayakansan kultainen kaupunki hävitettiin ja Euroopasta tuodut taudit levisivät merimiesten mukana. Alkoi hillitön kilpailu uusien merentakaisten alueiden hallinnasta ja orjakauppa. Tässä kilpailussa menetys sai hullunkin näyttämään viisaalta.

Uskonpuhdistus levisi Euroopassa ja joukko ruhtinaita sekä keisarillisia kaupunkeja vastustivat Wormsin ediktiä ja tukivat Lutheria. Kustaa Vaasa voimapoliitikkona katkaisi välit Roomaan ja myöhemmin Kustaa II Aadolf jatkoi suurvaltapolitiikan tiellä. Myös Englannin Henrik VIII katkaisi välinsä katoliseen kirkkoon ja muodosti anglikaanisen kirkon. Ranskassa uskonsodat olivat katolisten ja hugenottien välisiä. Ruotsi kohosi eurooppalaisten suurvaltojen joukkoon ja taisteli Itämeren herruudesta. Tässä jaossa oli vain kaksi luokkaa, ensimmäinen ja luokaton.

Trenton kirkolliskokous uudisti katolista kirkkoa vastineeksi uskonpuhdistukselle.
Espanja yhdentyi ja Alankomaiden provinssit kapinoivat Espanjaa vastaan. Puola-Liettua muodostettiin. Katolinen maailma otti käyttöön gregoriaanisen kalanterin. Mikael Agricolan Abc-kirja toi suomenkielen kansallisen identiteetin nostajaksi ja luterilainen kansa sai suomenkielisen raamatunkäännöksensä ja talonpojat kävivät Nuijasotansa Pohjanmaalla ja Savossa vanhaa katolista valtaa ja samalla alistajaansa vastaan. Valtapolitiikassa pienet miehet voivat olla yhtä uupuneita kuin suuretkin.

Vuosisadan merkittäviä henkilöitä olivat Englannin Henrik VIII, Ranskan Frans I, Osmanien Suleiman Suuri, Espanjan Kaarle V, Ruotsin Kustaa Vaasa, Espanjan Filip II, Ranskan ja Navarran Henrik IV, Venäjän Iivana Julma.

Eurooppa eli murroksen keskellä ja muutokset järisyttivät koko globaalia maailmaa. Näitä muutosten nimiä olivat Thomas Moore, Martti Luther, Mikael Agricola, Miguel de Cerventes, William Shakespeare, Bebevenuto Cellini, Michelangelo, Albert Durere, Oda Nobunaga, Toyotomi Hideyoshi ja lukuisat Amerikan ja Etelä-Amerikan Euroopalle tuntemattomat nimet kymmenissä, sadoissa sivilisaatioissa.

Elämää helpottivat uudet innovaatiot, tuontielintarvikkeet ja viljelykasvit, kuten maissi ja peruna sekä monet vihannekset esim. tomaatti. Globaali maailma koettiin vielä kauan Eurooppakeskeisenä jolloin uudet mantereet ja kulttuurit “löydettiin“. Oikeammin monet kulttuurit löysivät silloin Euroopan ja sen aggressiivisen sekä ekspansiivisen kulttuuriin.

Suomessa oli viisi kaupunkia Turku, Viipuri, Ulvila, Rauma ja Naantali. Helsinki sai perustansa. Kalmari unioni hajosi ja Kustaa Vaasasta tuli valtion ja kirkon pää samaan aikaan. Papit ja maallikot olivat lain edessä yhdenvertaisia, kristinuskon perustaksi hyväksyttiin kansankielelle käännetty Raamattu.

Mikael Agricolan työ alkoi ja suomenkieli tuli käyttöön vähin erin aapisen ja Raamatun käännöksen myötä. Maata asutettiin etenkin ekspansiivisten savolaisten toimesta ja kuninkaan niin vaatiessa. Kustaa Vaasan pojat kävivät omat sotansa ja Juhana Herttua piti hoviaan Turussa. Pori korvasi Ulvilan maan kohoamisen seurauksena satamapaikkana. Euroopassa tutuksi tulivat hakkapeliitat ja vuosisadan päätti Täyssinän rauha ja Nuijasota, taistelu kruunusta jatkui. Sinä pelissä menestyi parhaiten, jos kykeni vakuuttamaan, kuinka massojen menestys on kuninkaan menetyksestä riippuva.

Kristiinan serkusta, reservistä kuinkaan virkaan, kruunattiin naimattoman kuningattaren luovuttua kruunustaan uusi valtionhoitaja. Näin Suomi sai jo 34. hallitsijansa, valloittajakuninkaan.

Kaarle X Kustaa - valloittajakuningas

Uuden kuninkaan myötä monarkia sai samalla uuden dynastian ja Pfalz -suvun valtionhoitajaksi. Ranskan hovissa kasvanut Kaarle oli tunnollinen ja voimakastahtoinen hallitsija. Takana oli pitkä sotilasura 30 -vuotisen sodan melskeissä ja siten sopiva juuri uuteen tehtävään huolehtimaan Ruotisin suurvalta- asemasta Kristiinan jälkeen.

Kaarle kuvitteli olevansa Kristiinan kihlattu, kunnes hänelle tehtiin selväksi, ettei näin ollut. Rukkaset saanut sulhanen joutui odottelemaan läänityksillään nimitystään ja varoen ailahtelevan kuningattaren mielialojen heilahteluja lähinnä Öölannissa asuen.

Lopulta Kaarle X Kustaa solmi avioliiton Holsteun-Gottorpin prinsessan Hedvig Eleonooran kanssa. Tämä iäkkääksi elänyt järkevä nainen oli parasta mitä valtakunnalle saattoi Kristiinan kauden jälkeen tapahtua. Hän hallitsi kaikkien kolmen Kaarlen aikana ja vaikutti sodasta sotaan ajautuneen maan kohtaloihin sen minkä Tanska -vihaltaan kykeni. Sodasta oli tullut itse itseään ruokkiva prosessi.

Sodat johtivat suurisuuntaiseen tavoitteeseen saada Tanska täysin Ruotsista riippuvaiseksi. Itämeren herruus oli jo pitkälti saavutettu ja mm. Brandenburgin vaaliruhtinas hyväksyi Ruotsin Itä-Preussin lääniherraksi Puolan asemasta.

Kuningas kuitenkin sairastui rauhanneuvottelujen yhteydessä ja hakiessaan samalla lisävarusteita säädyiltä sotiensa hoitamiseen. Kokousmatka päättyi kuumetautiin ja kuolemaan 38 -vuotiaana ja edessä oli rauhanehtojen rakentelu niin Tanskan, Venäjän kuin Puolankin suuntaan. Suurvalta oli saavuttanut lakikorkeutensa ja edessä oli jatkossa vain supistuva kehitys. Kun on kasvanut riittävän suureksi kaatuu raskaammin.

Kuninkaana Kaarle oli ollut uupumaton, aloitekykyinen, ahkera ja täynnä visioita kun viikatemies katkaisi jälleen kerran suunnitelmat. Tanska oli ollut sinnikäs ja Euroopan tasapainoa valvovat voimat toimivat jälleen omalla painollaan valtion ruumiillistuessa yhteen henkilöön. Etelä-Ruotsin maakuntien pysyvä valtaus kuitenkin muutti Ruotsin
kokonaan toiseksi valtioksi kuin mihin muuten olisi ohjauduttu.


Kaarle XI - itsevaltias kamreeri ja kameralisti

Kuningas tai keisari kuvattiin maalauksissa ja veistoksissa hevosen selässä, kun haluttiin luonnehtia hänen itsevaltiaan mahtiasemaa. Kaarle XI oli tällainen hevosen selässä usein maalattu ja ikuistettu vallankäyttäjä. Kaarle oli lapsikuningas ja holhoojahallitus oli ollut vallassa 12 vuotta kun hänet kruunattiin 17 -vuotiaana kuninkaaksi.

Ruotsi oli vararikon partaalla ja kävi tuskastuttavan tappiollisia taisteluja niin merellä kuin maalla Tanskaan vastaan. Vasta Lundin taistelun jälkeen Kaarlesta syntyi myytti sotilaskuninkaana. Oikeammin hän käytti aina vain enemmän aikaa seuraten maan taloutta ja teki sen kamreerin tarkkuudella. Nuoren miehen tuhlaava hovielämä oli vaihtunut virkamieselämäksi. Kaarle oppi nuorena, kuinka politiikassa on hetkiä, jolloin on oltava oikeassa ja hävittävä.

Etenkin Öölannin taistelu oli ollut historian verisimpiä Pohjolan merihistoriassa ja muutti Kaarlen persoonallisuutta. Tanskalais-hollantilaiset löivät siinä Ruotsin laivaston ja mukana oli myös suomalainen amiraali Lorentz Creutz vanhempi lippulaivallaan “Stora Kronan”. Laiva räjähti ja amiraali sekä hänen 800 miestään tuhoutuivat.

Kuningas päätti pysyä jatkossa rauhan tiellä ja rakentaa puolustavaa armeijaa jota huollettaisiin kotimaassa. Strategia oli kokonaan uusi. Syntyi ruotujakolaitos, jossa valtakunta jaettiin ruotualueisiin. Nämä ylläpitivät yhtä torpassaan asuvaa nihtiä tai laivamiestä. Upseereille perustettiin kruunun virkataloja eli puustelleja. Tämä käytäntö tunnettiin Suomessa hyvin myöhään tukien oman maan ja maaseudun maatalousvaltaista agraaria yhteiskuntaa ja sulautuen osaksi sitä. Upseereita koulutettiin ulkomailla myös Suomessa ja kouluttajana oli erityisesti Saksa.

Puhuttiin talonpoikien vapaudesta, valtiontalouden vakaudesta, itsenäisistä säädyistä riippumattomasta virkamieskunnasta. Vain vaalit puuttuivat enää. Aatelille luovutetut tilukset otettiin takaisin valtiolle tai luovutettiin uusille haltijoille. Talous ja hallinto pantiin tiukkaan seurantaan. Reduktion seurauksena vanha aateli menetti mahtinsa ja syntyi uusi eliitti, jota kuningas rakensi yhtenäisen tulevan kansallisvaltion perustaksi.

Maatalouden ohella toteutettiin uudistuksia merkantilismin hengessä kauppa- ja vuorikollegiossa, valtionkonttorissa. Manufaktuureja alettiin kehittää ja käsityötä seurata ammattitaitoa valvoen. Kirkollinen kansanopetus käynnistyi Juhana Gezeliuksen toimesta. Syntyi kiertokoulu ja pitäjänkoulut, kinkerit, jossa lukutaitoa seurattiin. Ripiltä pääseminen, lukutaito, oli avioliittoon pääsemisen ehtona. Tämä säilyi Suomessa runkona sata vuotta vielä sen jälkeen kun maa oli irtautunut Ruotsista autonomiseksi osaksi Venäjän keisarivaltaa.

Kaarle toteutti ns. kameralistista ajatussuuntaa, jossa valtion oli tultava vahvaksi, jotta kansa tulisi rikkaaksi ja hyvinvoivaksi, ei päinvastoin. Väestön piti kasvaa, tuotannon lisääntyä ja kaupan kukoistaa valtion silmälläpidon alaisena. Ruotsalainen ja pohjoismainen keskushallinnon ohjaama yhteiskuntamalli oli valmis. Maailmankuva oli holistinen siten, että jokainen ammattiryhmä oli kansakunnan elimessä tärkeä kokonaisuudelle, jossa jokaisella ihmisellä oli oma paikkansa. Suomi irtautui tästä myöhemmin ja haki oman tasavaltaisen yhteiskuntamallinsa, jossa korporativismi toimi hyvin etenkin 1900-luvun loppupuolella. Maailmansodat eivät tätä perusrakennetta miksikään muuttaneet. Venäjän keisareitten aikana siihen toki otettiin hieman uutta sisältöä idästä.

Nuoruuden loistokas hovielämä vaihtui Kaarle kuninkaalla vaatimattomaan maaseudun rauhaan Kungsörin linnassa Närkessä. Tanskan prinsessa Ulriika Eleonoora synnytti seitsemän lasta, joista kuitenkin vain kaksi tytärtä ja vanhin poika Kaarle elivät aikuisiksi. Poikaansa Kaarle kuningas kasvatti työhönsä perehdyttäen ja ottaen mukaan metsästysretkilleen, sotaväen katselmuksiin. Kuningas kuoli vatsasyöpään 41 vuoden iässä jolloin vasta 15 -vuotias Kaarle XII sai vastuun kannettavakseen. Oli aika opiskella elämistä imagonsa mukaisesti ja katkenneiden ihmissuhteitten kautta.

Viisas leskikuningatar Hedvig Eleonooran rakennuttama Drottningholm on tämän Ruotsin suurvalta-ajan komeimpia linnoja. Se sijaitsee Mälarenin saaressa Lovönissä lähellä Tukholmaa. Ruotsin kuningasperhe on asunut tässä ranskalaista barokkia edustavassa linnassa vuodesta 1982 alkaen.

Kaarle XII - suurvalta-aseman menettäjä

Kaarle XI oli luonteeltaan syvästi uskonnollinen ja vakuuttunut taidoistaan ja erehtymättömyydestään. Hän ei käyttänyt isänsä tapaan neuvonantajia. Nuori mies uskoi saaneensa valtansa Paavin tapaan Jumalalta. Hän ihaili Voltairen filosofiaa ja 1800-luvun romantikot tekivät hänestä miesihanteensa. Suomalaiset pragmaatikot ja itäisen naapurinsa tuntevat ovat kuitenkin ymmärtäneet hänen aliarvioineen juuri idästä tulevan uhan.

Kaarle sai varhain parhaan mahdollisen kasvatuksen ja hän oli varhaiskypsä lapsi. Hän oli tietoinen kyvyistään ja kykeni ilmaisemaan itsensä loogisesti. Hän onnistui sotaretkillään aluksi hyvin ja kuninkaan tähti oli korkeimmillaan Puolan sotaretken jälkeen. Hämmästyttävä menestys ylivoimaista vastustajaa vastaan toi liki messiaanisia odotuksia Euroopan protestanttien joukossa. Ongelmana oli se, että hänen pieniä paheita alettiin pitää nyt hyveinä.

Onnettomuudekseen nuori kuningas joutui uuden isänsä laatiman hidasliikkeisen armeijansa kanssa uuvuttavaan jättiläissotaan, jossa valtio ei ollut enää armeijaa varten vaan päinvastoin. Uuvuttavaa sotaa Tanskaa, Venäjää ja Saksia vastaan härkäpäinen hallitsija kävi yli 20 vuotta ja sotilaallinen katastrofi tapahtui Pultavan taistelussa vuonna 1709. Kaarlen kaatuessa Norjassa 1718 Suomi oli Venäjän miehittämä. Suomen tuleva kohtalo alkoi jo näkyä taivaanrannassa.

Kuninkaan hurja Venäjän retki alkoi poikkeuksellisesti suorinta tietä Saksista syksyllä 1707 33 000 sotilaan kanssa ja tavalla, jossa toinen armeijakunta lähti pääosin suomalaisjoukkoina noin 12 000 miehen voimin tarkoituksena kohdata Kaarlen pääjoukko Valko-Venäjällä. Suunnitelma oli mieletön niillä resursseilla ja varusteilla jotka tuolloin oli käytettävissä Siperian pakkasissa. Siinä oli samaa hulluutta kuin Napoleonin ja Hitlerin retkissä.

Venäläiset ja tsaari Pietari ensimmäinen pääsi kuitenkin armeijakunnan väliin ja talvi 1708-1709 oli venäläisen tavan mukaan ankara. Huolto ei toiminut Kaarlen joukoilla ja raskaat tappiot vähensivät sen 24 000 väsyneeseen mieheen hellekesän 1709 alkaessa. Pultavan kaupungissa tapahtunut yhteenotto oli verinen ja jo aiemmin jalkaan haavoittunut Kaarle seurasi teurastusta paareilla kannettuna. Joukon rippeet pakenivat Turkin puolelle, jossa kuningas oleskeli viisi vuotta sairastuen välillä malariaan ja syvään depressioon.

Kotimaasta Ruotsista tuli jatkuvasti tappiosanomia sieltäkin. Viipuri, Riika, Pärnu ja Tallinna oli menetetty venäläisille. Ylipäällikkö Carl Gustaf Armfelt kärsi ratkaisevan tappion venäläisille helmikuussa 1714 Napuen taistelussa. Koko Suomi oli miehitetty ja Venäjän kaleerit uhkasivat jo Tukholmaa.

Kuningas ratsasti Turkista Unkarin ja Saksan kautta kotimaahansa 15 poissaolovuoden jälkeen. Siinä oli jotain samaa kuin Mannerheimin matkoissa. Hän oli muuttunut entistäkin ilottomammaksi ja harvapuheisemmaksi. Viimeisen taistelunsa Kaarle kävi Norjassa, jossa luoti lävisti hänen ohimonsa. Myöhemmin huhuttiin luodin lähteneen omilta linjoilta, ei norjalaisten linnoituksesta. Kaikki Kaarlea seuranneet karoliinit eivät häntä sietäneet. Kuninkaansa tunteneet tiesivät kuinka menestyminen ei ollut mahdollista ilman pieniä petoksia ja pitkiä marssimatkoja.

Tieto Kuinkaan kuolemasta kantautui Norjassa myös inkeriläisen Armfeltin tietoon joka johti Trondheimissa suomalaisia karoliineja. Paluu noin 10 000 väsyneen miehen kanssa ankarassa pakkasessa oli sotahistoriamme surullisimpia. Armeijakunta oli menehtyä paluumatkalla ja tunturimarssin aikana yli 3000 miestä jäi hangille ja metsiin osallistumatta lainkaan itse sotatoimiin. Tällainen armeija maksoi kansakunnalle vähiten.

Kaarle XII jälkimaine on ollut omituisella tavalla joko lähes kritiikitöntä ihailua tai täydellisesti hänet tuomitsevaa poliittisista konjunktuureista riippuen. Hän on jäänyt psykologiseksi arvoitukseksi. Hän oli yhtäällä itsekurin, päättäväisyyden ja rohkeuden ruumiillistuma, mutta samalla joustamaton ja vailla todellisuudentajua. Hän kävi samantapaista toivotonta viimeiseen mieheen taistelua kuin toisen maailmansodan diktaattorit ja uhrasi miehiä kuin Normandian maihinnousussa. Lisäksi hän asetti itsensä ja henkensä alttiiksi samoille vaaroille kuin rivisotilaat. Tämä asenne tuhosi lopulta suurvallan, yhden miehen varaan rakentuneet maailmankuvat.

Ulriika Eleonoora - ylimenovaiheen kuningatar

Kaarle XII:n sisar menetti lähes kaiken valtansa valtaneuvoskunnalle ja säädyille. Tärkein teko oli lopulta siirtää kruunu monarkian keulakuvana miehelleen Hessen-Kasselin Fredrikille. Ulriika Eleonoora ei käytännössä ehtinyt hallita Suomea lainkaan. Suomi oli Venäjän miehittämä.

Fredrik I - saksalainen maakreivi kuninkaana

Hattujen ja myssyjen kiistely piti yllä vielä horjuvaa monarkiaa. Käytännössä kyse oli kumileimasimesta eikä saksalainen Fredrik onnistunut ponnisteluistaan huolimatta estämään kuninkaan vallan alamäen jatkumista. Ikääntyessä hänestä tuli jopa naiivin välinpitämätön valtansa murenemisesta.

Historiaan on jäänyt valtiopäivien lausunto, jossa Fredrik toteaa “Donnewetter! Haben Wir alles dies gethan?”(Hyvä Jumala! Olenko todella tehnyt kaiken tuon?”). Tämä huudahdus sen jälkeen, kun valtiopäivillä oli luettu, taas kerran, pitkä kertomus siitä mitä valtakunnan hallituksessa oli tapahtunut ja jossa kaikessa Kuninkaallinen Majesteetti toimi mukamas mukana. Tätä luettaessa Fredrik oli nukahtanut.

Samaan aikaan Suomessa toimi Venäjä miehistysvalta. Se sovelsi isovihan ja pikkuvihan aikana ruotsalaisesta laista poikkeavia omia käsityksiään. Käytännössä koko maa poltettiin ja maassa käytiin uuvuttavaa sissisotaa. Suomen lääninhallitukset, hovioikeus, yliopisto, tuomikapituli ja ylempi papisto vietti maanpaossa varjoelämää rauhaan saakka.

Miehitysvuodet päättyivät Uudenkaupungin rauhaan. Pikkuvihan aikana venäläinen valloittaja käyttäytyi toisi kuin isovihan vuosina. Tosin tuolloinkin huomattava osa maan väestöstä oli maanpaossa ja palasi vasta Turun rauhan jälkeen rannikkokaupunkeihinsa.

Adolf Fredrik - marionettikuningas

Hallisijan valta oli pohjalukemissa Venäjän nostaessa hattujen vaikutuksesta kruununperijäksi Aadolf Fredrikin. Käytännössä kuninkaan toimet olivat pakon sanelemia ja näyteltyjä. Hyväntahtoinen ja hyvätuulinen kuningas koki valtiolliset tehtävänsä ikäviksi velvollisuuksiksi ja kulutti aikaansa harrastuksilleen, käsityölle ja tutkien matematiikkaa ja astronomiaa. Puolueet olivat nyt vallankahvassa.

Vuosisadan loppu oli Suomen linnoittamisen käynnistämistä uudelleen. Viapori oli etenkin suuri ponnistus. Työhön käytettiin tuttua ruotulaitosta ja vankeja. Uusi rakennustekniikka levisi sieltä myös muualle talonpoikaisrakentamiseen, Viapori kehittyi omaksi maailmakseen ja sen väkiluku ohitti Helsingin väkiluvun.

Kuningas vieraili Viaporissa ja jatkoi sieltä Porvooseen ja Degelbyhyn, jonne perustetulle kaupungille hän antoi puolisonsa nimen Loviisa. Täältä kuninkaan seurue jatkoi Ahvenkoskelle, Uuteenkylään ja Hämeenlinnan sekä Turun kautta rantatietä Tornioon. Kuninkaan vastaanotto oli kaikkialla loistokas. Pormestari, raati ja papisto olivat vastaanottamassa ja taloja oli kohennettu, maalattu, kunniaportteja rakennettu, merkkihenkilöt pitivät lämminhenkisiä puheita. Runoja lausuttiin ruotsiksi ja lainaksi. Sulavakäytöksiselle kuninkaalle toimitettiin valituskirjelmiä, vaikka toki tiedettiin, ettei kuninkaalla ollut valtaa niihin puuttua. Kuninkaan vierailu muistutti jo omaa aikaamme tai presidentin maakuntavierailuja.

Kustaa III - valistunut itsevaltias

Kustaa III sai lapsena poliittisen kasteensa kun ns. hovipuolueen kumousyrityksessä, johon hänen äitinsä erityisesti osallistui, kaappausyrityksen johtajat teloitettiin ja nuoren tulevan kruununperijän kasvattajat samalla vaihdettiin.

Kustaa oli teatterin ystävä, rakasti taiteita ja kirjallisuutta, vietti hovielämää yömyöhään. Hän puhui ranskaa ruotsia paremmin, hallitsi valtiotieteitä ja historiaa, teeskenteli tottelevaista ja kiinnostunutta. Latina ja teologia eivät kiinnostaneet.

Kustaa suoritti onnekkaan vallankaappauksen suomalaisen eversti Sprengtportenin kehittelemänä. Ajatuksena oli aloittaa kapina Viaporissa ja tuoda joukot tämän jälkeen Tukholmaan. Myssyjen johtama valtaneuvosto sai vihiä suunnitelmasta ennen kuin vihaiseen vastatuuleen marssivat suomalaiset ehtivät Tukholmaan. Rahattomina ja nälkäisinä he olivat normaalia kohteliaampia.

Tuon ajan karvalakkilähetystöä ei tarvittukaan, sillä Kuningas tarttui itse suomalaisia odotellessaan miekkaan, piti tulisieluisen puheen kansalleen linnan pihalla ja sai ratsuineen, valkoinen nauha käsivarrellaan, hurraavan vastaanoton sättiessään vihattavaa säätyvaltaa. Vallankumous oli veretön.

Kuningas vetosi puheessaan kansakunnan kunniakkaaseen historiaan ja maalasi populistisia kuvia vapaudenajan kauhuista, poliittisesta kaaoksesta ja ulkopoliittisesta alennustilasta. Se otettiin vastaan hurraten ja alkoi hallinnonuudistus valistusajan ja Voltairen hengessä. Maassa tuli olla uskonnonvapaus ja sen tui sallia juutalaisten asettuminen maahan. Kuninkaan ja hallituksen arvostelu tuon ajan medioissa kiellettiin. Näin päädyttiin valistuneeseen itsevaltiuteen.

Kustaa III kiinnitti huomiota Suomeen vapaudenajan hallitsijoita enemmän. Uusina lääneinä perustettiin Oulun ja Kuopion läänit. Vaasaan perustettiin toinen hovioikeus. Tampereen, Kuopion ja Kaskisten kaupungit syntyivät kustavilaiseen tyyliin. Uusia teitä rakennettiin Pohjanmaalta syvälle sisämaahan. Agraaripoliittisista teoista merkittävin oli isojako. Tilojen takamaille nousi tuhansia torppia ja vainiopakko hävisi, tilanpito tehostui kun se ei ollut enää naapurin kiireistä tai niiden puuttumisesta kiinni sarkajaon ajoilta.

Savossa jatkettiin toki edelleen myös kaskeamista ja kaskenpolttajat levittäytyivät yhä kauemmas ydinalueeltaan huuhtakuninkaittensa johdolla ja vesiteitä käyttäen. Koivikot lisääntyivät niin Karjalassa kuin Kainuussa ja Keski-Suomessa. Osuustoiminnallinen ajattelu ja yhteisöllinen idea, verkostoituminen, sai perustansa.

Taloutta kohennettiin, rahan arvo puolitettiin, riikintaalari otettiin käyttöön, siirryttiin hopeakantaan. Viinan poltosta tehtiin valtion monopoli, valtio perusti 63 kallista viinanpolttimoa. Alkoholipolitiikasta tuli ehkä puhutuin aihe kotipolttoa harrastaneiden talonpoikien keskuudessa, juomingeissa. Kuninkaan ratkaisua ei pidetty hyvänä. Autiomaassa helmet olivat tarpeettomia mutta viina oli aina hintansa väärti.

Kustaa III jäi historiaan kuitenkin kulttuurin suosijana. Kuningas valvoi tarkkaan valtakunnan rakennustaiteen suuntauksia. Hämeenlinnaan rakennettu ympyräkirkko on yksi hänen makunsa kustavilaisia ilmauksia. Kustavilainen sisustus- ja koristetaide, hopeasepäntyöt ja muoti oli tyylikkään suoraviivaista ja pelkistettyä. Ruotsin akatemia perustettiin Ranskan akatemian mallisena. Toki myös Kuvataideakatemia ja Musikaalinen Akatemia. Ruotsin kirjallisuus nousi kukoistukseensa.

Kustaa III muistetaan Suomessa tasapainottomana hurmurikuninkaana ja homoseksuaalisista piirteistään, alkoholismista ja masennuskohtauksistaan. Häntä ei otettu vakavasti. Toisaalla hänet muistetaan Anjalan liitosta, jossa kuninkaan oppositio ei ollut erityisen innostunut hyökkäyksestä väärään vuoden aikaan Kymijoen yli kohti Haminaa ja Viaporia.

Venäjän Katariina II saikin suomalaisilta kirjeen, jossa toivottiin pikaista rauhaa. Katariina II ei oikein ymmärtänyt rauhan opposition aikeita. Katariinan tavoite oli erottaa Suomi Ruotsista ja tämä oli vielä vieras ajatus useimmille Anjalan liiton miehille. Tutkijat ovat pohtineet sitä, oliko Anjalan liitto merkki vakavammasta tavoitteesta päästä itsenäiseen Suomeen. On mahdollista, jopa välttämätöntä, että osa upseereista pohtivat jo kauan Suomen asemaa siinä tapauksessa, että siitä tulisi osa Venäjää. Tiedettiin jo kuinka köyhä joutuu maksamaan kaikesta täyden hinnan.

Kuninkaan opposition isku tuli salaliittolaisten toimesta pian Kustaan sodan loppuvaiheessa, jolloin molemmat osapuolet olivat väsyneet sodankäyntiin. Taustalla oli kuitenkin Ranskan suuri vallankumous, joka heilutti kaikkia Euroopan valtaistuimia. Oopperatalon naamiaisissa tehty salamurha ei täysin onnistunut ja kuningas ehti järjestää monarkian jatkumisen. Salamurhaajat saivat tuomionsa.

Kustaa IV Aadolf - Suomen viimeinen kuningas

Suomen viimeisen kuninkaan “slogan” olisi presidentinvaaleissa tänään “Jumala ja kansa”. Kustaa IV Adolf oli itsevaltias Jumalan armosta ja vain Jumalalle ja kansalle vastuussa. Hän vihasi isänsä suosikkilaitosta, oikkuja ja improvisoituja ratkaisuja sekä rakensi itse ennenäkemättömän byrokratian - vietti itse aikansa matkoilla, etenkin Pommerissa ja Skoonessa.

Suomen viimeinen kuningas oli ujo ja yksinäinen, surumielinen lapsi. Hänestä kasvoi sentimentaalinen ja hurskas aikuinen. Kuningas hermostui vähästä, jäsenet nykivät, kasvattajat olivat huolissaan mielenterveydestä, eivätkä suotta ja ensimmäistä kertaa kuninkaittemme kohdalla.

Ruotsista oli tullut jo ennen Kustaa IV Aadolfin valtaannousua, sijaishallitsijan aikana, liki poliisivaltio ja aika oli kaikin puolin Kustaa IV Aadolfia vastaan.

Kustaan kohtalona oli hänen patologinen vihansa Napoleonia kohtaan. Kun Ranskan ja Venäjän keisarit sopivat Tilsitissä, hieman samaan tapaan kuin Stalin ja Hitler toisen maailmansodan aattona Euroopan etupiirijaosta, Venäjä sai vapaat kädet Ruotsin ja samalla Suomen suuntaan. Mikäli Ruotsi ei suostuisi mannermaasulkeumukseen Isoa-Britanniaa vastaan Venäjä saisi vapaat kädet Suomessa. Ruotsi taas tarvitsi kauppaansa Britanniaan ja Napoleon oli Kustaa IV Aadolfille sama kuin Ilmestyskirjan peto.

Valtakunta oli välikädessä, jossa Napoleonin voittamaton armeija oli yhtäällä ja Venäjä keisarin armeija toisaalla. Aiemmin heittelehtivää ulkopolitiikka olivat hiertäneet suhteet Isoon-Britanniaan ja sen vastustaminen merellä. Raha ja valta ovat ikuisia, vain taskut ja vallan käyttäjät vaihtuvat.

Kustaa IV Adolf oli Suomen suosija ja se näkyi etenkin Suomen puolustuksen paranemisena sekä suosimalla suomalaisia korkeissa tehtävissä myös Tukholmassa. Kun tappiot Suomessa alkoivat ja Viapori oli menetetty, joukot perääntyivät, ylhäisaatelissa upseeristo teki oman kapinansa Värmlannissa. Kuningasperhe siirrettiin vangittuna Gripsholmin linnaan ja säädyt sanoivat irti uskollisuudenvalansa.

Kuningasperheen matka kohti Sveitsiä alkoi maanpakolaisina ja loppuelämänsä kuningas vietti mieleltään harhailevana “Eversti Gustafssonina” matkaten ympäri Eurooppaa. Hän kuoli myös perheensä hylkäämänä St. Gallenissa vuonna 1837. Pojalleen vahvistama Suomen suuriruhtinaan vaakuna jäi ilman käyttäjäänsä.

Kustaa IV Aadolfin erottaminen Ruotsissa teki helpoksi Suomen säädyille hyväksyä Aleksanteri I:n Suomen hallisijaksi valtiopäivillä vuonna 1809. Tätä hetkeä voitaisiin täydellä syyllä pitää myös autonomiseksi julistautuneen Suomen itsenäistymisen hetkenä. Se päivä kuitenkin siirtyi seuraavalle vuosisadalle ja edessä oli autonomian aika 1809-1917 sekä uudet hallisijamme, Venäjän keisarit.

Kuninkaita, keisareita, presidenttejä IV

Kustaa Vaasasta suurvaltakauteen


Samaan aikaan kun Kalmarin unioni päätyi Pohjolassa ja Kustaa Vaasan kausi alkoi 1400-lukua luonnehti Euroopassa renessanssi. Vuosisata oli talouden nousukautta ja luonnollisesti kolonialismin alkua. Tuliaseet ja kirjapainotaito tulivat eurooppalaiseen käyttöön, valtameripurjehdus yleistyi. Vuosisadan lopussa Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikkaan, Americo Vespucci kartoitti uuden mantereen rannikkoa ja Vasco da Gama purjehti Intiaan. Terva kävi kaupaksi ja tervaporvareita syntyi Itämaassa, Suomessa.

Vuosisadan alussa Jan Hus poltettiin roviolla, läntinen skisma teologisena ja poliittisena riitana päättyi. Moskovan hallitsema alue alkoi levittäytyä Venäjällä, osmanit valtasivat Konstantinopolin, Bysantin valtakunnan valta päättyi, mutta sen perintö kulttuurina toki jatkuu yhä ortodoksisessa kirkossa. Espanjassa perustettiin inkvisitio, Jeanne d’Arc johti Rankan voittoon satavuotisessa sodassa Englannista.

Inkat valloittivat uusia alueita ja saavuttivat kukoistuksensa ja Atsteekeista tuli Keski-Amerikan johtava kansa. Merkittäviä nimiä olivat vuosisadalla löytöretkeilijöiden ohella Leonardo da Vinci, Michelangelo, Zheng He, Kaarle VIII, Iivana III Suuri, Johannes Gutenberg, Jeanne d’Arc ja monet renessanssiajan ruhtinaat, filosofit, tieteen ja taiteen edustajat.

Turku keskuksena

Turussa sijaitsi Suomen keskuksena dominikaaniveljien luostari, tuomiokirkko piispanistuimena ja Turun linna. Linna oli osa Kalmarin unionin linnoitettua hallinnollista ketjua, joka ulottui Örebrosta Viipuriin. Tuomikirkon yhteydessä toimi myös katedraalikoulu, siellä oli laaja kirjasto, Suomi mainittiin nimenä maailmalla Itämaan rinnalla.

Turussa toimi maaoikeus, kirkollisen vallan ja suomalaisten piispojen ohella laamannit. Keskiaikainen kaupunki keskittyi Tuomikirkon, Kerttulinmäen ja Kaskenmäen väliselle alueelle Aurajoen eteläpuolelle. Joen pohjoispuolella asutusta oli lähinnä Aninkaistenmäellä. Asukkaita oli parintuhannen tienoilla joka tarkoitti eurooppalaisittain keskikokoista, pohjoismaisittain suurta kaupunkia.

Puutalot olivat yleisiä ja usein esiintyi paloja, rikollisuus rehotti, Kerttulimäellä olivat kuuluisat hirsipuut. Kirkon ylläpitämä pyhänhengentalo edusti eräänlaista sairaalaa ja spitaalisille oli oma Pyhän Yrjänän hospitaali Puolalanmäen suunnalla. Siellä syntyi kuolleita, joita vielä tänäänkin Turussa lyödään hengiltä.

Turku oli kauppapaikka, Hansaliiton ja merenkulun keskuksia pohjoisessa ja vielä vuosisadan alussa porvarit olivat pääosin saksalaisia omine kiltoineen. Kauppaa käytiin Tukholmaan, Tallinnaan mutta myös Pohjanmaalle, Novgorodin Itämeren hansakaupunkeihin. Hämeeseen kulki Turusta Hämeen Härkätie ja Viipuriin Suuri Rantatie, sittemmin Kuninkaantie. Turun markkinoita, Heikin markkinoita järjestettiin tammi- ja kesäkuussa, kiltataloissa elämä oli vilkasta, välillä jopa riehakasta. Myös Turussa menestys oli vain viivästynyttä epäonnistumista.

Turku oli Suomen hallinnollinen keskus siirryttäessä keskiajasta uuteen aikaan niin kirkollisen kuin maallisen rälssin käytössä. Pyhän Henrikin kultti oli keskeinen osa suomalaista kirkollisen organisaation rakentumista. Sen propagointi tapahtui juuri Heikin markkinoiden tai -messujen yhteydessä.

Uuden ajan alusta hallitsijan vallasta tuli Ruotsissa periytyvä. Taistelu vallasta päättyi lopulta kuninkuuden voittoon. Itsevaltius romahti vasta vuonna 1718 ja valtakunta siirtyi vapauden aikaan. Vuoden 1772 kumous nosti monarkian uuteen arvoon, jollaisena se esiintyi Suomessa aina autonomia alkuun saakka. Alkoi Venäjän keisareitten tsaristinen aika.

Kustaa Eerikinpoika Vaasa - monarkian kantaisä Ruotsissa

Valtaan tultuaan Kustaa Vaasa oli suvereeni vallankäyttäjä pohtimatta rajoituksia sen jälkeen kun Kristian II vainoissa valtaneuvoskunnan koko oli supistunut vaatimattomaksi. Muutosta vauhditti lisäksi uskonpuhdistus ja Lutherin “kenen valta, sen uskonto” periaate (cuius regio, ejus religio). Tämä koski sekä kirkon omaisuutta että virkanimityksiä.

Erämaita alettiin jakaa kruunun ja kuninkaan nimissä asutukseen sekä ottaa myös talonpojilta kruunun haltuun tiloja jos veronmaksukyky oli heikentynyt. Tämä vahvisti ratkaisevasti kruunun ja valtion asemaa juuri Ruotsissa. Valtaneuvoskuntaa, jonka vähimmäismärän tuli olla 12 henkilöä, ja osan tuli olla aina kuninkaan tavoitettavissa, Kustaa Vaasa käytti omiin tarkoituksiinsa ja hänelle tyypillistä suorasukaista retoriikkaa harrastaen. Näin syntyi valtakunnalliset valtiopäivät, harvoin kokoontuvat, ja hieman useammin koolle kutsuttavat, lähinnä alueelliset, herrainpäivät ja maakuntapäivät.

Kustaa Vaasa irrotti lopullisesti valtakunnan Pohjolan unionista, loi lujan keskushallinnon ja katkaisi siteen Paavin kirkkoon. Ruotsista, johon myös Suomi kuului, tuli riippumaton kansallisvaltio. Patriarkaalinen Kustaa Vaasa sai lopulta kunnianimen Pater Patriae, isänmaan isä. Luther oli tehnyt hänelle suuren palvelun.

Kustaa Vaasan tausta oli kartanonisännän tietämystä lisättynä kauppamiehen tietämyksellä. Edellisen hän oli oppinut isänsä kartanossa Uplannissa ja jälkimmäisen maanpaossa kaupan keskuksessa Lyypekissä. Häntä on luonnehdittu jopa hellänä kahdeksan lapsen perheenisänä toisesta avioliitosta, joka oli myös onnellinen. Kuningas oli mieltynyt hovielämään, kalliisiin koristeellisiin vaatteisiin, arkkitehtuuriin. Hän antoi täystuuletuksen vanhalle kirkolle ja nosti rempallaan olevan maan talouden jaloilleen.

Kirkon omaisuus siirtyi valtiolle ja Jumalan sanaa alettiin saarnata puhtaana kansalle. Piispojen nimitys siirtyi Paavilta kuninkaalle. Kun Laurentius Petri nimitettiin Ruotsin arkkipiispaksi, katkesivat kaikki yhteydet Roomaan. Samalla piispojen valtaa pienennettiin kaikin keinoin myös Suomessa jakamalla se samalla Mikael Agricolan nimityksen yhteydessä. Mikael Agricolan suhde kuninkaaseen oli viileä ja kirjeet kitkeriä, avoimen ilkeitä. Molemmat tunsivat toisensa. Agricola tiesi kuinka ainut keino menestyä syrjäisessä Suomessa oli suututtaa ihmiset, myös kuningas. Siitä tämä tulisi hänet muistamaan, ja myös muisti.

Kustaa Vaasa oli myös kaivomies. Kaivostoiminnan tuloilla ylläpidettiin kallista armeijaa. Lyypekin omaisuus takavarikoitiin maassa sodan päätteeksi ja samalla perustettiin hallintoa tehostamaan oma kansliansa. Syntyi kaksinapainen byrokratia, hovi- ja hallintoneuvosto sekä kamarineuvosto. Merkitykselliseksi jäi kuitenkin paikallishallinnon ja veronkannon uudistus. Syntyi aatelittomia voutikuntia, alueellisia paikallishallinnon ylläpitoon liittyviä virastoja. Tämä uusi voutihallinto vilkastutti kaupankäyntiä ja etenkin maan ydinalueella. Suomessa sen perintö näkyy vieläkin.

Suomessa Kustaa Vaasa käytti valtaansa siirtämällä talonpoikia asumattomille alueille etenkin Savossa, jossa maattomat siirtyivät Savonlinnan Klemetti-kirjurin avustamana yli vahan rajan törmäten tuttuihin konflikteihin venäläisten kanssa. Ekspansiiviset savolaiset levittäytyvät myös kohti Pohjois-Ruotsia ja Kainuun joen (Oulujoen) latvoille ja suistoon (Oulu). Oulu sai savolaisen asutuksensa.

Tämä rinnalla Kustaa Vaasa perusti Helsingin kilpailemaan Tallinnan kanssa idänkaupasta. Venäläissodan aikana Kustaa asui Suomessa täyden vuoden ja tunsin maan olot hyvin. Helsingin paikaksi hän kaavaili Santahaminaa.

Helsinki syntyi lopulta monien vaiheiden kautta Turun palon jälkeen pakkosiirtämällä väkeä Rauman, Porvoon ja Tammisaaren suunnilta aluksi juuri Kustaa Vaasan suunnittelemaan Santahaminaan, myöhemmin Vantaankosken varrelle. Helsinki oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka syntyi suunnittelun ja kauppapoliittisen ajattelun tuloksena, ei luonnollisen kehityksen kautta. On mahdollista, että juuri tämä “pihtisynnytys” teki siitä lopulta kukoistavan tulevan pääkaupungin.

Kustaa Vaasaa on luonnehdittu suureksi maatilan isännäksi. Hänen henkinen perintönsä ja valta hajautettiin myöhemmin pojille, joista osa oli mielisairaita. Suvussa tiedettiin olevan mielisairautta ja se tuli ongelmaksi heti Eerik XIV aikana. Ainoa onni monilla suurmiehillä on kyky kestää muita enemmän huonoa onneaan.

Ongelmia oli toki Kustaa Vaasalla itselläänkin. Edellä on mainittu jo Mikael Agricolan kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Agricola tunnettiin terävästä kielestään ja älystään. Monella tapaa Kustaa Vaasa muistutti suomalaista presidenttiä, ehkä eniten Paasikiveä ja tämän joskus mielipuoliseksi kuvattua ärhentelyä ja purkauksia läheisille virkamiehille ja poliitikoille. Paasikivi ymmärsi kuinka tukalassa tilanteessa menestyminen edellyttää elämistä omalla tavallaan.

Eerik XIV - valtansa menettänyt renessanssihallitsija

Lucian päivänä syntynyt hallitsija Eerik XIV kulki kehnojen tähtien merkeissä vaikka saikin Lutherin avustamana itselleen parhaan mahdollisen kasvattajan. Latinan ohella Eerik puhu sujuvasti saksaa ja ranskaa, osasi luterilaisen teologian ja tuon ajan luonnontieteet; fysiikan, matematiikan, maantieteen, astrologian ja historian. Eerik rakasti musiikkia ja kuvaamataitoa, hänellä oli kotiopettajien joukossa myös suomalainen Martti Teit, Mikael Agricolan opintotoveri Wittenbergistä. Eerik oli opetettu ajattelemaan kuinka suuret ovat suuria vain koska muut ovat polvillaan.

Eerik harjoitteli hallintoa, sotataitoja sekä talouselämää ja asui myöhemmin Kalmarin linnassa, aisti terveellä tavalla kilpailua etenkin isänsä suosikkipojan Juhanan suunnalta, normaali sisarkateus vaivasi. Hän koki asemansa kruunuperillisenä isänsä rinnalla hankalaksi, ahdistuneeksi. Tätä ahdistusta syvensi vaikeudet löytää puolisoa ja harkitsemattomat teot isänsä kuoleman jälkeen Itämerellä. Hän oli pian sodassa ja ensimmäisen kenttäelämän rasitukset toivat hermoromahduksen. Hän alkoi matkia isäänsä ja teki siinä virheen, hänelle kerrottiin.

Eerik riitautui etenkin Suomen Herttuan Juhanan kanssa, joka hankki avoliiton kautta itselleen mahtavan liittolaisen Puolasta. Vainoharhainen Eerik perusti kuninkaan lautakunnan ja suosikkinsa Yrjänä Pietarinpojan sen työrukkaseksi. Toiminnaltaan se muistutti salaisen palvelun ja roomalaisen oikeuden risteymää julmine menetelmineen.

Isänsä tapaan Eerik oli taitava propagandisti mutta retoriikka oli usein latinankielistä ja tarkoitettu muualle kuin suorasukaisen ja -sanaisen isänsä viestit. Oppineisuudesta oli tullut Eerikille ongelma Suomen kaltaisissa alusmaissa mutta myös lähiympäristössä. Häntä ei ymmärretty kuninkaaksi koulutettuna jo varhain. Peritty monarkia oli uusi asia. Viisaat syntyvät kuoleman jälkeen, jos silloinkaan liian viisaina.

Kun ulkomaisten prinsessojen lähentelyt eivät onnistuneet, Eerik hankki itselleen haaremin alhaissyntyisiä rakastajattaria. Näistä Kaarina Maununtytär saavutti myös kuninkaan täyden luottamuksen ja helpotti yksinäisen miehen elämää. Siinä ei ollut mitään uutta kuningashovissa, päinvastoin.

Lopulta Eerikin viha ja vainoharjat kohdistuivat kokonaiseen suurmiesten piiriin ja hän alkoi syyttää näitä maanpetoksellisesta vehkeilystä. Tätä maa oli ollut jo liki vuosituhannen ajan, jolloin siinäkään epäilyssä ei ollut mitään outoa.

Huomattavimmat surmatut kuninkaan omassa tuomioistuimessa olivat Svante Sture ja tämän kaksi poikaa. Kuningas pakeni veritöitään Tukholman metsiin ja kertoi myöhemmin olleensa paholaisen vallassa. Pakeneminen, paniikki, oli virhe. Sama kuin sodassa koettu paniikkikohtaus. Eerikin virhe oli sisäinen toive olla kaikkien mieliksi.

Valtaneuvosto ei kumonnut Eerikin kuninkuutta vaan odotti hänen paranemistaan. Juhana herttuan nimi kuitenkin oli esillä ja hänet Eerik vangitutti vehkeilystä puolalaisten kanssa mutta vapautti myöhemmin. Sekin oli virhe. Eerik oli liian kiltti kuninkaaksi.

Eerik palasi hoitamaan sotatoimia Tanskaa vastaan ja hänet vihittiin Kaarina Manuntyttären kanssa. Tämä provosoi liikkeelle kapinalliset ja kuningas antautui Tukholman linnassa. Käytännössä provosoija oli Juhana herttua. Kuningas Eerik oli ensimmäinen suomalainen hallitsija, joka menetti kruununsa ja valtansa siten, että syynä mainittiin sairaus, kiltteys, ei kuolema tai väkivalta, vallankaappaus veljen tekemänä, sadismi ja hengiltä riisto miekalla, kunniakkaasti.

Syrjäytetty kuningas kulki nyt linnasta linnaan ja vieraillen myös Suomessa
Turussa ja Ahvenanmaalla Kastelholmalla. Kaarina synnytti kuninkaalle lapsia, joita pidettiin myös Suomessa turvassa kuninkaallisen valtapelin henkeä uhkaavalta vaaralta, Juhanalta ja hänen tukijoiltaan.

Juhana III - Suomen herttua kuninkaana

Kustaa Vaasan suosikkipoika Juhana nousi seuraavana kokeilemaan valtakunnan tuulista tehtävää, valtionjohtajan nyt perittyä monarkin virkaa. Hänen puolisonsa Katarinan Jagellonica oli tavoiteltu krakovalainen ruhtinatar, jonka siirtyminen Turun linnaan on ollut aikanaan kulttuurishokki. Naiselle voittaminen oli tuolloin mahdotonta jos hänen odotettiin voittavan. Sellainen voittaja päätyi Suomeen.

Hänen kosijoitaan oli myös Venäjän tsaari Iivana IV Julma. Iivana oli vaatinut Katariinan luovuttamista Venäjälle Juhanan veljeltä tämän vielä ollessa kuningas. Kuningas, Juhan herttuan veli, oli taas vangituttanut veljensä tämän solmiessa lämpiät suhteet Puolaan kun hänen, kuninkaan, tavoite oli ylläpitää hyviä suhteita Venäjään ja Puola oli vihollisvaltio. Veljekset harrastivat erilaista ulkopolitiikkaa. Juhanaa sitoi vaimo ja hänen juurensa katolisessa Puolassa.

Molemmilla pojilla oli trauma, vahva isä. Vahvat ihmiset on haudattava kahdesti. Kerran ihmisinä ja kerran suurina.

Juhana III suuntasi kuninkaana ulkopolitiikkansa Venäjää vastaan. Narvan valtaus lisäsi suosiota, mutta samalla sodat alkoivat rasittaa taloutta ja jälleen kerran talonpoikien taakka kasvoi, etenkin juuri Suomessa. Suomalaisille sota Puolassa olisi ollut helpompi vaihtoehto kuin jatkuvat sodat sen omilla rajoilla ja varoilla, suomalaisia talonpoikia sotaan rahdaten tykin ruuaksi ja odottaen myöhemmin kostoretkiä idästä. Sota Keski-Euroopassa olisi ollut mieluisampaa matkailua.

Kirkkopolitiikka alkoi muuttua sekin puolalaisen kuningattaren myötä jälleen katoliseksi. Poika Sigismund oli nimetty Puolan kuninkaaksi ja hän oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon. Sellainen suututti protestantiksi kääntyneet talonpojat. Nämä aloittivat Pohjanmaalla ja Savossa kapinan, nuijasodan.

Vehkeily ylhäisaatelin kanssa vei lopulta voimat ja Juhana kuoli 52-vuotiaana Tukholman linnassa. Renessanssiruhtinaan kaltainen Juhana oli veljensä tapaan rakennuttanut uusia linnoja ja palatseja, harrasti arkkitehtuuria ja koristeli linnoja uuteen uskoon. Tukholman, Kalmarin, Uppsalan, Turun linnat saivat uuden ulkonäön ja sisutuksen. Voittajat eivät koskaan usko sattumaan ja Kustaa Vaasa oli voittaja.

Sigismund - Ruotsin ja Puolan yhteinen hallitsija

Puolalaistuneen Sigismundin kausi jäi kuninkaana Ruotsissa lyhyeksi. Elämäntyö oli Puolassa ja jäi sinne, häntä pidetään siellä eräänä merkittävimpänä kuninkaana. Jesuiitat rakensivat sinne oppilaitoksiaan ja katolinen sivistys kukoisti.

Sen sijan Suomessa valtaa käytti edelleen marski Klaus Fleming. Katolinen kankeus ei siirtynyt uuden kuninkaan tuomana Itämaahan ja edessä oli jälleen uusi valtataistelu ja puolalaisen tappio. Tähän valtataisteluun suomalaiset talonpojat eivät päässeet mukaan. Puola tuli heille tutuksi kyllä myöhemmin. Suomessa kapinoitiin kahteen suuntaan, maa oli hajalla.

Kaarle IX - herttua ja kuningas

Suomen historiassa 1590-luku on raskaan ja monivaiheisen sisällissodan aikaa olkoonkin että näitä vaiheita oli jo koettu aiemminkin. Suomessa pohdittiin, tulisiko yhteydet rakentaa katoliseen Puolaan ja kuninkaaseen vai jatkaa suhdetta protestanttiseen Ruotsiin ja Kaarle-herttuaan.

Talonpoikien nuijasota oli kukistettu kovaotteisen Sigismundin käskynhaltijan ja marski Klaus Flemingin toimesta niin Savossa kuin Pohjanmaalla. Kun Kaarle-herttualle uskolliset talonpojat oli lyöty vuorossa oli Sigismundille uskollisen Stålarmin sotaretki Turun kautta aina Uplantiin tukemaan Sigismundia. Suomalaiset talonpojat ja vähäinen aateli olivat mukana “makkararetkeksi” kutsutulla matkalla todeten kuinka puolalainen Sigismund oli jo paennut Puolaan. Kaarle-herttua ei tästä suomalaisten retkestä pitänyt, alkoi verinen kosto, jota aviovaimo oli ohjailemassa.

Herttuan kostotoimenpiteet Turussa ja Viipurissa olivat verisiä ja henkensä menetti myös Klaus Flemmingin poika mestauslavalla. Albert Edefeltin maalauksessa vuodelta 1878 Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista arkussa.

Todellisuus kulki kuitenkin talonpoikien ja Jaakko Ilkan tapaisten johtajien maailmassa ja vankityrmässä Turun linnassa. Kaarle-herttua ei ymmärtänyt Suomalaisia talonpoikia, heidän nuijasotaansa, ja alkoi opettaa kansalleen kuuliaisuutta joka ulottui Viroon ja Tallinnaan saakka.

Lopulliseen sovintokokokseen Turussa osallistui noin 60 suomalaista aatelissukua. Oli heitetty ensimmäiset hiivat sille kehitykselle, joka johti myös vuoden 1917 tapahtumiin vieraan tunkeutuessa sellaiseen Suomessa, josta ei mitään ymmärrä. Lopullinen sovinto solmittiin vasta Helsingin maapäivillä vuonna 1616. Syntyi suomalainen marssijärjestys, jossa jotkut kulkivat edellä ja saivat jotain aikaan, muut kulkivat takana ja napisivat.

Kaarle oli perinyt Kustaa Vaasan nuorimpana poikana isänsä ponnekkaan vallanpidon, jolla hän nosti herttuakuntansa valtioksi valtion sisällä ja jolla hän ajoi lopulta puolalaisen Sigismundin ja katolisen kirkon maanpakoon ja vakiinnutti näin Ruotsissa protestanttisen monarkian. Syntyi taloudellisia uudistuksia myös Suomessa, uusia kaupan keskuksia, manufaktuureja ja elintarviketuotanto koheni. Yhteinen vihollinen yhdisti lopulta veljekset ja valtionjohtajan valtataistelu johti kuninkaan häätöön maasta. Vain yksi mies johtaa maata, loput seuraavat naisia, niin myös Juhana.

Kaarle oli talonpoikien ymmärtäjä ja oikea protestantti, karkea voimapoliitikko. Hän ei ollut niin sivistymätön kuin väitettiin. Hän oli propagandisti ja kursailematon kielenkäyttäjä, oman aikansa populisti. Perinnöksi pojalle Kustaa II Adolfille jäi sodat Puolaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan sekä käymistilassa oleva valtio. Lahjana Jumalalta oli paksu nahka.

Kustaa II Adolf - suurvallan perustaja

Kustaa II Adolf poikkesi täysin hallitsijaominaisuuksiltaan edeltäjistään. Hän oli energinen, nopeaälyinen, toimelias, mutta myös järkevästi harkitseva kärsimättömänäkin. Hän kykeni diplomaattiseen kieleen ja oli hyvä puhuja. Isänsä ja isoisänsä tapaan taipumusta oli kuitenkin myös painotukseen ja turvautuminen arvovaltaan, jota sairaalloinen lihavuus lisäsi.

Hilpeys ja leikinlasku, huumorintaju oli kaikkien tiedossa. Vastapuolella oli äkkipikaisuus, räjähtelyt, pitkävihainen säälimätön vaino suvun rasitteena. Hän piti komeaa hovia ja oli joviaali isäntä, sotaretkillään liki askeettinen ihminen. Ääripäät tekivät hänestä arvaamattoman.

Naisia ihaillut ja rakastanut romantikko solmi järkiavioliiton joka tuotti yhden tyttären, Kristiinan. Liitto oli ahdistava myös kuningattarelle keskenmenojen vuoksi ja dynastiansa varmistaakseen kuningas joutui järjestämään vallanperimykseen myös reservin Kaarle Kustaan (Kaarle X Kustaa) kautta. Se osoittautui myöhemmin tarpeelliseksi.

Kustaa Aadolf loi itselleen perinnön eurooppalaisena suurmiehenä ja hänen kuolemansa, kaatuminen sodassa, oli uutinen koko Euroopassa. Maihinnousu Keski-Eurooppaan ja protestanttinen johtotähti teki hänestä pelottavan hahmon uskonsodaksi muuttuneessa kolmikymmenvuotisen sodan pohjoisena osapuolena. Saksan ohella Ruotsilla oli sota Puolassa ja sinne oli Liivinmaan tapaan perustettava miehityshallinto. Voitokas kuningas loi suurvallan jonka asema säilyi aina Pultava tappioon vuonna 1709. Myös Kustaa Aadolfille oli helpompi taistella periaatteiden puolesta kun elää niiden mukaan.

Kustaa Aadolf oli saanut, tai ottanut, protestanttien leirin johtajan viitan harteilleen. Hän pakotti Saksan evankeliset yhteisrintamaan kanssaan. Kun Tillyn komentama vastapuoli väsyi jatkuviin hyökkäyksiin näytti siltä, että tie Saksaan on ruotsalaissuomalaisella armeijalla auki.

Hakkapeliittojen huudoista tuli legenda, josta on kirjoitettu runsaasti niin Suomessa kuin saksalaisissa kansanlauluissa. Torsten Stålhadsken kuninkaan “lumiaura” eteni koottuna valikoitujen talonpoikaiskansan ankaraa elämää kokeneiden nuorten miesten parhaimmistosta, jollaisena myös kuningas heidät kuvasi. Suoraan lainaten “Tottuneina työhön, ei kapakkaelämään, kestämään vaivoja, pakkasta, kuumuutta, nälkää taistelivat nämä suomalaiset talonpojat. He eivät olleet tottuneet nautintoihin, tyytyivät elämään vähällä, ovat taipuvaisia kuuliaisuuteen esimiehiään kohtaan, oppivat helposti sotaharjoitukset, ovat voimakkaita ruumiiltaan, ja jos tarvitaan ja heitä oikein johdetaan, halveksivat he kuolemaa ja vastuksia”. Se oli ensimmäinen kerta kun suomalaista luonnetta ja tulevan talvisodan korpisoturia kuvattiin suomalaisen sisun perikuvana Keski-Euroopassa ja pelättiin enemmän kuin Mustaa surmaa.

Kustaa II Adolfin joukot olivat tulleet Keski-Eurooppaan pysyäkseen siellä. Tällä oli suuri merkitys tulevalle Euroopalle ja sen historialle omaan aikaamme saakka.

Pohjola oli nyt osa ydineurooppaa myös sotilaallisesti, kauppapoliittisesti ja protestanttisen kulttuurin keskus. Myöhemmin Ruotsissa hänen johto luisui takaisin aristokratian käsiin ja se muuttui lähemmäs seuraelämää ja tuttua juonittelua. Mitä suurempi valhe esitettiin, sitä suurempi mahdollisuus oli että siihen uskottiin.

Kristiina

Kristiina sai laajapohjaisen kasvatuksen kuten aikanaan Kustaa Vaasan vanhin poika.
Jälleen kerran tähän pedagogiseen virheeseen perustui myös Kristiinan tuleva tragedia Eerik XIV tapaan. Hänestä olisi tullut hyvä Paavi mutta huono kuningas.

Kristiina opetettiin ratsastamaan ja metsästämään kuten nuoret miehet. Hänen lahjakkuus ja tiedonjano herätti huomiota. Hän muistutti oman aikamme feministejä. Hän kirjoitti vaivatta latinaa, ranskaa, saksaa, italiaa ja hollantia. Lempeä opettaja perehdytti hänet teologiaan, filosofiaan, matematiikkaan ja astronomiaan, ei enää astrologiaan. Se hämmensi, kun vielä todettiin julkisesti, kuinka kuninkaallisen Majesteetin lahjakkuus ylittää hänen sukupuolensa ja ikänsä rajat. Tässä korostettiin juuri sukupuolta. Nainen ei voinut olla noin lahjakas. Kaikki viisaat ovat petolintuja.

Kun 18 -vuotias nainen keskusteli kirjallisuudesta ja runoudesta filosofien kanssa, puhui ranskaa ja latinaa kuten äidinkieltään liki tunnekielinä, oli laajakatseinen kuten kokenut valtiomies, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna koki hänet kuin kruunun jalokiveksi, koriste-esineeksi uuden suuren valtion valtakunnanneuvoston pöydän päässä. Tällaisessa ajattelussa mikään ei menesty niin kuin menestys.

Kuningatar oli päättänyt pysyä aviottomana ja järjesti serkkunsa Kaarle Kustaan kruununperijäkseen. Tämän jälkeen kuningatar päätti antautua täysin kulttuuriharrastuksilleen. Tärkeäksi henkilöksi kohosi deduktiivisen tieteen filosofian kehitellyt ranskalainen Rene Descartes.

Descartes on avainhenkilö kirjassani Arctic Babylon. Syntyi tiivis suhde tiedemieheen niin kauan kun tämä eli kuningashovissa. Kuningatar Kristiina tunsi nyt kuitenkin sellaista, joka oli muulle Euroopalle tuntematonta kiitos Descartesin luentojen.

Kristiina alkoi kehittää hoviaan osana Euroopan johtavaa tiede- ja kulttuurikeskusta. Barokin ajan taidetta ja rikkauksia virtasi voitetuista valtioista Tukholmaan. Hovin osuus menoista paisui paisumistaan. Baletti, oopperat ja turnajaiset viehättivät kansaa ja nuoria ranskalaisia aatelisherroja. Johtoon nousi heistä Johan Adler-Salvius “homo-novus”. Hänen kuoleman jälkeen Kristiinan kyky hahmottaa suurvaltapolitiikka alkoi rapautua. Ilman paimentaan lampaat eivät ole katras.

Kristiina alkoi suunnitella luopumista kruunusta. Hän oli taipuvainen uskomaan Erasmus Rotterdamilaisen opin “Missä luterilaisuus astuu sisään siellä kävelee tiede ulos”. Kristiina halusi palata katolisen kirkon helmaan ja jättää kruununsa. Syntyi haikeat jäähyväiset, matka Roomaan ja elämä, jossa kirkonmiehet, kirjailijat, taiteilijat ja taiteentuntija sekä myös tuon ajan poliitikot, Paavia myöten, vierailivat Kristiinan vastaanotolla. Se oli Rooman “Kristiinan kausi”. Kristiina oli katolinen mutta ei välttämättä kovin hyvä sellainen. Vihkiytyminen politiikkaan säilyi, oli sisään kirjoitettu pakkomielle.

Kristiina haudattiin Pietarinkirkkoon ja hänen taide- ja antiikkikokoelmansa, kirjasto ja käsikirjoituskokoelmat hajaantuivat ympäri Eurooppaa museoihin, arkistoihin ja yksityisten keräilijöiden haltuun siinä missä Rene Descartesin deduktiivisen tieteen ihanne, inkojen ja mayakansan kerätyt aarteet hänen löytämänään tieteenä ja niiden sijainti tulevissa Euroopan tiedeakatemioissa. Näin myös Turun yliopisto sai alkunsa.

Turun yliopisto perustettiin suurin juhlallisuuksin Kristiinan ollessa 14 -vuotias. perustajia olivat Pietari Brahe, Jöns Kurki, Turun piispa Isak Rothovius sekä etenkin Axel Oxenstierna, joka oli tyytymätön Tarton yliopiston Johan Skytten aikaansaannokseen. Yhdentoista professorin joukossa oli vain kaksi Suomessa syntyneitä: pyhien kielten professori Martinus Stodius sekä fysiikan ja kasvitieteen professori Georgius Alanus.

Seuraajan Martinus Stodius sai Isak Pihlmanista, jonka Tytär Anna oli naimisissa Torten Tawastin kanssa ja heidän tyttärensä sai tyttären, jonka isoäiti oli Elisabet Ståhlberg, Georg Ståhlbergin tytär ja tulevan ensimmäisen Suomen tasavallan presidentin juuria Suomessa.

Syntynyt tytär oli oman isäni isoäidin äiti. Näin suvut siirtyivät Ruotsista ja kohtasivat Suomessa myös tulevat presidenttisukumme ja idästä lähteneen Luostaristen (kloster) suvun ja Viipurin raivokkaat Tawastit.

Oma sukunimeni periytyy taas luostarilaitoksesta Valamosta, siis kreikkalaiskatolisesta ja ortodoksisesta Bysantin kulttuurista, äitini kohdalla kustavilaisesta Kuopiosta. Isoisäni veli Ilmari Luostarinen oli taas asuttamassa Karjalan evakkoja Enso Guzeitin johtajana valtion maille ja käynnistämässä myös Lapin koskien rakentamisen kirjoittaen Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan.

Myöhemmin koskisensuojelulait ja rakentamisen päättäminen siirtyi seuraavalle polvelle johtaessani Kemijoen ja Iijoen koskisodat päättäneitä tutkimuksia. Tuolloin päätöksiä tehtiin jo oman aikamme poliitikkojen toimesta, jossa presidentin valta oli kaventumassa ja valtaa käyttivät puutavarayhtiöt, voimalaitosyhtiöt, ei enää niinkään hallitsija, presidentti, vaan edustuksellinen demokratia alkaen pohtivan ja filosofisen Mauno Koiviston presidenttikaudelta.

Toki heitäkin, Suomen hallitsijoita, presidenttejä, näki vielä 1960-luvulla jo Ruotsin vallan aikana perustetussa Lapinlahden kestikievarissa ja Lapin kelomajoissa, renessanssiruhtinaan tapaan eläen. Niidenkin historia oli lopulta tässä ajassa, Kristiinan serkun Kaarle X Kustaan toimissa.

Valloitukset Euroopassa jatkuivat ja toivat Suomeen sotia sotien perään ja itsevaltiuden paineet, jotka presidenttiyden aikana kulminoituivat presidentti Kekkosen virkakaudella. Oltiin siirtymässä Kekkosten kauteen mutta kuninkaitten vallankäytön sokaisemassa Ruotsisuomen monarkiassa 1600-luvun alkaessa.

Kuninkaat, keisarit, presidentit III

Kalmarin unionista Kustaa Vaasaan ja uskonpuhdistukseen

Samaan aikaan kun Suomen asema 1300-luvulla Itämaana vakiintui osana Pohjolaa maailmalla raivosi Musta surma. Noin kolmannes Euroopan väestöstä menehtyi viiden vuoden aikana vuosina 1347-1351. Osmanien valtakunta sai alkunsa ja levisi Anatoliaan, Paavi oli vankina Avignonissa. Läntinen skisma johti jopa kolmeen paaviin samaan aikaan.

Hansa, Kultainen Orda, Timur Lenk ja Musta surma

Kiinassa Yuan-dynastia kukistui ja sen korvasi Ming-dynastia. Hansaliitto hallitsi Itämerta ja kultainen Orda oli Euraasian suurin valtiomuodostelma. Sitä kiusasi Mustan surman rinnalla Timur Lenk ja Liettuan suurvaltakausi.

Moskovan ruhtinaat käyttivät hyväkseen Kultaista Ordaa ja sen valta kasvoi. Timur Lenk loi pohjan timuridien dynastialle valloittaen koko Persian ja rampauttaen Kultaisen Ordan. Timur soti raivokkaasti Osmaneja, Egyptin mamelukkeja ja Delhin sulttaanikuntaa vastaan.

Satavuotinen sota Englanni ja Ranskan välillä alkoi vuonna 1337, talonpojat kapinoivat Englannissa vuonna 1381 ja Pohjolaan syntyi Kalmarin unioni.

Suomi ja Itämaa hakevat paikkaansa kartalla

Eletään Osmanien valtakunnan laajenemisen aikaa, jolloin Bysantin valtakunta jää osmanien ympäröimäksi ja Italiassa alkaa varhaisrenessanssi. Dante kirjoittaa La divina commedian. Ruotsiin perustetaan Birgittalainen luostarijärjestö. Sodat ovat rauhan jatkoa, eivät vielä kapitalismia vailla silkkihansikkaita.

Suomea, Itämaata, hallitsevat Ruotsi lännessä ja Novgorod idässä. Suomessa koetaan lukuisia novgorodilaisten sotaretkiä, ruotsalaiset tekevät hävitysretkiään Karjalaan. Taistelujen kohteena on etenkin Viipuri, syntyy Pähkinäsaaren rauha. Ensimmäiset suomalaiset matkaavat opiskelijoina Euroopan yliopistoihin. Siellä tavataan myös suomalaisia rehtoreita.

Vuosisadan merkkihenkilöitä ovat vaikkapa Giovanni Boccaccio, Pyhä Birgitta, Francesco Petrarca, Edvard III. Tykit tulevat käyttöön sodissa ja mekaaninen kello osoittaa aikaa. Monet alkoivat jo tarttua kulttuuriin kuullessaan sanan ase.

Eerik XIII Pommerilainen - kuninkaasta merirosvoksi

Pohjolassa Margareeta Valdemarintytär valitsee työnsä jatkajaksi, oman poikansa Olavin yllättävän kuoleman jälkeen, sisarentyttärensä ja ottopoikansa Eerik Bogilavin, Pommerilaisen. Kuningastie huipentui vuonna 1397 Kalmarissa pidettyyn kruunajaistilaisuuteen, yhteispohjoismaiseen kruunajaiskirjeen vahvistamiseen.

Suomeen Eerik saapui ensimmäisen kerran vuonna 1405. Linnaläänit siirrettiin suoraan kuninkaan alaisuuteen ja luottomiesten käsiin. Näin jatkui perinne, joka tunnettiin läänityksinä niin kauan kun Maaherrojen virat Suomessa lopulta lakkautettiin keskushallinnon poliittisina mandaattivirkoina muutama vuosi takaperin.

Viipuri oli edelleen poikkeus ja siihen panostettiin erityisesti. Se oli Margareetan ja Eerikin hallussa. Tord Bonde oli ollut alusta saakka Margareetan uskollisin ylimys ja suostui jättämään Viipurin vaadittaessa uniondynastialle ohi Ruotsin valtaneuvoston.

Eerik Pommerilaisen ansiota oli rälssiaatelin aseman vahvistaminen Suomen toisella matkallaan vuonna 1407. Hän jakoi auliisti uusia rälssikirjeitä ja vahvisti verovapauksia. Samalla hallinto- ja oikeuselämä saatettiin Itämaassa unionivaltion muotoon.

Syntyivät kihlakunnat ja hallintopitäjät, joista useimmat säilyttivät rajansa vuosisatoja. Ne rikkoivat vanhoja pitäjän ja seurakunnan rajoja ja uudistus muistutti oman aikamme kuntauudistusta ja sitä edeltäneitä aluehallinnon rajojen uudistamista. Käytännössä ne selkeyttivät ja jäsensivät paremmin vanhaa käytäntöä. Tässäkään uudistuksessa liennytys tai järki ei toiminut ilman pelotteita.

Verotuksen Erik joutui sopimaan erikseen kunkin makunaan kantokyvyn mukaan. Elinkeinothan vaihtelivat ja verotus oli pidettävän kohtuullisena ottaen huomioon alueelliset erot ja edellytykset niiden maksuun. Kun uninivelotuksen keskus oli Tankassa Suomessa perinteisesti suoritut luonnontuotteet maksuvälineenä oli vaihdettava käypään valuuttaan, talonpojille usein vieraaseen rahaan. Uuden ajan “euro” oli saapunut maakuntiimme ja siitä oltiin montaa mieltä jo tuolloin.

Verotus koveni mutta ei kohtuuttomasti. Turussa alettiin lyödä rahaa ja sen tuli korvata käytössä yleisesti ollut balttilainen valuutta. Kun rahaa oli edelleen vähän muristiin kuinka kuningas vie kaiken valuutan ja rahan maasta. Näin tämän ajan keskustelussa ja 1400-luvun alun jupinoissa ei ollut mitään uutta unionia hoidettaessa. Rahaa olisi kuulunut vain painaa enemmän kiertoon ja korvata näin luontaistuotteet maksuvälineenä. Inflaation pelko Tanskassa oli kuitenkin olemassa köyhän reunamaan alkaessa elää yli varojensa Kreikan tapaan 2000-luvulla.

Itämaa oli uuden unionin hallinnon harjoittelualuetta ja siinäkään ei ollut mitään kummallista omaan aikaamme verrattaessa. Itämaassa rauhaan ei ollut tietä vaan se oli tie. Tässä Suomi erosi muusta unionista jo varhain talonpoikineen.

Eerik käytti unionissa usein tanskalaisia ja saksalaisia linnaherroja ja vouteja. Hovi alkoi syntyä toisin kuin aiemmin ja tavoite oli Pohjolaa laajempi valtakunta. Suomessa pommerilainen Klaus Fleming sai hoitaakseen laamanninviran. Hänen merkityksensä suomalaiset muistavat kauan. Suomalaisten mielestä sota oli joko vanhanaikainen tai sitten sitä käyttävät vanhanaikaiset ihmiset.

Eerik ei tavoitellut taivaita, mahdottomia. Itämeren herruus oli saavutettavissa kun Tanskan, Ruotsin ja Norjan kauppasatamat olivat saman kuninkaan hallussa. Suomi oli astinlauta Viroon ja saksalainen ritarikunta heikkeni koko ajan.

Margareeta jätti Eerikin käsiin ikävän sodan Holsteinia vastaan Slesvigin omistuksesta ja vastassa oli myös hansan etujen ristiriita Itämeren kaupassa.

Kun sydän oli Pommerissa ja sota kaukana etelässä, Pohjolassa kerätyt verot alkoivat painaa mieliä. Pahin tapahtui kun Holsteinin kreivi sai tuekseen Lyypekin ja ns. vendiläiset kaupungit. Syntyi kauppasaarto ja alkoi pula suolasta ja tuontitarvikkeista, malmin vienti tyrehtyi sekin. Edessä oli ns. Engelbrektin kapina. Kuninkaalle olivat kuitenkin uskollisia niin Tanska kuin Itämaa, Suomi. Se oli suomalainen tapa.

Maunu Tavastin johtama sillanrakennustyö ei kuitenkaan johtanut tulokseen ja lopulta myös Suomi ja Tanska irtisanoivat uskollisuudenvalansa ja Eerik Pommerilainen siirsi hovinsa Gotlantiin, josta alkoi harjoittaa merirosvousta. Hänellä väkivalta oli verissä, ammatti.

Engelbrekt Engelbrektinpoika - kansallissankari

Engelbrekt Engelbektinpojan kapina unionin sisällä aiheutti ensimmäisen suuren särön unionin sisällä. Suomessa häntä tunnetaan vähemmän mutta Ruotsissa väkivaltaisen kuoleman lopulta kokenut kursailematon neuvottelija ja kapinallinen on kansallissankarin maineessa. Hän ehti olla vuoden verran valtionhoitajana ja kuuluu siten Suomen hallisijoihin ennen Kristoffer Baijerilaisen kruunausta Moran kivillä.

Kristoffer Baijerilainen - maanlaki.

Pitkäaikaisten neuvottelujen ja Tanskan välistävedon jälkeen Kristoffer Baijerilainen valittiin unionin kuninkaaksi. Syntyi 300 vuotta voimassa ollut ruotsalaisten edut taannut maanlaki. Samalla Kristofferille tyypillinen tapa viivytellä lupauksiaan ja jättää ne lopulta vahvistamatta. Hän ymmärsi, miten kaikki sodat ovat suosittuja, mutta kuitenkin vain enintään 30 vuotta,

Itämaa joutui kuitenkin Kristofferin vannoutuneen vastustajan haltuun kun Kaarle Knuutinpoika karkotettiin Suomeen ja Turun linnanheraksi. Kaarle piti omaa hoviaan Turussa kuin kuningas, antoi Rauman kaupungille privilegiot ja helpotti satakuntalaisten verotaakkaa.

Kaarle oli kaukana vallan ydinalueelta, mutta samalla poissa kuninkaan valvovan silmän alta. Myöhemmin Viipuri siirtyi niin ikään Kaarlen haltuun ja siellä toteutettiin käskyjä vain Kaarlen suostumuksella. Loppuun saakka unionille uskollisten linnaherrojen aika Itämaassa oli päättynyt.

Kristoffer kuoli nuorena äkillisesti 29 -vuotiaana ja samalla lapsettomana. Oli aika valita jälleen kuningas Moran kivillä. Vaikka valtias muuttuikin ihminen ei muuttunut: hän oli joko uhri tai pyöveli.

Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde - kolme kertaa kuninkaana

Turun linnapäällikön pojasta tuli oppositiojohtajana seuraava kuningas. Tai oikeammin hän ehti olla sitä kolme eri kertaa. Kyvykäs Kaarle onnistui oppositiojohtajana paremmin kuin hallitsijana. Se on tänäänkin politiikassa tyypillistä hyville oppositiojohtajille. Hän sai sekä aiemmin lakkautetut drotsin että marskin virat ja palautti vallan Ruotsissa takaisin ruotsalaisten käsiin. Engelbrektin surmatyö on jossain yhteyksissä pantu sekin Kaarlen toteuttamaksi. Todennäköisesti hän ei ohjannut kirvestä pyövelin kädessä, mutta ei varmaan ollut myöskään pahoillaan sen käytöstä.

Kaarle tunnettiin kovaotteisena valtionhoitajana, joka oli noussut lyhyessä ajassa vaikutusvaltaisimmaksi ylimykseksi valtaneuvostossa ja jonka valtakunta oli Viipurissa. Hän nousi voimannäytöillään kuninkaaksi ja tavoitteena oli unioninkruunu. Hänelle väkivalta ja retoriikka olivat sama asia.

Kolme kertaa valtaistuimelle noussut Kaarle kykeni poliittisiin vääntöihin myös maanpaossa ja voittamaan ne. Kolmas kerta oli jo jatkuvaa kahakointia ja hänen kolmas avioliitonsa oli tyypillinen sekin tuon ajan elämälle.

Kaarle Knuutinpoika avioitui silloin kuolinvuoteellaan rakastajattarensa Kristiina Abrahamintyttären kanssa. Näin varmistettiin Raaseporin linnanneidon pienen poikalapsen asema Kaarlen perijänä tyttärien rinnalla. Samalla Suomi oli noussut Itämaana unionin keskiöön, sen pimeään ytimeen. Maailma edistyi Itämaassakin - ihmisiä tapettiin siellä nyt uusin välinein.


Jöns Bengtinpoika Oxenstierna ja Eerik Akselinpoika Tott - kuninkaantekijät

Keskiajalla ihminen oli yhteisön ja sukunsa jäsen. Suku oli vallan lähde myös hallitsijoiden elämässä ja erityisesti avioliiton kautta. Pohjolan unionin rapistuessa vallasta taistelivat etenkin Oxenstiernat ja Totti. Näistä edellinen oli solminut liiton Vaasojen suvun kanssa. Sillä oli merkitystä runsaan sadan vuoden kuluttua. Viipurissa vaikuttaneen Krister Niilonpoika Vaasan tytär Kristiina oli Uplannin laamannin Bengt Jönsinpojan puoliso. Hänestä tuli sukunsa päämies 1450-luvun alussa.

Saman aikaan puolta vaihtelevat Tottit kasvattivat valtaansa mutta suku oli ruotsalaisille liian vieras kohotakseen kuninkaaksi. Eerik Akselinpoika Totti, monella tavalla sofistikoitu oppinut, käytti itsestään nimeä “Viipurin ja koko Itämaan päämies”. Hänen ansiotaan oli raja-alueen vahvistaminen ja etenkin Olavinlinnan rakennuttaminen. Eerik ei koskaan ehtinyt nähdä linnaa täydessä valmiudessaan vaan kuoli Viipurissa maalikuussa 1481. Myöhemmin linnan vaihtuminen oopperataloksi olisi ollut hänelle järkytys.

Tanskalaisen valtioneuvoksen pojan Eerikin ja arkkipiispaksi vihityn Jönsin osaksi tuli valmistella unionin kuninkuutta monista riidoista huolimatta. Tuolloin Tanska oli
Pohjolan unionin mahtimaa. Ongelmat Ruotsin kanssa olivat jo kauan tahtoneet kulminoitua riitaan Gotlannin saaren hallinnasta. Gotlannissa rauha oli tuohon aikaa yhtä helvettiä.

Kristian I Oldenburgilainen

Ruotsin valtionhoitajina toimineet Jöns ja Erik saivat aikaan sovun, jossa Kristian I Oldenburgilainen kykeni antamaan hallisijanvakuutuksen Tanskan kuninkaana. Unioni oli jälleen palautettu niin kauan kun hänet syrjäytti jälleen kerran perivihollinen Kaarle Knuutinpoika. Hänestä oli hauskaa jo lapsena kun nuken jalat ja kädet sinkoilivat taivaalle. Hänessä oli tuon ajan kuningasainesta.

Suomesta tuli hetkesi “suurvaltapolitiikan” pelinappula, jossa sitä käytettiin sekä kompastuskivenä että astinlautana. Tätä yritettiin välttää, ja kun Suomen edustajat Itämaasta eivät päässeet ajoissa kuninkaanvaaliin, se järjestettiin suomalaisille erikseen Turussa 24. kesäkuuta 1457. Tämä historiallinen tapahtuma on syytä muistaa.

Koskaan ennen, eikä sen jälkeen, Suomessa ei ole järjestetty kuninkaanvaaleja. Siinä koettiin olevan jotain eroottista, jossa valta ja seksi liittyivät toisiinsa. Vastaavaa nähtiin maassa seuraavan kerran vasta vuonna 2012.

Toki itsenäistymisemme alkuvuosina Suomeen nimettiin “vahingossa” myös kuningas, mutta sellaisia vaaleja, jotka olisivat muistuttaneet Moran niityllä tapahtuneita seremoniallisia, liki eroottisia menoja, jossa läsnä olivat valtioneuvokset sekä Suomen rälssit, Turun tuomiokapitulin, Turun porvareiden ja Varsinais-Suomen talonpoikien edustajat, silloin ei varmasti nähty. Suomalaiset valitsivat Kristian I Oldenburgilaisen.

Kristian oli taloutensa pidossa huolimaton. Hän osti enonsa kuoltua Slesvigin ja Holsteinin ja määräsi ylimääräisen lainaveron oman aikamme tapaan. Matka Suomeen keskeytyi, kun tuli tieto verokapinasta. Kristianin taistelu vallasta oli alkanut ja kesti kauan johtamatta kunnon tulokseen. Sodassa ei ole varaa erehtyä kahdesti sotamiehenä, kuninkaana kyllä.

Vallan vei valtapelin mestari Sten Sture vanhempi, vaikka tarinan mukaan hänen tiedetään saaneen varoituksen kuningas Kaarle Knuutinpoika Bondelta, kokeneelta ketulta. Tämä legenda kertoo, kuinka kuningas oli kieltänyt kuolinvuoteellaan sisarenpoikaansa ikinä tavoittelemasta kruunua. Hän epäili, ettei poika olisi menestyksekäs urheilulajien kuninkaassa - sodassa.

Sten Sture vanhempi - valtapelin mestari

Ruotsi oli jakautunut kolmen mahtisukujen liiton ja voimaryhmittymän kesken. Näitä johtivat Sten ja Nils Sture sekä kuningas Kristian. Sten Sture onnistui hankkimaan itselleen Tottien ja rahvaan tuki. Porvarista voi tulla myös työväen presidentti, Resu-Pekasta Persu-Pekka, Suomen Kuvalehden kolumnistia lainaten vuodelta 2012.

Hän korosti kuinka kruunu on koko kansan asia, ei vain valtaneuvoton. Omaan aikaamme siirtäen kyse oli demokratian ja parlamentarismin välisestä kädenväännöstä yhdessä keskitetyn kuningasvallan, presidenttiyden kanssa, jossa mukana ei ollut vielä poliittisia puolueita institutionaalisina välineinä ja media oli vielä neljäntenä valtiomahtina vaatimaton.

Sten Sture onnistu torjumaan Kristianin paluuyrityksen solmimalla poliittisia liitoja sekä pitämällä unionin hajanaisena. Oleellista oli säilyttää mahdollisimman suuri joukko linnalääneistä oman määräysvallan alla. Jo tuolloin sodassa ja rakkaudessa oli yhtä paljon iloja ja murheita, sotamiehen akka kuin kalamiehen koira.

Tottien kahleista Sten Sture pääsi irti hajottamalla näiden läänitykset Gotlannista aina Suomeen saakka. Lopulta nämä joutuivat luopuman kaikista läänityksistään Ruotsissa. Vai Gotlanti jäi tulevan kuninkaan Hannun haltuun. Se oli suuri virhe vaiheessa, jossa unioni oli hajoamassa ja valtaa käytti jatkossa puhtaasti ylimystö nimittäen itselleen sopivat kuninkaat. Sillä oli taipumusta puuttua tuon ajan avioliitoihin ja sotiin yllyttämällä niihin toisiaan.

Sten ei koskaan itse käyttänyt itsestään kuninkaan nimeä. Sten-herrana tunnettu juonittelija kykeni lisäämään omaa ja keskushallinnon valtaa mahtisukujen kustannuksella ja kävi vahvistamassa asemaansa myös Suomessa 13 eri kertaa. Hän ymmärsi jo kuinka sotaiset ihmiset idässä hyökkäävät pian itsensä kimppuun ellei toimintaa syntyisi.

Hannu I (Juhana II) - sitkeä oikeuksiensa puolustaja

Unionikausi oli lopuillaan 1500-luvun lähestyessä. Ylimystö nosti valtaan haluamiaan kuninkaita ja vaihtoi heitä yhtenään. Hannu I oli tyypillinen tämän ajan kuningas. Hänen erikoisuutensa oli Moskovan kortti. Hän otti kokonaan uuden näkökulman itään ja ohi Novgorodin. Hän alkoi turvautua ensimmäisen kerran nousevaan Venäjään. Tätä oli edeltänyt ns. Kalmarin resenssi, jossa Hannun valtaoikeudet oli rajattu tarkkaan.

Uudessa hivutustaistelussa vallasta Hannu sopi marraskuussa liittosopimuksen Venäjän suuriruhtinaan Iivana III kanssa. Tämä kauppa vaikutti Suomeen. Suomalaisten Pähkinäsaaren rauhan aikana asuttamat laajat alueet luovutettiin Venäjälle. Jälleen kerran savolaisia ja Karjalaa koeteltiin. Sota oli kuin Jumalan luoma järjestelmä, puhuttiin idässä.

Hannun sopimukset vääräuskoisen kanssa aiheuttivat hälyä ja kohua kaikkialla. Venäläiset hyökkäsivät taas kerran Suomeen ja Ruotsi ajautui sisäpoliittiseen kriisiin. Myös tanskalaiset alkoivat sotansa, hävittivät rannikkoa ja polttivat Porvoon ja Turun Hannu kuninkaan käydessä valtataisteluaan Sture suvun edustajia vastaan päävastustajana Svante.

Hannun kuoltua hänen ongelmansa siirtyivät hänen pojalleen Kristianille. Tätä ennen valtaan nousi ensin Svante Nilsinpoika Sture ja myöhemmin Sten Sture nuorempi. Suurvallat toimivat jälleen kerran kuten gangsterit ja pienet kuten prostituoidut, Stanley Kubrickia mukaillen.

Svante Nilsinpoika Sture - mahtimiesten suvun epäonninen taistelija

Sture tarkoittaa karskia ja tätä nimeä käyttivät monet keskiajan ritarit. Näin nämä eivät olleet nimensä epiteetin yleisyydestä johtuen sukulaisia. Sen sijaan valtaneuvos Nils Borenpoika Sture oli Svanten isä ja Birgitta Kaarlentytär Bonde äiti.

Sten Sture vanhemman tavoin Svante Nilsinpoika torjui ankarasti unionia ja pyrki rajoittamaan valtaneuvoston ylimystön valtaa Ruotsissa. Mahtimiesten perillinen, niin Ruotsin kuin Tanskan kautta, lyötiin sekä ritariksi että marskiksi kuningas Hannun I toimesta. Se oli palkkio palveluista. Vain läänitykset jäivät saamatta ja Svante koki pettymyksen toisensa jälkeen. Se lisäsi vihaa etenkin Tanskassa. Kun uusi sota syttyisi henkiin jääneitä ei Tukholmassa olisi riittävästi vainajia hautaamaan.

Kun Sven-herra valittiin valtionhoitajaksi hän joutui hyväksymään Kalmarin resenssin hallitsijan valtaa rajoittavat säädökset. Ratkaisu pidettiin muutenkin väliaikaisena haettaessa unionikriisin laukeamista. Näin jällen kerran unionin valtaan ja ylimystön valtaoikeuksiin liittyvät kysymykset sivusivat läheltä omaa aikaamme, jossa sodat ovat ikään kuin raittiin ilma ja liikunnan vuoksi järjestettäviä, viihteellisiä.

Eri kulttuurit ja ristiriitaiset tavoitteet johtivat kehnosti valmisteltuun ja valuvikaiseen valtaoikeuteen. Syntyi ikään kuin “ydin“, jossa “euron” todellinen tarkoitus hämärtyi muiden tavoitteiden alle. Ranska ja Saksa ajoivat omia etujaan unohtaen kuinka mukana on myöhemmin myös muita väliin tulevia Euroopan ja globaalin talouden kriisiin vieviä muuttujia. Nyt tällaisia olivat mm. valtionhoitajan alati epäonninen ja pettymysten mustaama toivoton valtakamppailu. Jo tuolloin isänmaallisuus oli halu tappaa ja tulla tapetuksi alkeellisin perustein, Bertrand Russelia lainaten.

Ongelmat kärjistyivät Ruotsissa sisäpoliittisiksi, jossa oli samaa kuin presidentti Kekkosen pyrkiessä hajottamaan pääminitori Mauno Koiviston hallituksen. Valtionhoitaja Svante Nilsinpoika Sture ei suostunut eroamaan, vaan ilmoitti, että valtaneuvostolla ei ole oikeutta erottaa häntä. Svanten tulkintana tämä oikeus oli vain valtakunnankokouksella, oman aikamme eduskunnalla, jonka hän myös kutsui koolle.

Valtakunnankokousta ei kuitenkaan tarvittu, vaan viikatemies ratkaisi jälleen kerran ongelman. Svante oli kuitenkin kaukaa viisas ja osasi odottaa kuolemaansa sekä järjestää luottomiehensä tiiviiseen rintamaan tukemaan nuoren poikansa Stenin valtapyrkimyksiä.

Vielä tuolloin ei kuoltu maan puolesta niinkään kuin tapettiin sen puolesta. Ei ollut vielä sellaista isänmaanrakkautta, joka olisi tunnistanut tai jättänyt tunnistamatta toisten maitten rajoja. Rajojen mentaaliset merkitykset, niiden rakentajat, tulivat vasta myöhemmin niin pitäjien, kuntien kuin valtakuntienkin sisälle.

Sten Sture nuorempi - unionin vastustaja

Isän perintö ja kamppailu valtionhoitajuudesta siirtyi pojalle Sten Sture nuoremmalle. Tässä mukana oli odotettu sota Tanskan kanssa sekä kirkon liittyminen vastustajiin. Suomen ja Viipurin pitäminen tukijana edellytti matkaa Suomeen. Itämaassa valtaa pitivät kuninkaalle uskolliset suvut oli varmistettava. Näin Sten Sture joutui rikkomaan antamiaan valtaa rajoittavia resessilupauksia jakamalla läänityksiä, virkoja, uudelleen Suomessa.

Kun tiedossa oli sota Tanskaa vastaan itäraja oli pidettävä rauhallisena ja Suomi uskollisena, kuninkaalle kiitollisten miesten hallussa. Se vahvisti Itämaan rakenteellisen korruption tulevaa traditiota.

Kolme vuotta jatkunut sota kääntyi epäonnisesti tappioksi Sten-herran haavoituttua tykin kuulasta ja hän menehtyi myöhemmin nuorena 27-vuotiaana haavatulehdukseen. Alkoi loppunäytös keskusvallan rakentajan ja unioninvastaisen johtajan elämässä. Unionin kyky toimia oli lopulta pienten asioiden suuria sattumuksia ja siinäkin näytelmä muistutti omaa aikaamme ja sen eurooppalaista unionia.

Kristian II - hyvä, paha vai ruma

Kristian II:n tie Tukholmaan avautui eikä raivoisa tuleva kuningas antanut verisessä loppunäytelmässä edes Sten Sturen levätä haudassaan vaan kaivatutti tämän ylös haudastaan ja poltti ruumiin Södermalmissa.

Kristian II oli viimeinen unionikuningas järjettömyyden ja vainoharhaisuuden maailmassa. Uuden ajan alussa hallitsijan vallasta oli tulossa lopullisesti periytyvä ja jatkui aina 1700-luvulle. Oltiin siirtymässä Vasa-kuninkaiden vahvan vallan alkuun.

Tätä edelsi Kristian II aika ja hänen kahtiajakautunut maine. Yhtäällä häntä pidettiin suurena petturina, tyrannina, ja Tukholman verilöylyn aiheuttajana. Tanskassa maine oli ja on parempi hallinnon uudistajana ja ylimystön vallan vastustajana.

Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki ymmärsi pysyä poissa kruunajaisjuhlasta yhdessä muiden Suomen mahtimiesten tavoin. Sten Sturen kannattajana hänen olisi käynyt verilöylyssä huonosti.

Kustaa Vaasan aloittaessa kapinansa Arvid Kurki liittyi hänen kannattajiin. Aarno Karimon maalaus “Kumpujen yöstä” vuodelta 1930 kuvaa hyvin tuon hetken suomalaista yhteiskunnallista tilaa sotaonnen käännyttyä välillä tanskalaisille myönteiseksi ja Suomen piispan paetessa laivalla Itämaasta.

Laiva haaksirikkoutui kuitenkin Öregrundin edustalla ja piispa hukkui muun seurueensa mukana. Uusi aika koitti niin kirkolle kuin maalliselle rälssille myös Itämaassa. Sitä vauhdittivat Kustaa Vaasa, uskonpuhdistus ja Mikael Agricola.

Ruotsalaisen monarkian kantaisä Kustaa Eerikinpoika Vaasa oli järjestyksessä 27. Suomen hallitsijoista. Edessä oli 30 hallisijaa ennen joko Sauli Niinistöä tai Pekka Haavistoa. Näistä Kustaa Vaasa oli kuitenkin yksi tärkeimmistä, monen arvioimana tärkein tuhatvuotisessa historiassa.