Samuli Edelmann on näyttävässä konnan roolissa Tom Cruisen tähdittämässä 140 miljoonan dollarin Mission Impossible (MI 4) - Ghost protocol -elokuvassa. Samuel Edelmann kertoo medioillemme kuinka hänellä on epätodellinen olo, uskomaton monella tavalla. Kutsu mukaan megatähden seuraan tuli yllätyksenä ja vei sanattomaksi. Jotkut saavat aloittaa suoraan huipulta ja uurastavat aina pohjalle saakka.
Tom Cruise juoksee Edelmannin kiinni kohtauksessa, jossa savua on kuin eurooppalaisen euroalueen yllä. Juoksijana Cruise on parhaimmillaan. Kuka tahansa voi havaita kuinka megatähti on harrastanut pikajuoksua ja osaa sen Edelmannia paremmin. Sen sijaan auton ratissa Edelmann on suomalaisena oikeassa roolissa. Cruise on kohtauksessa auton katolla ja murjoo sieltäkin omaa tähteämme rumalla tavalla. Pieneksi mieheksi hän vaikuttaa ylivertaiselta ja Edelmannia käy sääliksi. Voittajatkin näyttävät saavan arpia.
Paavo Väyrynen kehottaa vanhempaa Paavoa vaikenemaan ja antamaan hänen puhua. Hieman aiemmin hän on nauranut presidentinvaalikampanjan mieliinpainuvimman naurun Sauli Niinistölle. Suurten miesten paheita pidetään kansan keskuudessa hyveinä. Kakkonen opetti sen Väyryselle.
Syntyi vaikutelma, jossa joku oli pantu mahdottoman tehtävän eteen. Vaarallinen tehtävä vie miestä ja sankka savu peittää studion. Tukeeko Lipponen pääministeri Kataista ja onko tuki Niinistöltä valtiovarainministeri Urpilaiselle yhtä varaukseton? Onko Soini ollut koko ajan oikeassa ja muut väärässä? Johtajista viisain osaa antaa erehdyksensä kansalleen anteeksi.
Onni ei ole aina toisen epäonnea
Suomen EU-politiikka on ollut jo kauan sisäpoliittisten tuulten armoilla, jossa demarit pelkäävät perussuomalaisia ja kokoomus demareita hallitusyhteistyön jatkumisesta. Jutta Urpilainen meni sanomaan jotain, joka sitoi kädet Suomen perustuslakiin. Jääkö Suomi kokonaan ulos kriisirahastosta, juokseeko Cruise kiinni Edelmannin, saako Suomi vaatimuksensa läpi rahaston käytön yksimielisyydestä?
Pelaako Suomi uutena eurooppalaisena häirikkönä rikasta ja rutiköyhää? Aiemmin Suomi vaati määräenemmistöjä nopeuttaakseen lakien läpimenoa. Eikö maamme muista, kuinka saamme onnen ja menestyksen anteeksi vain jakamalla sitä avokätisesti muille?
Katsojaäänestyksessä Timo Soini voitti väittelykisan ennen Sauli Niinistöä. Soini puhui rauhallisesti, eikä muistuttanut eduskunnan edellisen päivän epäluottamuslausekeskustelun liki Fidel Castron oloista Veikko Vennamon kouluttamaa roolihahmoa. Hän ihmetteli, milloin tulee se aika, jolloin eurouskovaisten mielestä on oikea aika puhua sen vaaroista. Helsingin Sanomat oli laskenut hieman aiemmin, kuinka Suomen rahoitusvastuu nousisi yli 50 miljardin euron. Se on liki tarkalleen sama summa kuin Suomen valtion budjetti. Pieni maa pelaa todella rikastan ja rutiköyhää. Siinä suomalainen luonne on hakemassa slaavilaista onneaan, omaa itseään ja identiteettiään, olemalla kohta lohduttoman onneton.
Suomen talous laskee kuluvan talven aikana joko taantumaan, tai hyvin lähelle sitä, pankkien antamien ennusteiden mukaan. Tällöin bruttokansantuotteemme lakkaa kasvamasta. Nykyisin se on noin 180 miljardia euroa. Väestöltään liki kaksi kertaa suuremman Kreikan kansakunnan vastaava luku on liki sama, vain noin 50 miljardia enemmän. Ovatko kreikkalaiset laiskoja? Olisiko Tom Cruisen opetettava heille juoksemisen taitoa? Kreikkalaisille menetys on aina matka, ei määränpää.
Varjotalouden remonttireiskat
Välimeren maissa bruttokansantuotteesta noin kolmannes katoaa harmaan varjotalouden pimentoihin, savun sekaan. Suomessa luku on tuntuvasti pienempi, vain noin 10 % muiden Pohjoismaiden tapaan. Syy on pikemminkin verotuksessa kuin kansan luonteessa. Yhdysvalloissa harmaan varjotalouden osuus on kaikkein vähäisintä. Sellaiseen ei ole tarvetta. Rikokset loppuvat kun niiden seuraukset katoavat, sanktioita ei enää ole ja maan tapa sallii toiminnan. Näin rahoitettiin takavuosien poliittinen toimintamme eikä korruptiota tunnettu.
Toimittaja Tasos Telloglou paljasti Saksan ja Kreikan välillä Siemens-lahjukset. Siemens myönsi rötöksensä ja maksoi sakkonsa eri puolilla maailmaa korruption vastaisten lakien rikkomisesta. Ranskan presidentti Jacques Chirac sai tuomionsa kavalluksesta. Kaikkein onnekkaimpia ovat ihmiset, jotka eivät kaipaa onnea lainkaan. Chirac ei tiennyt kuinka syvällä pohja voi olla ennen sinne putoamistaan. Ne taas, jotka väittävät huipulla tuulevan, eivät ole pohjalla käyneetkään.
Suomi ei elä umpiossa, uskomme jo sen, samoin tiedämme tarvitsevamme palomuureja. Yhteinen valuutta on ongelmallinen, kun niin yhteisesti sovimme. Sen valuvirheet eivät ole vain valuutan syntyhetkessä, poliittisessa Euroopassa ja sotien myrskyissä, vaan myös kovin erilaisessa tavassamme pohtia sumun ja savu suojassa tehtyjä varjotalouden rötöksiä.
On määrätön määrä asioita, joita emme ole vielä löytäneet euron ongelmien taustalla. Niiden juokseminen kiinni on yhtä toivotonta kuin kuroa umpeen sellaista, joka on muuttuvan ajan ja paikan välillä ja muistuttaa suhteellisteorian kykyä selittää hiukkasta, jota fyysikot jäljittävät tietämättä, onko sen löytäminen lopulta ratkaisu ongelmaan vai vaiko vain avain uuteen, ratkaisua hakevaan tuntemattomaan yhtälöön.
Kärsivällisyys voi olla myös pelkuruutta
Jos tähtitieteilijät löytävät planeetan, Kepler 22b kaltaisen, maata hieman suuremman mutta muuten elämiseen kelvollisen, äärettömässä maailmankaikkeudessa, galaksien sumujen mittamattomassa joukossa, näitä elämälle kelvollisia planeettoja tulisi toki olla äärettömän suuri määrä. Sellaisessa maailmankaikkeudessa pitäisin omaa maailmankuvaani, oli se mikä tahansa, mieluummin uhkapelinä kuin vakuutusmuotona. Siinä palomuurit olisivat lopulta turhia.
Kapearaiteinen oma maailmankuva, punoittava niska vakuuttamassa oikeaksi omaa totuutta, on pragmaatikon uskontona pikemminkin tie kuin päämäärä, ja juuri nyt monikulttuurisena hybridiyhteiskunnan kaltainen rakennelma. Siinä yksilön tapa elää kulkee optimismin ja itsesäälin välistä rataa, jossa pelosta luopuminen merkitsee usein myös toivon heittämistä.
Tapamme kokea äättömän reunalla äärellisiä asioita, on yhtä epätoivoista kuin pitää kiinni sellaisista maailmankuvista, jotka ovat jotain muuta kuin mittaamattoman suuri määrä moninaisuutta sisältävän hybridiyhteiskuntamme tarjoamat mahdollisuudet. Siinä aidosti uskovainen ihminen on näin joulun lähestyessä kutsuttu, ei niinkään hakemaan menestystä kuin uskollisuutta, äiti Teresaa lainaten.
Pelko on aseeni
Pelko siitä, että euroalue romahtaa, tai siitä ettei se romahdakaan, on Apu Lehden toimittaja Yrjö Rautiota lainaten, pelon käyttöä konsulttina. Pelosta kun hyötyy aina vain se, jota pelätään. Toisaalta varjotaloudesta, jota taloustieteilijät paljon tutkivat, on myös savuna ja sumuna hyötyä, eikä sen poistaminen välttämättä johda meitä yhtään sen parempaan kuin missä nyt euroalueena olemme ja verojamme kiroamme tai kiittelemme. Niinpä EVM:ään voidaan varmaankin luoda säännöt, joilla Suomen perustuslain aiheuttamat ongelmat vältetään. Suomesta tulee näin jälleen rakentava, ongelmia ratkova valtio, ja aavistus pelostamme, yksin jäämisestä, jatkuu jossain toisaalla.
Kun taloudella menee lujaa, varjotalous ei meitä enää kiinnosta, ja molemmat talouden muodot ruokkivat toisiaan, Helsingin Sanomien (15.12) toimittaja Heikki Arolaa lainaten. Siinä omana aikanamme pois katoavat dogmit, teoriat, mallit ja kultit ovat olleet lopulta vain uskoa vailla minkäänlaista todellista poliittista valtaa. Näidenkin tunteiden takana on ollut mukana aavistus pelosta. Siinä pohdinta Natosta on yhtä hyödyllistä kuin lietsoa sellaista lamaa, joka vie meiltä varat ylläpitää armeijaa ja uskottavaa yhteiskunnallista järjestystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti