Pandoran lipas ja Hefaistoksen kirous

Pandoran lipas kertoo ihmiskunnan itselleen hankkimasta pahuudesta ja sen synnystä. Pandora kuuluu kreikkalaisiin transformaatiomyytteihin ja muistuttaa kristittyjen Vanhan Testamentin perisynnistä. Syntiin liittyy ihmisen luontainen taipumus uteliaisuuteen sekä kokeilunhalu, innovaatiot; tekniset, sosiaaliset, symboliset ja taloudelliset sekä luonnollisesti nainen.

Pandora tuli muotoilla savesta ja kostoksi pääjumalalta. Pääjumala oli Zeus ja rangaistus tuli uudesta innovaatiosta ja se oli luonnollisesti tuli sekä tulen kantajana Prometheus. Pandora oli taas kristittyjen Eeva ja omenana sekä käärmeenä kulki mukana lipas. Naisen muovaajana oli Hefaistos ja veistos, jossa sitä kuvaan, kulkee nimellä “Hefaistoksen kirous”. Sain mahdutettua yhteen veistokseen seitsemän syntiä tai kiroista kun Salvador Dali maalasi niitä surrealistisiin töihinsä yleensä paljon vähemmän ja toisti usein samaa teemaa. Kirjan maalaaminen ei ole mielestäni taidetta siinä merkityksessä kuin vaikkapa Vincent van Goghin upeat työt.

Pirun piironki

Prometheus oli toki varoittanut veljeään Epimetheusta ottamasta vastaan jumalten lahjoja ja erityisesti varomasta naisen mukanaan kuljettamaa lipasta, hyvän ja pahan tiedon puusta, omenasta kristittyjen Vanhaa Testamenttia lainaten. Jos lainaus otetaan suomalaisesta kirjallisuudesta, paras löytyy Simo Puupposen, Aapelin, kirjoista. “Nainen on sellainen pirun piironki, että jos yhdenkin lippaan avaat, jo on synti silmiesi edessä”, kirjoitti Puupponen Kuopiossa ja tunnettiin loistavana pakinoitsijana, tämän päivän kolumnistina, ehkä blogistinakin.

Ei Epimetheus kielloista piitannut vaan rakastui naiseen, Pandoraan, ja avasi tämän mukana kulkeneen lippaan päästäen paratiisiin kaikki maailmaa nyt riivaavat vitsaukset. Myöhemmin Pandora avasi itse lippaan uudelleen ja päästi vitsausten joukkoon myös hitusen toivoa paremmasta. Tässä kristittyjen Jumala oli armollisempi ja tämän kertomuksenhan me kaikki tunnemmekin. Vain tunnemmeko sittenkään?

Oppositiota raksuttava media

Kun lukee Helsingin Sanomia, oli päivä mikä tahansa, se muistuttaa kreikallisia myyttejä ja vanhatestamentillista elämää. Pohjoisen laestadiolaisen kasvatuksen saanut Mikael Pentikäinen ei luovuta, vaan jatkaa siitä mihin sixpackin kokoamisen jälkeen olisi tullut lopettaa parlamentarismissamme. Keskittyä hallituksen tekoihin ja niiden arvioimiseen ja jättää oppositiolle sille kuuluvat tehtävät.

Kun liki neljäsosa kansasta kohta äänestää perussuomalasia, ilmiö ei ole enää marginaalinen ja vaikeasti oivallettava, vaan yhteiskunnallisia päävirtojamme. Sen sivuuttaminen oikaisemalla koko ajan medioissa oppositiota sen tekemistä virheistä, hallituksen sijasta, on uuden mediayhteiskunnan oudoin ilmiö Suomessa. Siinä kun haasteena koetaan kansa ja kansanvalta sen jälkeen kun kansa on puhut ja pulinat pois.

Toimittaja Reetta Meriläinen koki tämän haasteen syntyvän, kirjoituksessaan ennen eläkkeelle jäämistään, uuden mediayhteiskunnan kansalaismedian heittämänä kilpailuhaasteena tai -viettinä vanhalle mediallemme, kuinka vaan. Sen kokeminen vihamielisenä ja Epimetheuksen kaltaisena pelottavana hirviönä on vanhatestamentillista hapatusta ja ikivanhaa pakanauskontojen lappilaista mytologiaa, jossa uusi olikin aina pelottava ja torjuttava, nainen sen kantaja ja vennamolaiset kommunisteja pahempi mörkö 1970-luvulla.

Toki näin oli tuolloin kaikkialla maata ravistelleessa umpipoliittisessa ilmapiirissä, yhdyskuntarakenteiden murroksessa, jota nykyinen aikamme muistuttaa suurten ikäluokkien aistimana ja printtimedioistaan sen lukien. Nuoremmille, sähköisen internet -sukupolven ihmisille, ilmiöt alkava olla liki pelottavia. Pandoran lipas avautuu medioistamme yhtenään ja sen toivoa lupaavat näköalat ovat kovin vaatimattomia. Ei koko globaali maailma ja sen murheet kuulu meidän kannettaviksemme, vaikka vastuullisia olisimmekin, emme nurkkapatriootteja ensinkään. Sähköinen uutisointi ja sen mediat vain toi sen koko ajan osaksi elämäämme syrjäisessä Suomessa.

Naisten liiton Pandora

Toimittaja Antti Blåfield näkee mörköjä Antti Rinteen johtamassa ammattiliitossa ja toimihenkilöissä, jossa nykyisin on mukana runsaasti naisia. Ammattiyhdistysjohtaja Antti Rinteen aggressiivinen neuvottelutaktiikka on Blåfieldin mukaan johtamassa, paitsi syytettyjen penkille käräjillä, myös Pandoran lippaan avautumiseen, kuinkas muuten, jossa muhii katkeruus, jonka voimaa ei ole vielä aiemmin nähty.

Työmarkkinoiden radikaali löytyvät nyt juuri tästä joukosta, siinä missä toinen pahuus pesii niissä perussuomalaisissa, jotka satuttavat ja loukkaavat lehden pääkirjoituksen mukaan (HS 4.10) kertomalla toimittajien olevan joskus myös väärässä, ylimielisiä ja käyttävän valtaansa uudessa mediakratiassa liioitellun hysteerisesti, kärjistäen näin otsikoillaan muuten rauhallista ja normaalia ilmapiiriä, ihmisten arkielämän harmautta.

Kirjankustantaja toimittajaa lähellä

Punainen lanka ja Pandoran kirot löytyvät myös Otavan ja WSOY:n välillä sekä Anne Valstan valinnassa Anna Bajarsin työn jatkajaksi kirjankustantajien kamppailussa vallasta.

Toimittaja Esa Mäkinen (HS 4.10) havaitsee kuinka taustalla onkin myös Otavalta sukuriitojen kautta eronnut Leena Majander-Reenpää ja tietysti jo klassikoksi muodostuva kertomus Sofi Oksasesta Pandoran lippaan todellisena kantajana. Jo hänen tapansa esiintyä, käyttää värejä, provosoi Pandoran lippaan medioitten välittämänä ja markkinoiden ehdoilla. Oksanen osaa työnsä hyvin myös markkinoijana.

Ruotsin Bonnier ei ehkä tunne niitä Pohjolan peikkoja, joita Sanomayhtiö aikanaan toi mukanaan ja istutti WSOY:n kirjalliseen osaamiseen. Talosta aikanaan lähteneet kirjoittajat ovat hieman sama tapaus, kuin jos tiedeyliopisto tai tutkimuslaitos menettäisi kärkiosaajansa, koripallojoukkue pisimmät pelaajansa.

Siihen ei liity mitään mystistä, ja kirjoittajien tapa tehdä luovaa työtään jatkuu uudessa ympäristössä yhtä vaikeana tai helppona kuin mitä tieteen ja taiteen tekeminen nyt ylipäätään ammatteina ovat. Häirikkö vanhoine luutuneine rakenteineen vain jää taakse kirjankustantajana ja johtajat eivät siinä työssä kirjoita tai julkaise riviäkään. Jos nämä eivät osaa työtään, Sofi Oksanen reagoi siihen terveellä tavalla.

Feromonien valheet

Monella tavoite on korkealla ja kirous avata Pandoran lipas kasvaa hakien uutta oivallusta vaikkapa keinotekoisista tuoksuista feromonien tapaan ja matkien romaanihenkilön ylivertaisella parfyymillä hankittua valtaa. Patric Syskinden tuoksuttomana syntynyt sankari löysi oman tuoksunsa ja täydellinen tuoksu haettiin luonnollisesti naisista, neitsyistä heitä suurin joukoin surmaten ja uuttaen tuoksu pieniin feromonipulloihin. Kirjasta tehdyssä elokuvassa Dustyn Hoffman esiintyy kehnona parfymöörinä ja koko bestsellerin idea katoaa massamurhalla mässäilyyn. Näin murhat, ihmisen julmuus, yhdistetään menestykseen, ei tuoksua ja sen tuomaa valtaa pelon maailmaamme.

Jani Kaaro (HS 4.10) on toimittajana ottanut selvää kuinka feromonit eivät autakaan ihmistä eroottisissa leikeissä tai uran etenemisessä, jumalaisen vallan metsästyksessä. Saamme niistä ympärillemme enintään vihaisen hyönteislauman oli kyseessä vanha kunnon kopuliini tai androstenedioni.

Eroottinen tuoksu voi olla vaikkapa vanhan homeisen kellarin hajua, kunhan se vain liitetään nuoruuden onnistuneisiin seksikokemuksiin piilossa vanhemmilta perunakellarissa. Monille tällaista kokeneille miehille ja naisille pelkkä ummehtunut homeen haju ja pilaantuvat perunat saavat aikaan eroottisen kokemuksen osana opittuja refleksejämme. Kun yhteinen kemia löytyy, oleellista on käyttää sitä samaa tuoksua, kynttilän valoa tai takkatulta, musiikkia silloin, kun siltä tuntuu ja Hefaistoksen kirous Pandorana alkaa lippaineen lähestyä.

Kuka ihmeen Breivik?

Sen sijaan kovin toivottavaa ei ole kirjoittaa massamurhaajista kauniisti ja romantisoiden, omia koulusurmaajiamme muistuttavista, tehdä toimittajana vuosikymmenen kertomusta ja harmittoman pojan tarinaa ikään kuin takavuosien lapsenkasvoisesta pyssysankarista Jesse Jamesista. Myös tämä murhaaja liitettiin perättömiin legendoihin ja lopulta Robin Hoodin kaltaisiin hahmoihin, Villin lännen suureksi hyväntekijäksi, joka otti rikkailta ja antoi köyhille.

On hyvinkin mahdollista, että Anders Behring Breivik pyrki juuri tähän, ja että hän tunsi mediayhteiskunnan toimintatavat ja kulttimaineen rakentelun siinä yhteisössä, jossa ihminen yhdistää lapsen ja nuoren idols -käyttäytymisen sekä median tavan tehdä sankareita hintaan mihin hyvänsä käyttäen sokeasti, tai laskelmoiden, ihmisten ehdollistettuja yksinkertaisia refleksejä. Ei toki keinotekoisia feromoneja. Hyvä kirjoittaja, kirjailija, tekee tätä työkseen, yhdistää lukijan ehdollistettuja refleksejä kerrontaansa. Toimittajan vastuu on toisaalla.

Smeds ja hipsuttajat

Mikä ero on lehden (HS 1.10) lokakuun ensimmäisen päivän teatteriohjaaja Kristian Smedsin luonnekuvauksessa ja Anders Behrin Breivikin 15 -sivuisessa kuvauksessa kuukausiliitteessä (no 474)? Entä mikä niitä yhdistää kuukausiliitteen Pirkka Pekka Peteliuksen kuvaukseen ja hänen hipsutukseensa?

Smeds on, lehden kertomana, ennen ensi-iltaa hakannut valomiehen, lyönyt tältä silmän mustaksi, pistänyt puhelimen päreiksi ja kertoo olevansa valmis menemään myös tiukan paikan tullen “hirtettyjen kettujen metsään“. Kertomus muistuttaa psykopaatin luonnekuvausta, kun taas Peteliuksen tapaus on nuoremman tai ainoan lapsen hiljaista voihkintaa, täydellistä sanojen hallintaa, jossa “vitutukseen ei kuolla” Paavo Väyrysen tapaan, mutta joskus alkaa hipsuttaa.

Hipsutus käsitteenä on varmaan paljon viljeltyä kansallista “vitutustamme” monin verroin vahvempi tunne. Sellaisia ihmisiä on syytä varoa, joita alkaa hipsuttaa, ja jotka eivät ole suuren lapsiperheen keskimmäisiä ja kykeneviä diplomaattisesti, kypsän aikuisen tapaan, jättämään vääryydet ja muiden rötökset myös silleen, antamatta iskua iskusta, kostamatta, olematta pitkävihaisia, antamaan anteeksi. Näissä tapauksissa Pandoran lipas ja kirous, sen monet kuoleman synnit, siirtyvät Uuden Testamentin kautta Herran huomaan. Tässä kristitty poikkeaa pakanasta ja vanhatestamentilliset ihmiset Uuden Testamenttinsa lukeneista.

Mediayhteiskunnan kusitolpat

Toimittaja Jaakko Lyytisen (HS 4.10) mukaan taiteilijoitten ja kännisten väkivallanpurkaukset eivät ole yhtään sen ymmärrettävämpiä kuin jos hakkaajana on Nobelin voittanut mestari. Mutta entä toimittajan ylilyönnit kuvattaessa massamurhaajia suhteessa poliitikkojen lipsahduksiin tai näiden mainintaan nimenä massamurhaajien tuhatsivuisissa pamfleteissa?

Salliiko mediayhteiskunta toimittajalle jotain sellaista, joka on muilta kiellettyä ja jopa suurten otsikkojen aihe? Koska toimittajan työssä eettiset ja moraaliset rajat ylittyvät ja kuka ne tuomitsee, kun tuomittavana on mediayhteiskunnan tuote. Miten siitä voisi päästä vapaaksi, kun vastassa on kuitenkin “ei kukaan” tai enintään toverituomioistuin, julkisen sanan neuvosto. Kuka sellaisesta piittaa?

Eilen Ylen uutisotsikoissa kerrottiin kuinka keskustan Hannes Manninen ei ole syytteessä rikoksesta. Muuta viesti ei kertonut. Onko se uutinen, että poliitikko ei ole syytteessä? Ei se, että hän on syytteessä? Se ei ole uutinen, että koira puree postinkantajaa vaan se, että postinkantaja puree koiraa. Hannes Manninen jätti pitkän poliitikon uransa kertoen, kuinka oli ollut 41 vuotta “julkisena kusitolppana”.

Herooinen sankaruus

Epäilemättä kohtelias oslolaispoika, toimittaja Anu Nousiaisen kuvaama, oli liki kuin kuka tahansa hipsuttelija, jolle paha olo tekee muuta kuin halun heittää puhelimet päreiksi tai potkia edes polulle osuneita männyn käpyjä.

Oleellista on, että media teki suuret otsikot tämän kohteliaaksi kuvaamansa pojan ja liiankin fiksusti käyttäytyvän yli tuhatsivuisesta pamfletista, jossa oli suomalaisen poliitikon nimi. Ennen veritekoja ja ikään kuin vahingossa, toisen nimen kautta sinne joutuneena.

Miksi median aggressio kohdistui tähän poliitikkoon? Mikä sai saman lehden liikkeelle tekemään 15 -sivuisen herooisen tarinan lukijoilleen, nuorille pojille ja tytöille, kilteille ja kohteliaille, joita joskus ehkä alkaa hipsuttaa, kohteliaasta Anders Behring Breivikistä, jota norjalaiset pitävät juuri tästä syystä visusti eristettynä, poissa julkisuudelta, jota hän haki ja hakee julmalla teollaan terroristina. Oliko siinä kyse Breivikin feromonista vai tuoksuiko jossain sellainen sankaruus, jota kutsutaan Pandoran lippaaksi?

Lääketieteen Nobelin sai kolme vallankumouksellista immuunijärjestelmätutkimusta tekevää tutkijaa. Heistä kanadalainen Ralph Steinman kuoli haimasyöpään vain muutamaa tuntia ennen voiton julistamista. Hän sai ensimmäisenä Nobel -palkinnon postuumisti. Hänen unelmansa, Pandoran lipas, avautui vapauttavana toivona hitusen liian myöhään. Luultavasti se oli hänelle kuitenkin pelkkä siunaus.