torstai 9. kesäkuuta 2011

Peilin kantajat

Hiihtäjäkarpaasi Jari Isometsä kertoi oikeudessa, toisin kuin hänen kollegansa ja uskoon tullut Mika Myllylä, ettei hän käyttänyt aktiiviuransa aikana hiihtäjänä epoa. Miksi hän olisi niin tehnyt, kun hänen veriarvonsa olivat muutenkin liian korkeat ja tarvitsi tähän vaivaan plasmanlaajentajaa. Kuin puskista ja puun takaa, hoitamattoman hakkuuaukean viimeisen linnunlaulupuun kätköistä, syöksyi medioihimme eläkkeellä oleva lääkäri, joka kertoi vihastuneensa ja olevansa uusi talonmies Nyrönen. Isometsä oli hankkinut hänen välittämänään juuri tuota kiellettyä hormonia, tosin yrittäen piilotella ja kätkeä häneltä kasvonsa, lymytä autonsa pimennossa. Todistajaksi kutsuttu Isometsä oli tehnyt rikoksen, kertovat mediat. Todistaja ei saa oikeudessa puhua perättömiä. Häntä odottaa nyt rankka oikeudenkäynti ja siitä seuraava rangaistus, enintään vuosien vankeus. Parhaassa tapauksessa mies pääsee ehdollisella.

Maan tapoihin oli kuulunut puhua puppua ja Isometsä oli elänyt vain noudattaen tätä ikiaikaista traditiota, josta nyt otettiin mittaa ja pohdittiin maan tavan rajoja niin lahjonnassa kuin lahjoman otossa, urheilun sankaritekojen hinnassa alkaen jalkapallon lahjusskandaaleista ja päätyen toistuviin dopingkäryihin. Samoja rajoja mitattiin poliitikkojen tavassa tulla lahjotuksi joko virkamiehenä tai Eduskuntaan maksettuna puuhakkaiden yrittäjien edustajana. Sekä poliitikot että urheilijat kokivat olevansa uhreja ja uuden maan tavan ennakkotapauksia, jossa heidät hirtettiin muille peloksi.

Rikoksesta tuomitun todistus

Jari Isometsä oli jo vuosia takaperin jäänyt kiinni dopingista ja saanut rangaistuksensa urheilijana ja ammatin harjoittajana, kirjoitettiin. Ammatin harjoittaminen kiellettiin häneltä määräajaksi. Rangaistus oli ankarin mahdollinen. Samalla kunnia oli mennyt, maine ehkä kasvanut. Hän oli lisäksi kuuluisan saunasopimuksen allekirjoittaja ja omasta mielestään uhri siinäkin. Jos hän nyt kieltäisi sen käräjillä, uhri valuisi hukkaan, maan tapa vuodattaa mediaanista verta olisi ollut turha. Urheilumedia oli ollut maassa aina maan tavan mukaan elävä, ei ikinä opportunistinen saati sinisilmäinen, nationalistinen tai patrioottinen. Niinpä vastassa oli vain sana vastaan sana, lääkäri vastaan sankaritekoihin taipuvainen karpaasi.

Samaan aikaan kun maassa käytiin oikeutta takavuosien hiihtäjiemme dopingin sotkuista, jossa kaveria ei jätetä eikä kavalleta, maan tavan mukaan, jonka häpeän urheilun ystävät olivat yhteisesti jo kantaneet, maassa haetaan hallitusta, jossa Jyrki Kataisella on vielä aikaa runsas vuorokausi avata sellainen solmu, jonka keskeinen syy on muuttuneessa lainsäädännössämme. Kun presidentti ei voi enää puuttua näkyvästi hallituksen muodostamiseen, puolueemme joutuvat keskenään sopimaan sellaista, jonka muotoja ei ole täsmällisesti kirjattu lakiin, maan tavan mukaan.

Taas kerran on tehty löperö laki, joka antaa tulkintamahdollisuuksia ja edustajat voivat tehdä keskenään saunasopimuksia. Kun lakia sorvattiin, tästä kyllä puhuttiin, mutta ei toki medioissamme. Politiikan toimittaja ei poikkea urheilutoimittajasta. Hän on osa yhteistä marinadia ja kiihkoilee puolueensa puolesta vaaleissa kilvoitellen. Kilpaurheilun ja politiikan termitkin ovat yhteisiä. Joko tulee rökäletappio tai jytkyvoitto. Politiikassa kiilataan ja kampitetaan, otetaan poikittaisella mailalla ja päädytään maaliin loppusuoran kirin jälkeen, joku on joutunut jäähylle tai on paitsiossa.

Mediajulkisuuteen on miltei mahdotonta saada lainsäädännön tylsää substanssia ja sen mahdollisia vaikutuksia myöhempään byrokraattiseen käytäntöön. Media toimii omilla ehdoillaan ja sen eteen ei voi tuoda peiliä, kuten se tuo sen koko ajan tulkitsemansa yhteiskuntamme eteen.

Politiikkaa leimaa urheilun kilpailuhenkisyys ja poliittista mediaa sen mukanaan tuoma pinnallinen huomiotalous, jossa pieni vilppi on vain hyvästä, kun siinä ei jää kiinni tai maahan makaamaan. Nationalismista haetut leimakirveet ja Väinö Linnan romaanien henkilöhahmojen huudahdukset elävät juuri poliitikkojen ja politiikan toimittajien kielessä alkaen nahkurin orsista ja päätyen Veikko Vennamon huudahduksiin 1970 -luvulta. Olisiko mahdollista että vuonna 2051 kuulisimme Suomessa vaaleista, joissa huudahdukset ovat tältä vuosikymmeneltä ja Timo Soinin käyttämästä kielestä?

Ajassa ja paikassa kiinni olevat tapahtumat

Takavuosina doping oli sallittua ja sen valvonta tuli mukaan vasta myöhemmin. Lääkärit olivat velvollisia pitämään potilastietonsa salassa, ja jos joku lääkäri eläkkeelle siirryttyään halusi mediahuomiota tai häntä ehkä painostettiin tulemaan julkisuuteen, sellainen olisi ollut sopimatonta kaikissa tapauksissa. Lääkärin ammatti oli ulkopuolella mediajulkisuuden ja kielteisen huomiotalouden. Kiminkiset lääkäreinä alkoivat yleistyä vasta omana aikanamme, jossa kokit kilpailivat kyvyistään tulla huomatuksi rinnan muiden huomiotalouden uhrien kanssa.

Uudessa mediayhteiskunnassa mediajulkisuus ja siihen liittyvä tapa vaikuttaa valtiomahteihimme alkoi olla ohjaava. Jos suurta julkisuutta ei olisi, urheilijat urheilisivat keskenään kuten antiikin kreikan kisoissa ja politikointi, hallituksen muodostaminen, olisi sekin muutaman harvan hoitama.

Juonittelu jäi takavuosina joko säätyvallan, kirkkovallan tai ylimysvallan hoidettavaksi. Nykymuotoista hallitusta ei ollut, ei oikein valtioitakaan ja 1300-luvulta alkaen Suomen rajakin kulki erottaen silloisen pienen eri heimojemme alueen kahtia. Pähkinäsaaren raja jakoi Suomen siten, että pohjoinen ja itä jäivät Novgorodin läänityksiin, jolloin Ruotsi ja länsi tarkoitti lopulta Vaasan ja Jyväskylän, Laatokan etelä- ja länsipuoleista Suomea.

Syntyi myöhemminkin tuttu susiraja. Maan tapa ei ollut sama rajan pohjois- ja eteläpuolella. Ei se olet tänäänkään sama välimereisillä alueilla ja lähellä Pohjanmerta saati Jäämerta. Yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen ero oli pohjois-ja eteläsuunnassa paljon dramaattisempi kuin idän ja lännen suunnassa.

Tätä Suomessa ei oikein ole sisäistetty EU-kauden alussa ja unioniin liityttäessä. Maa operoi idän ja lännen välissä eikä ymmärtänyt, miten suuria riskejä ja sovitteluja kreikkalainen ja portugalilainen kulttuuri kokisi yrittäessään saada taloutensa samaan kuosiin kuin mihin Pohjolassa oli opittu.

Etelässä Lappi ei kiinniostanut oikein koskaan muuna kuin reservinä ja rajatkin olivat kiinnostavia vain idän ja Karjalan kannaksen suuntaan.

Lappiin paljon Pähkinäsaaren rajoja myöhemmin piirretyt rajat olisi voitu tehdä toisinkin nykyisen Ruotsin Lapin kohdalla mukaillen suomalaisasutusta. Ruotsin Lappi oli asutettu pääosin Etelä-Savon evakoilla. Taipumuksemme puhua itärajasta unohti meiltä pohjoisen ja lännen kaukana luoteisessa. Vieras se on monelle etelässä vieläkin. Harva on Tenolla uiskennellut. Oikeammin siellä ei rajaa juuri olekaan, on vain Tornionjoki, joka pikemminkin yhdistää kuin erottaa. Kun rajasta ei tehdä ongelmaa siitä syntyy mahdollisuus. Tornionjoki on pysynyt rakentamattomana ja vapaana jokena. Se ei ole maan tapa vaan rajajoen ja Ruotsin tapa.

Tikulla silmään

Kun vanhoihin asioihin palataan vuosikymmenten jälkeen, on syytä muistaa, kuinka aika on nyt toinen ja niin lait kuin niiden tulkitsijatkin ovat muuttuneet. Lahden kisoissa ei ollut mukana internetiä, ei sosiaalisia medioita eikä 1980-luvulle jo ulottuvissa tapahtumissa esiintynyt Venäjää vaan Neuvostoliitto ja DDR. Urheilu heidän rinnalla edellytti samoja vippaskonsteja. Suomi operoi itään, ei etelään. Kulttuuri oli yhteinen ja siirtyi sieltä niin politiikassa kuin urheilussakin maahamme. Siinä ei ole mitään kummallista eikä tuomittavaa, se oli maan tapa.

Kun pohditaan ihmisten vaikuttimia, niin urheilijoiden kuin lääkäreitten, valmentajien ja urheilujohtajien, on muistettava, että nyt puhuvat ihmiset ovat vanhentuneet tuosta ajasta 20-30 vuotta ja mukana on jo ikään kuin muistelmakirjoittajan muistikuvia, jotka jostakin syystä eivät tulleet mukaan medioihin ja oikeuden käynteihin silloin, kun asia oli ajankohtainen.

Muistelmakirjoittaja kertoo tapahtumia, jotka ovat suotavia muistaa ja unohtaa muun. Syntyy vaikutelma, jossa hän on ohjelmoinut itse elämäänsä ja ympäristöään kaoottisessa todellisuudessa. Tuo todellisuus oli 1970-80 luvuilla kokonaan toinen kuin 2000-2010 luvuilla. Sitä todellisuutta ei pidä tuoda käräjille eikä politiikan teon arkeen. Maan tavan tuosta paluusta historiaan tekee nostalgioissa elävä ikääntynyt suuri sotien aikana syntynyt ja jo eläköitynyt vanhusten suuri joukko medioittemme seuraajana. Heitä on sama määrä kuin suurimman puolueemme äänimäärä.

Uskottavuus lujilla

Jos näiden ikääntyneitten lääkäreitten muistikuvat alkavat nousta julkisuuteen mediayhteiskunnan niitä hakemalla, luottamus yhteiskuntamme toimivuuteen alkaa horjua entisestään. Nyt sitä horjuttavat lääkäri ja poliittiset johtajamme. Ei toki rangaistuksensa jo kärsinyt hiihtäjä tai EU:n kriisiin ajautuneet valtiot.

Käsite finlandisierung tuli aikanaan Kremlin kelloista ja nyt se näyttäisi tulevan Manneken Pis veistoksen heittäessä vetensä Väinämöisen silmille ja osana sisäpoliittista peliämme.

Kun tuota veistosta tein, käärin sen globalisaation sisälle symboloiden purkautuvaa ja hajoavaa länttä toisin kun integraatio meillä tuolloin ymmärrettiin. Kehittyvät taloudet veivät läntisen vallan ja Euroopan taantumaan. Veistos on jo 1980-luvun alussa tehty ja se toimii edelleen. Kiina, Intia ja Pakistan, Etelä-Amerikka ja muut nousevat taloudet horjuttavat odotetusti Euroopan ja Yhdysvaltain taloutta, jossa heikoimmilla ovat köyhät välimereiset taantuva taloudet. Tuolle taantumalle emme voi juurikaan mitään Suomessa asuen. Sen kertominen ei ole uutinen.

Ihminen ei ole rationaalinen olento

Ihmisten motiiveja pohdittaessa nyt, saati vuosikymmenten kuluttua tapahtumista, oleellista on muistaa myös se, ettei niiden takana ole aina rationaalinen järki, siis se omamme ja itse sellaiseksi arvioimamme laskelmallinen ja kalkyloiva viisaus, narsistinen tai egoistinen oivallus, vaan samalla myös persoonallisuuden tuote ja oppimistapahtumat, monet sattumat. Ilkka Kanervan ja yrittäjälegendojen yhteinen esiintyminen juhlien jälkeisessä käräjäsalissa, Jyrki Kataisen kyrismysnäytelmän uusin vaihe ja näiden kytkökset ovat kuin uuden mediayhteiskunnan ja sosiaalisen median talouden aamun sarastusta vanhan median ja sen marinadin katkeran kalkin nauttineena.

On hyvinkin mahdollista, että mediat saavat vielä lisää yllättäviä todistajia, joiden muistikuvissa muinaiset hiihtäjälegendamme elävät sellaisessa tarunhohtoisessa maailmassa, jossa tarinan kertojan oma panos oli lopulta hyvinkin keskeinen uuden mediayhteiskunnan kerrontateollisuudessa. Näin toki tapahtuu myös vuonna 2051 kuvattaessa tätä tapahtumarikasta vuotta 2011. Se saa aivan uuden sisällön ja sankarit kuin mitä nyt kuvittelemme. Osa heistä ei ole vielä edes syntynyt. Suurimmat sotasankaritkin syntyvät vasta sotien jälkeen.

Ikääntyneen lääkärin ohella kerrontaan voisivat nyt liittyä takavuosien tapaan talonmiehet ja muut arkisemmat ammatit, ei niinkään hovinarrit tai sellaiset kerrontateollisuuden ammatit, jotka olivat käytössä vaikka William Shakespearen aikaisessa tarinoinnissa.

Olkoonkin että ne antaisivat lisää jännitettä etenkin tapahtumien myöhemmälle tulkinnalle joskus vuonna 2051, jolloin perussuomalaisten jytky-voittoa ja sen yhtymäkohtia eurooppalaiseen tai globaaliin maailmaamme seurarattaisiin Kreikan mytologian ja Portugalin, Espanjan ja Irlannin rikkaan kulttuurin taustoittamana.

Kaikki vuodelle 2051 sopivat kalevalaisen kansan ainekset mittavaan globaaliin herooiseen mytologiaan ovat nyt olemassa ja legendojen syntyminen mahdollista yhdistämällä vain oikein faktat ja fiktiot Jari Tervon tapaan Koljattia kirjoittaessaan. Näin uuden Lahnasen dramatisointi voisi alkaa jo nyt ja hoitaen medioitten toimesta sen sisältö toisin kuin Matti Vanhasen hallitusten aikana.

On valmisteltava kertomusta, jota kehtaa esitellä vuonna 2051 oman aikamme median hengenlentona ja uuden hallituksemme ihmeitä esitellen. Siinä on jotain yhteistä portugalilaiseen kansanmusiikkiin fadoon, kreikkalaiseen mytologiaan ja sen harharetkiin, irlantilaiseen riverdanceen ja suomalaiseen Sammon ryöstöön.

Tervoa lainaten, kun median eteen nostaa peilin, se ei koskaan katso sitä, vaan peilin kantajaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti