Konklaavin varjossa

Herra Hakkaraisesta on tullut ongelma. Hän puhuu neekeriukoista, kun kotipaikkakunnan rahvas neuvoi käyttämään oman kylän poikaa vähemmän värikästä murretta sekä varoen akottelemasta tai ukottelemasta Helsingin herrasväkeä. Nyt paikallislehdessä Hakkaraisen sanomisia on oikaistu ja neekeriukko oli vaihtunut neekerihenkilöksi. Näin negridinen rotu jää kuvaamatta suomalaisittain loukkaavalla tavalla.

Kyseessä on oikeammin juuri rotuun liittyvä tapa ja sen vanhakantaiset luonnehdinnat, joita suomalainen, mutta myös muualla annettu kouluopetus, on ollut täynnä. Käsite “rotu” on siis loukkaava jo sinänsä, johtuen tästä stereotyyppisestä ja ikäviä piirteitä aikanaan saaneesta “rotuopista”. Rotuoppi sai surullisia piirteitä etenkin natsi-Saksan ihmiskäsityksissä ja sen kitkeminen näyttää olevan vaikeaa.

Hakkarais -syndrooma

Jos suomalaisen yrittäjän, duunarin kenet tahansa, oli hän sitten sahuri tai metsuri, lääkäri tai toimittaja, tapaa päihtyneenä paikallisessa lähiökapakassa aamuyöstä lauantaina, se ei ole uutinen. Tuskin se on oikeasti sellainen myöskään Helsingissä, herrojen ja narrien käyttämissä juottoloissa. Sen sijaan uutinen on jo se, jos samaiset henkilöt ovat siellä aamuyöstä selvin päin ja vailla naisseuraa, joka niin ikään kieltäytyy käyttämästä päihteitä, sitä heille tarjottaessa.

Mikä mediaa vaivaa tässä Hakkarais -syndroomassa? Onkohan sillä jotain yhtymäkohtia ennen vaaleja koettuun kielenkäyttöön, jossa perussuomalaiset leimattiin epä-älyllisiksi epäihmisiksi ja joku jopa parasiiteiksi “eliittipoliitikon” vihreiden lasien läpi maailmaa tuijotellen Soininvaaran tapaan? Eikö vaalien ajan ylilyönneistä ole päästy vielä irti, ja kuinka kauan hävinneet jatkavat surutyötään?

Konklaavi ja surutyön hallitus

Jytky -voitto toi mukanaan hallituspohjan, jossa mukana ovat hävinneet puolueet ja näiden tapa jatkaa medioilta suljettua kokoontumista säätytalolla muistuttaen paavin vaaleissa käytettyä ikivanhaa traditiota, konklaavia.

Konklaavissa ehdokkaat suljetaan joskus kuukausiksi tekemään päätöstä tulevasta uudesta Jumalan sijaisesta maan päällä, ja se vaatii määräenemmistöä onnistuakseen. Kappelin ovet suljetaan, ja vain savumerkein kerrotaan, koska katolinen maailma on saanut uuden johtajansa. Tumma savu kielii äänestysten epäonnistumisesta, vaalea lopulta konklaavin, kardinaalien kokouksen onnistumisesta.

Konklaavi tulee latinan cum clavi (“avaimen kanssa”) käsitteestä ja se viittaa valintaan suljettujen ovien takana. Timo Soini on ainut poliittisen eliittimme katolinen, mutta nyt ulkopuolelle tämän konklaaviin. Konklaavi koostuu kardinaalikollegion kardinaaleista, ja periaatteessa kuka tahansa kastettu katolinen mies voisi tulla valituksi. Käytännössä valinta kohdistuu kuitenkin konklaavin kardinaalijäseneen. Esteenä on vain ikä. Se ei saa olla yli 80 vuotta.

Alun perin toimituksen piti olla nopean, mutta myöhemmin juuri tämän ulkoisen painostuksen huomattiin hidastavan äänestystä. Nykyisin lopputulos voi olla mikä tahansa, vaikeasti ennustettava, ja usein kompromissiehdokas. Tapana onkin tokaista: “Se, joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina” ja “Lihavan paavin jälkeen tulee aina laiha paavi”.

Näin meille on nyt odotettavissa kohtuullisen erilainen hallitus ja sen tapa toimia kuin edeltäjänsä. Tämän takaa sen kirjava poliittinen tausta ja opposition ärhäkkyys. Siitä saatiin eilen esimakua eduskunnasta, jossa mukana oli sama tunnelma kuin vaaleja edeltäneessä ajassa, ehkä jopa sitäkin tunteikkaampi.

Surutyö tärkeä

Ennen konklaavia edeltäneen ja pois nukkuneen paavin jälkeinen surutyö kestää noin 15-20 vuorokautta. Kardinaaleille on annettu samalla aikaa totutella ajatukseen uutena paavina ja saapua samalla Roomaan, haistella sen vallantäyteistä ympäristöä ja arkielämää, totutella sen kotoisasta ympäristöstä poikkeaviin rituaaleihin. Vasta tämän jälkeen kardinaaleja alkaa ohjata Pyhä Henki päätöksissään. Käytännössä tämä aika käytetään junttakokouksiin. Meillä tämä aika jytkyn jälkeen jäi nyt liian lyhyeksi ja sitä painosti ulkopuolinen taho, kuten koko vaalejamme.

Jos surutyö on ollut heikosti hoidettu, paha henki ja katkeruus kalvaa kardinaaleja, kilpailu on ollut veristä vaaleja edeltäneinä aikoina edellisen paavin kuolemaa odoteltaessa. Näin vaali, konklaavi, voi periaatteessa kestää miten kauan tahansa.

Näin etenkin, jos Rooman ja Vatikaanin rauhaa on häiritty sen ulkopuolelta,ja sieltä kardinaalien elämää sen pyhimmässä unesta ravistellen, populismilla yksinkertaista rahvasta ja kansaa näin kiihottaen ja medialla sitä ruokkien. Näinhän vaalien alla saarnattiin ja luotiin perusta jytkylle.

Sosiaalinen media, kansalaismedia, otti valtaa vanhalta medialta, horjutti sitä ja sen liittoa poliittisen vallan kammareissa, puhuttiin maan tavasta ja marinadista, vanhoista puolueista ja poliittisen instituutiomme kriisistä puoluelaitoksena, demokratian kriisistä. Mikään ei ole enää entisensä sosiaalisen median taloudessa, strategiassa ja sen sanelemassa bisneksessä, politiikan teon arjessa.

Pisin tunnettu vaali suuren surutyön ja jytkyn jälkeen on ollut konklaavissa kolme vuotta. Kun moni kardinaaleista on jo vanhoja miehiä, helteisessä Roomassa konklaaviin suljettuna, nämä kärsivät fyysisestä rasituksesta, ja näin mukana on myös kaksi lääkäriä. Moni ehdolla ollut kardinaali ehtii kuolla vuosia kestävissä neuvotteluissa.

Ekstra omneas

Sikstuksen kappeli on rakennettu lattiaa myöten uudelleen vuonna 2005, jolloin samalla tiedon pääsy sieltä ulos voitiin estää tehokkaasti. Vakoilua ja mediaa estävä tekniikka on nyt kunnossa ja vain sosiaalisen median välineet voivat edelleen yllättää ja tieto vuotaa näin myös perinteisemmän median käyttöön.

Annettu komento “ekstra omneas” (ylimääräiset ulos) ei aina toteudu, jos kardinaalin kaavun alla on suuri määrä viimeisellä tekniikalla varustettua Mikrosoftin ja Nokian yhteistä materiaalia.

Äänestyksiä on aamuin ja illoin, kaikkiaan neljä päivässä. Äänestyspaperi on nelikulmion muotoinen ja siinä lukee “Eligio in Summum Pontificem” (Valitsen ylimmäksi pontifexiksi). Jokainen kardinaali kirjoittaa siihen ehdokkaansa, siirtävät kahteen kertaan taitetun äänestyslapun hopealautaselle, josta se siirretään siunaamisen jälkeen uurnaan.

Huonosti tehty surutyö

Jos surutyö on tehty huonosti, alussa ääniä saavat liki kaikki ehdokkaat ja syy on ymmärrettävä. Laput lävistetään eligio sanan kohdalta helminauhaksi naruun, ja jos näitä naruja alkaa kertyä 12 vuorokauden äänestysten jälkeen kohtuuton määrä, vaatimus kahden kolmasosan määräenemmistöstä muutetaan yksinkertaiseksi enemmistöksi (Universi Domini Gregis). Nyt kuuden puolueen konklaavi on käyttänyt tästä ajasta jo puolet ja vaaleista alkaa olla kuusi viikkoa. Se mitä Portugalissa, Kreikassa ja etenkin Espanjassa on nyt tapahtunut, ei ainakaan helpota konklaavin työtä. “Mitä minä sanoin”, kertoo meille kohta Timo Soini.

Äänestystä rytmitetään rukoustauoin ja keskusteluilla. Konklaavista ei kuitenkaan poistuta torille haukkaamaan raitista ilmaa, ostaman tuoreita kevään mansikoita tai saunomaan, kertomaan medialle kuinka ohjelmapaperi alkaisi lähestyä suurilta linjoiltaan yhteistä päämäärää talouden hoidossa säästeliäästi, köyhyyttä vähentäen ja taloutta kaikin puolin kestävästi kohentaen.

Ensimmäinen sessio konklaavissa kestää kolme päivää ja sitä seuraa maksimissaan vuorokauden mittainen tauko, jolloin kardinaalit eivät toki poistu Rooman yöhön saati viettäen siellä sopimaton elämää. Ei tunneta tapausta, jossa kardinaali olisi tavattu juoksemassa hotellikäytävissä kerrossiivojien perässä tai juopuneena lähiökapakassa, puhuen sopimattomia tummaihoisista ihmisistä. Sen sijaan tunnetaan tapauksia, jossa kardinaali on menehtynyt ja eräissä tapauskissa juuri valittu paavi on myrkytetty.

Habemus papam

Kun äänestystulos on saavutettu äänestysliput nauhoineen poltetaan ja ilmoille nousee valkoinen savu (futata bianca) rahvaan tiedoksi uudesta paavista. Silloin kun äänestys ei tuo tulosta, surutyö on huonosti suoritettu ja ohjelma liian monen mielestä sopimaton tai vaatisi hallituksessa jokaiselta erikseen kovin erilaista äänestämistä, omantunnon ja omien lupausten mukaan näin eläen, lippujen sekaan lisätään märkää heinää.

Tästä syntyy nyt meille jo tuttu musta savu, joka muistuttaa islantilaisten tulivuorien tavasta toimia ja sotkea eurooppalaista politiikkaa ja talouden hoitoa. Siinä on epävakautta, jonka juuret voivat olla alun perin Yhdysvalloissa, mutta yhtä hyvin myös muualla kapitalismin kriisissä.

Tumman pilven nähdessään rahvas alkaa käyttäytyä levottomasti, poistuu kaduille tai äänestää ymmärtämättömällä tavalla. Se ei ymmärrä omaa etuaan ja sitä sotkee vanhan ja uuden median epämääräiset viestit ja signaalit tulevasta. Syntyy uusia kardinaaleja ja yhteisymmärryksen konklaavit vaikeutuvat. Jopa vanha media joutuu haastetuksi ja sen valta kyseenalaistetuksi. Media vahtii muiden vallan rinnalla myös omaa valtaansa ja toimii vainoharhaisesti. Poliitikon ja median on hyvä muistaa omat arvonsa. Jos arvot on joskus menetetty, niiden ansaitseminen takaisin on vaikeaa.

Flirttailu kaunan ja vihan kanssa on muodikasta, ja sillä saa myös helposti huomiota. Ihminen kaipaa muutakin kuin vain materiaa ja tämän unohtaminen on paavin konklaavissa johtanut aina syvään kriisiin vuosisadasta toiseen.

Mihinkään sitoutumaton konklaavi ja sen kardinaalit ovat rahvaalle raskaan mielen antava kokemus, josta sivistys puuttuu. On kuunneltava niitäkin, jotka ovat hiljaa ja äänettömiä konklaavissa. Ihminen on muutakin kuin vain oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan tietoinen kuluttaja ja subjekti. Konklaavin olisi avattava uusia ovia, näytettävä uusia aarteita, avarampia maisemia, uutta sisältöä tyhjään elämään.

Vuodesta 1958 alkaen asiaa on pyritty korjaamaan hakien oikeaa väriä lisäämällä tuleen kemikaaleja. Vuonna 1978 juuri kemikaalit muuttivat savun harmaaksi ja sama toistui uudelleen myös vuonna 2005. Kun rahvas ei tiennyt mitä kardinaalit tarkoittivat, elämä muuttui epävarmaksi ja epävarmat ihmiset alkoivat antaa omissa vaatimattomissa vaaleissaan ääniä väärille tuleville kardinaaleille. Konklaavi hajosi, tuli kaksi kirkkoa ja useita paaveja.

Kääntymätön viitta

Kun päätös on lopulta tehty, valitulta kysytään hänen suostumustaan tähän vaativaan tehtävään. Samalla hän voi valita itselleen sopivan kutsumanimen, ei kuitenkaan mielellään Moosesta enää toistamiseen tai Pietaria, joka oli “ensimmäinen paavi“. Molempien pyhyyttä tulee kunnioittaa.

Paavi puetaan paavinviittaan, joita on kaiken varalta tehty useampaa kokoa. Juuri tähän tarkoitukseen tehty viittaa tiedetään hankalaksi pukea. Tämän viitan vuoret ja laskokset on tehty mahdottomaksi kääntää, kuten aiemmin on vielä voinut menetellä.

Erivapauksia tällaiseen on joskus annettu ja tästä on käyty kiihkeitä keskusteluja. Moni kardinaali on saanut kuulla tästä madonluvut ja jopa protestanttisessa etiikassa ja virsikirjassamme tunnetaan säkeitä tästä “matolaulu” -traditiosta.

“Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan”, kertoo sanoittaja virressämme menneiltä vuosisadoilta.

Sitä on kutsuttu myös Lapuan taisteluvirreksi 14.7. 1808. Virsi 622 on laulu elämän katovaisuudesta ja uuden toivosta. Mato ihmisen kuvaajana ei sellaisenaan kuitenkaan ole välttämättä erityisen kaunis, mutta kylläkin raamatullinen, ja sellaisenaan sopiva konklaavien virkojen täyttöön.

Uusi konklaavin jälkeinen paavi ilmoittaa Pietarinkirkon parvekkeelta odottavalle rahvaalle suuren ilon, “Annuntio vobis gaudium magnum”, meillä on uusi paavi. “Habemus Papam”.
Mitä korkea-arvoisin ja kunnioitetuin herra “ Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum”.
Seuraa parvekkeelta annetta rahvaan siunaus “Urbi et orbi”, kaupungille ja maailmalle, maaseudulle myös kehä kolmosen ulkopuolella. Tähän on nyt tyytyminen niin hävinneitten kuin voittajienkin, oli jytky miten mittava tahansa tai tappio karvas ja vaikea sietää.

Onneksi meillä on myös oppositio, josta käsin maata voi palvella tänään ehkä jopa tehokkaammin tulevia vaaleja ajatellen kuin riitaisan konklaavin kautta ja “avaimen kanssa” maata halliten.

Rinnalla on myös perinteinen ja sosiaalinen media, tutkijat, kouluttajat ja hallinto, yrittäjät ja kuluttajat, tavoitteena tasaisemmin jakautuvat edellytykset hyvään elämään. Varoen toisiaan kohtaamattomia ja ymmärtämättömiä joukkoja sekä julkisuuta, joka on typerää ääliöjulkisuutta. Vailla mitään tavoitetta tarjota ihmisille tekemisen vaikuttimia, taustoja ja myös keinoja saavuttaa päämääränsä.

Lämmin kiitos päätoimittaja Reetta Meriläiselle (HS 24.5) viimeisestä kolumnista “Kuin höyhen tuulessa, raskain mielin”, josta nuo viimeiset sanat on poimittu.