Karnevaaliaikaa ja veivikiekkoja

Kun näyttelijä Leslie Nilsen esittää miestä ja alastonta asetta perjantain 13.5 television maksullisella kanavalla, samaan aikaan käynnistyy ottelu Suomen ja Venäjän välillä panoksena paikka MM-kisojen loppuotteluun. Koomikko Leslie Nielsenin osa ei ole kiitollinen kilpailtaessa katsojaluvuista. Raina on moneen kertaa nähty, mutta Suomen peli pitää sisällään edelleen suuren draaman ainekset kävi pelissä kuinka tahansa. Kansa rakastaa draamaa, sinisristilippuja ja nationalismista värisevää Antero Mertarannan ääntä “Ihanaa, Leijonat, ihanaa”. Jos sitä ei ymmärrä, ei pidä lähteä poliitikoksi. Poliitikon on ymmärrettävä myös draaman ainekset ja vaaleissa kansa antoi mandaatin perussuomalaisille ja Timo Soinille. Ajatuskin viedä näytelmän pääosa häneltä on nyt kuolleena syntynyt vanhan koulukunnan ja konsensuksen tapa kokeilla peliteoreetikon lahjoja lajissa, jossa Soini on mestari.

Ilmaveivimaali

Kun voitto moninkertaisista maailmanmestareista ja miljoonan dollarin kiekkoilijoista, suomalaisille tutusta ja meitä niin usein nöyryyttäneestä punakoneesta, onnistuu samoissa kisoissa toistamiseen, sen tärkein elementti oli nuoren Mikael Granlundin ilmaveivimaali. Se tarkoittaa vanhanaikaista tehtynä uudella tavalla, aiempaa paljon vaikeammalla, nostaen kiekko mailan lavan päälle ja heittäen se maalin takaa veivaten hölmistyneen maalivahdin taakse. Näin syntyy uusi legenda, nuori pelaaja ja oskari, joka muistetaan vielä vuosikymmenten jälkeen tästä maalistaan. Näin huolimatta siitä, voittaako Suomi sunnuntaina Ruotsin. Tällaista maalia vanhan koulukunnan poliitikon ei pidä yrittää. Kiekko ei käänny mailan lavalle ja maila sohii vain maalivahdin kasvoja, syntyy turha jäähy, jota kansa poheksuu.

Kansa kaipaa elämyksiä, nuoria ja uusia ylivertaisia sankareita ja messiaita, islamilaisessa maailmassa jopa marttyyrejä. Jos Paradise Oskar tekee tälle jatkoa euroviisuissa, suomalainen kevään jytky -vaalien antama huuma jatkuu myöhään syksyyn. Kun äänet annetaan kuitenkin tutuille kansakunnille, naapureille, Kreikka ja Portugal, Espanja ja Italia eivät meitä tue. Kaukainen Bakun öljykaupunki odottaa rannat öljystä mustina ensi kevään oskareitamme. Se että media kertoo meidän voittaneen, on mediavoitto ja vailla arvoa. Medianlukutaito on poliitikolle välttämätön asia mediakratiassakin. Muuten media vie ja poliitikko vikisee edustuksellisessa demokratiassa uusmedian ja sosiaalisten medioitten taloudessa.

Olemme oppineet arvostamaan voittajia, idols -ihmisiä ja ihmeitä, voittajien tekemiä elämyksiä, emme hävinneiden hallitusta ja näiden sopuilua ilman ansioita ja jytky -voittoa. Jytky -voitto on meidän yhteinen voittomme puolueesta riippumatta. Siinä kulkuri Oskari on matkalla paratiisiin ja odotukset ovat suuria, oma elämämme on projisoitu osaksi tätä kulkurin matkaa ja odotamme leijonilta ihmettä. Nationalismi on voimavarana myös EU:n näkyvintä antia ja euroviisut, jääkiekon MM-kisat imee siitä olemassaolonsa oikeutuksen.

Hävinneitten hallitusko?

Kun Jyrki Katainen kokoaa hallitusta, jota mediat nimittävät jo hävinneitten hallitukseksi, siinä on samaa kuin miehessä ja alastomassa aseessa. Päätoimittaja Mikael Pentikäinen (HS 15.4) äityy jopa raamatulliseksi kuvatessaan Soinin kiusauksia ja demareitten tulevaa kiirastulta vahvan opposition välissä taiteillen puolustaen porvareitten vetämää hallitustaan.

Moni muistaa kuinka kaikki alkoi Lipposen kiusauksista ja sokeasta Reetasta, keskustalle osoitetusta nahkurin orsista. Nyt orsille olisi vietävä vielä vasemmistoliitto ja perussuomalaiset keskustan lisäksi. Se ei taida sentään onnistua edes Mooseksen opeilla ja maata aletaan ohjata oppositiosta käsin. Kiusaus vaihtaa pääministeriehdokas ja hakea sopua vasemmiston ja perussuomalaisten suunnalta on ollut alusta saakka olemassa ja kohta Katainen on työnsä tehnyt, Katainen saa mennä. Jos meillä on poliittinen hallitus juhannuksena, se on ihan hyvä saavutus. Jos se istuu vielä jouluna, se on vielä parempi saavutus ennen presidentin vaaleja ja kunnallisvaalejamme.

Jytky -vaalien suuri draama päättyi Timo Soinin ilmoitettua puolueen jäämisestä oppositioon ja nyt vaaleista on kulunut jo kuukausi. Kaikki oli ennalta nähtävissä heti vaalituloksen selvittyä. Pelin politiikka on tuttua pragmaatikkojen pelaamana ja sen vaiheet helposti nähtävissä ilman median sumutusta tehtävänään draaman kaaren pitkittäminen politiikan toimittajina. Kiinnostus peliin on säilytettävä myös alkupelien ajan urheilutoimittajan tapaan.

Homeroksen draama, tragedia ja komedia

Tai niinhän se ainakin näyttäisi, ellei ymmärrä draaman rakentelua kohti tragediaa Homeroksen tapaan. Hyvä hallitusyhteistyö perustuu luottamukseen ja mistä sellaisen voisi hankkia Soinin jättäessä Sdp:n yksin.

Surutyötä tekevä puolue tai kiekkojoukkue ei ole voittaja-ainesta ja edessä odottavat niin presidentinvaalit kuin kunnallisvaalit. Oppositioissa huohottaa puolueita, joille kokoomuksen vetämä porvarihallitus on perusdemarin näkökulmasta lohduton ja sitä tullaan iskemään niin oikealta kuin vasemmalta, eikä vähiten omien leiristä. On muistettava että surutyön jälkeen on tapana käydä läpi omien kesken myös tappioon johtaneet syyt ja sisäiset erimielisyydet, pestävä likapyykki. Nyt sitä ei ole vielä ehditty edes ajatella saati viedä kentän puitavaksi. Oli muita EU -kiireitä ja vanha hallitus jäi jatkamaan rökäletappionkin jälkeen ja jatkaa edelleen.

Kokoomuksen ja Sdp:n linjariita eurosovussa luotiin luonnollisesti ministeriössä virkamiestyönä ja se ei paljon lohduta puolueen peruskannattajia. Kun Timo Soini laati strategiansa puolueelleen, siinä oli toimittaja Unto Hämäläisen (14.5) aivan oikein näkemä tuplailmaveivi, jossa kulkuri Oskari osaa asiansa koulutettaessa vain muutama viikko sitten syntyneen suurpuolueen edustajia ja sen tukiryhmiä kunnissa ja maakunnissa tulevan valtionhoitajapuolueen tukiryhmiksi verkostotaloudessa. Kun tätä seurataan unohtuu kokonaan, mitä vanhat puolueet tekevät kentällä ja kuinka saavat joukkonsa kasaan sen siirryttyä paikoin liki kokonaan perussuomalaisten leiriin.

Verkostomeklarin arkea

Kokenut Soini näki kuinka puolue ei toki voinut olla tässä vaiheessa valmis hallitusvastuuseen, ja vuosi sinne tai tänne ei nyt merkitse mitään jytky -voiton jälkeen. Surutyötään tekevät vanhat puolueet eivät ole likimainkaan sellaisessa iskussa kuin voittaja ja sen kenttäväki kohdatakseen seuraavat vaalit ja vastustajat. Kun kenttä on yhtenäinen, puolue on iskussa ja pysyy varmasti kasassa. Politiikassa oleellista on kuunnella kentän ääntä.

Peliä ja sen tasoa kun on kyettävä myös nostamaan ja pitämään koossa, kaikkien ketjujen on oltava kunnossa niin Euroopassa kuin peruskunnissamme, ympäri maata ja maakuntiamme. Yksi voitto ja ilmaveivimaali ei kesää tee jos tavoitteet ovat samat kuin takavuosien punakoneella, demareilla valtionhoitajina vuosikymmenien ajan.

Politiikka on pitkäjänteistä työtä

Ennen draaman kaaren uutta vaihetta Timo Soini oli saanut maan historian suurimman vaalivoiton ja valmistautui ohjelmansa toteutukseen hallituksessa. Toki siihen kuului muutakin kuin suomalaiset “vaalit” Portugalissa tai Kreikassa. Nämä valtiot eivät ole sateentekijöitä Suomessa. Sieltä ei euroviisuissa heru meille pisteitä toisin kuin Norjasta ja Ruotsista. Ei Eurooppa ole miksikään muuttunut. Tämä arkiajattelu oli vain jätetty ulkopuolelle median toimesta, joka elää kädestä suuhun päivälehtinä ja printtimedioina ja kuvaa Portugalin kansallisena kohtalonkysymyksenämme.

Nationalismiin rakennettu median oma draaman kaari päättyisi tänään hallitukseen, jota johtaisi nyt koottavan vaihtoehdon mukaan Katainen pääministerinä ja Jutta Urpilainen hänen aisaparinaan mahdollisesti valtiovarainministerinä. Siis Kataisen-Urpilaisen hallitukseen, joka hankki historiansa kehnoimman vaalituloksen. Ei sellaiselle pelillä menestystä jääkiekkokansan pragmaattisessa maailmankuvassa. Ei sellaiseen peliin saa ketään edes katsomoon. Ei sellaisella pelillä myydä yhtään printtimedian tuotetta tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina.

Timo Soini puolestaan haluaa enemmän kuin aikanaan malttamaton Veikko Vennamo. Paraatiovi ei avaudu saranapuolelta, kuten Unto Hämäläinen aivan oikein kirjoituksessaan (HS 14.5) tulkitsee. Tässä Pekka Vennamo oli aikanaan maltillisempi ja hallituskausi jatku liki vuosikymmenen. Ei Soini tee samoja virheitä kuin hänen opettajansa ja nyt hän seuraa raveja ja lataa akkujaan.

Sirpaleet eivät tuo onnea

Lisäksi mukana on kolme yhden, enintään kaksi, ministerin salkun hankkivaa sirpalepuoluetta, joista vihreät oli suurin häviäjä suhteellisesti tappioita vertailtaessa. Vain Rkp vaikuttaisi saaneen puhtaat paperit äänestäjiltään.

Hallituksessa puhutaan siis pakkosuomea savolaisten sitä kuvaillessa. Se tarkoittaa Helsingin seudun hallitusta, joka edustaa meitä Välimerellä. Tällainen Eurooppa -politiikka ei kansaa kiinnosta maakunnissa ja paine hankkia hallituksessa omille kansallisille tavoitteille riihikuivaa rahaa kasvaa pienpuolueissa kohtuuttomaksi ja jopa kokoomuksen omissa riveissä yrittäjien alkaessa hiillostaa. Puheet yritystukien leikkaamisesta unohtuvat. Alkaa uusi rakennepolitiikan kausi, johon Suomenkin olisi osallistuttava maatalouden, maaseudun ja maakuntien Suomessa. Edustajat vain istuvat tiukasti oppositiossa ja heitä johtaa Timo Soini. Vihreitten vaatimukset ja ruotsalaisten kotimaakunnat ovat kaukana tästä rakennepolitiikasta Savossa, Karjalassa, Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Koillismaalla.

Hallitus jauhautuu vanhan susirajan tai Pähkinäsaaren rajan sille vieraalla puolella ja omia rakennerahastoja ja maatalouden, maaseudun tukemiseen haettavia päätöksiä tehtäessä. Toki tämä paine näkyy myös etelässä, jossa sinipunan sisäinen kilpa on ahdistavin. Näin se ei saa rauhaa edes omiltaan kehä kolmosen sisäpuolella, jossa vihreiden vaatimukset avaavat ovet jopa keskustalle vasemmiston ja perussuomalaisten painostuksesta nyt puhumattakaan. Vanhan valtiohoitajapuolueen asema on tällaisessa hallituksessa maan asioiden hoitajana jopa kehnompi kuin aikanaan oppositiossa. Toki Erkki Tuomiojan kaltainen kokenut kettu on tämän oivaltanut. Nyt etsitään uutta demaritunnustelijaa kimurantissa tilanteessa.

Etelän taantuvilla paikkakunnilla ilmaveivimaaleja ei tarvita. Riittää pelkkä peruspeli ja sen demarit tietävät pohtiessaan nyt käynnissä olevan hallituspohjan riskejä. Helsingin Sanomien pääkirjoitusta (HS 14.5) lainaten nyt odotetaan vain Kataisen epäonnistumista, jolloin vuoro siirtyy Urpilaiselle.

Mediayhteiskunnan hallitus

Etelän medioissa uuden mediayhteiskunnan vanhempi siipi purkaa tuntojaan ikään kuin jääkiekon MM-kisoissa, jossa oma maa on kokenut äkkikuoleman ja pudonnut leikistä, jossa panokset olivat ensimmäisen kerran kansainvälistä mediaa kiehtovia.

Tällaista näytelmää maalaisliitto-keskusta tai demarit eivät olleet koskaan aiemmin saaneet aikaan edes talvisodan aattona. Koko poliittinen rakennelma on muuttunut ja sitä ohjaa perussuomalaisten tuoma sosiaalisista medioista tuttu linjaus.

Sen viivästyminen Suomessa johtui vain keski-ikäisen väestön hitaasta tavasta reagoida uuden välineen käyttöön. Nuoremmat taas eivät sitä politiikassa edes ymmärtäneet soveltaa. Politiikka ei heitä kiinnosta ja netti oli kauan pelkkä viihteellinen väline ilman sen nyt koettava yhteiskunnallista ulottuvuuttaan, sosiaalisen median taloutta ja strategiaa.

Puolueiden uudistuminen käynnistymässä

Vanhoja puolueitamme ei maailmalla tunnettu, eivätkä ne vaikuttaneet syrjäisen Euroopan kolkassa muun maailman menoon. Wall Street Journal ei ollut kiinnostunut Johannes Virolaisen tai Rafael Paasion mielipiteistä. Kreikka ja Portugali eivät pidätelleet henkeään ja espanjalaisille Suomen vaalien tulos oli yhdentekevä. Suomea ei aina edes osatta hahmottaa Euroopan kartalle. Suomalaiset liikkuvat maailmalla eniten eurooppalaisista ja portugalilainen on vieras näky Suomessa. Me tapaamme toisemme vain euroviisuissa.

Tänään Suomi on Euroopan kartalla ja vielä hetki sitten meillä oli myös ensimmäisen kerran liikkumavaraa ja meitä kuunneltiin tarkalla korvalla. Komissaari Olli Rehn edustaa keskustaliberaalista puoluetta, jollaista suomalainen maalaisliitto-keskusta ei kansallisessa politiikassaan tunnista lainkaan. Komissaarin virka on maksamassa keskustalle kallista hintaa, koko puolueen. Suomeen ei mahdu liberaalioikeistoa saati radikaalia ja välimereistä maailmaa tukevaa maakuntien Suomea. Sen markkinointi maksoi perussuomalaisen liikkeen synnyn eikä se muutu muutamatta omaa linjaa jälleen äänestäjille uskottavaksi.

Kolmikko Soini, Pekkarinen ja Arhinmäki on alkaneen vaalikauden Suomen politiikan seuratuin ykkösketju ja se tulisi saada jotenkin hajalleen hallitusta muodostettaessa. Tuomiojan tavoite on saada se omaan hallitukseensa siinä missä myös Soinin ennen keskustan liian rankkaa tappiota. Tämän Jyrki Katainen tietää.

Sen sijaan perussuomalainen puolue tunnetaan kentällä taatusti omana ja sen ohjelma ei ole vieras. Oppositiossa perussuomalaiset ovat nyt kuin kotonaan ja keskusta komissaareineen edelleen eksyksissä. Lahjakkaana poliitikkona Timo Soini teki välttämättömyydestä hyveen siirtyessään juuri oppositioon, kuten Unto Hämäläinen (HS 14.5) tulkitsee.

Hyvä kertomus vai tylsä totuus?

Aiemmin sama lehti oli tulkinnut asian päinvastoin. Samoin Unto Hämäläisen kiittelemä Pekka Vennamo, joka oletti perussuomalaisten menestyvän nyt hallituksesta käsin paremmin kuin hänen aikanaan, jolloin pitkän oppositiotaipaleen jälkeen oli ongelmia oppia vallan välineet ja niiden käyttö.

Näin kaikki selitykset ovat yhtä hyviä, kun ne tehdään jälkikäteen ja poliitikkojen tai heidän tekojaan tulkitsevien toimittajien työnä. Sama pätee toki urheiluun. Hetkessä syntyneet tilanteet ovat ilmaveivimaalin tekijälle sattumia, mutta niiden syntyä kyllä auttaa lahjakkaat kädet ja tuhansia kertoja toistetut rutiinit.

Oikea arkinen selitys on usein tylsempi kuin kunnon tarina ja sen riittävän rikas draama, tragedia ja lopuksi keventävä komedia. Toimittaja Unto Hämäläinen on lahjakas tarinankertoja politiikan usein tylsässä maailmassa ja lehdelleen korvaamaton jutuntekijä loistavan taustoituksensa kautta lukijaa saatellen.

Tällaisia kirjoittajia syntyy vain toistamalla samaa asiaa tuhansia kertoja ja tuntien taustat paremmin kuin politiikan tekijät itse ne tuntevat uusina edustajinamme. He saavat taustat juuri median kautta ja Unto Hämäläisen kaltaisen kertojan avustamana. Näin myös vaikkapa nuori urheilija Matti Nykänen oppi aikanaan tuntemaan itsensä ja oudot tekonsa mediaa ja lööppejä seuraten sekä niitä ruokkien. Poliitikon arki ei mediamaailmassa poikkea mitenkään muiden julkisten toimijoittemme arjesta.

Syy kansainvälistyvään puoluelaitokseemme oli ja on perussuomalainen liike, jota Tarja Cronberg kuvasi Helsigin Sanomissa (11.5) suureksi mahdollisuudeksi entisenä vihreitten puheenjohtajana ja Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana. Tällaiset moneen kertaan väitelleet kosmopoliitit eivät vihreille kelvanneet olkoonkin, että juuri Erkki Tuomiojan kaltaiset demarit ovat vaaleissa lopulta uskottavia ehdokkaita eivätkä koko ajan median vietävissä sen haluamaan suuntaan.

Maakuntajohtajan ikkunasta nähtynä

Cronberg ymmärsi miten uuden ohjelmakauden ja rakennerahastojen ovet avautuvat ja kuinka Suomella olisi nyt ollut mahdollisuus tehdä maaleja. Ei vain huomata, kuinka vaihe menee maalin edustalla reaaliaikaisessa taloudessa hetkessä ohi. Ja jäljelle jää Leslie Nielsen ja alaston ase. Koominen ilmiö ja tapa kertoa, kuinka reunamaakunta Euroopassa on aina alusmaa ja ajopuu, jossa draamasta ja tragediasta ajaudutaan lopulta komediaan.

Vanhaa mediaa, untohämäläisten kaltaista sinänsä loistavaa kerrontaa seuraavat poliitikot, elävät aina eilispäivän unessa reaalitaloudessamme, sosiaalisen median strategiassa ja taloudessa. Suuria kansanliikkeitä ja puolueita, suuria organisaatioita, ei voi ohjata kuten ilmaveivimaalin tekevää yhden nuoren lahjakkuuden liikehdintää kiekkokaukalossa. Yksittäisten ilmiöiden kuvaaminen vie politiikan lähelle gonzo-journalismia, ja siinä se menee aina hakoteille, kun kyseessä ovat kuitenkin aina hitaat ja jäykät korporaatiot ja niiden toiminta. Ne toimivat meillä kyllä ilman hallitustakin kuten Belgiassa kohta vuoden ajan.

Suomalainen poliittinen kerrontakulttuuri syntyi Kekkosen aikana ja paljon ennen sosiaalisen median aikaamme, jolloin kansa seurasi johtajiensa liikkeitä tai propagandakoneistoja, jossa oli aina mukana hierarkinen ja totalitaarinen näkemys sekä Suomessa pragmaatikon maailmankuva. Nykyisin tällainen maailmankuva ja sen kaupittelu vie auttamatta organisaation tai kansanliikkeen, poliittisen toiminnan, korporatiivisen rakenteen, vararikkoon.

Kreikassa näin on jo käynyt ja Portugali on tulossa kilvan mukana ilman omaa kunnon hallinollista ja demokraattista traditiotaan. Kreikka laitetaan kuntoon pian samoin menetelmin kuin Itä-Saksa aikanaan lännen toimesta.

Kiinnostus kristillisten salkusta kasvaa

Vanhan rainan käynnistäminen suomalaisena hallitusohjelman kokoamisena vie kiinnostuksen jopa vihreitten viimeisiltä keski-ikäisiltä naisilta puolueen uskollisimpina kannattajina ja vain ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisten äänestäjät ovat tyytyväisiä yhteen ministerin salkkuunsa. Rkp elää siinä kuin kotonaan ankkalammikossa vuosikymmenet viihtyneenä, osana traditiota ja sen jatkuvuutta.

Arvomaailmaltaan uusin hallitus, nyt vielä epävarma, näyttäisi edustavan yhtäällä äärikonservatiiveja kristillisdemokraattien äänestäjiä sekä toisessa ääripäässä vihreitten arvomaailmaa, jossa niin lähiyhteisön kuin globaalin maailman näkökulma ei ole kirkon ikkunasta katsottua. Näin vaikutti ainakin ennen vaaleja homokeskustelussamme.

Valta sokaisee

Valta sokaisee, täydellinen täydellisesti. Kuka arvoista kyselee, kun tarjolla on mustien autojen letkat ja väite, kuinka hallituksesta saa enemmän aikaan kuin oppositiosta eläen opportunistin elämää arvonsa ja moraalinsa näin myyden.

Tässä perussuomalaisten tapa käyttäytyä oli Suomessa uutta poliittista kulttuuria sekin ja vaati peliteoreetikolta tarinan kertojalta uutta selitystä. Kun kansan ääni ei kiinnosta niin tehkää oma hallituksenne, joka sai kyllä kansan tuomion historiallisissa vaaleissamme, vastasi Soini. Oli se sitten protesti tai mikä tahansa medioitten kuvaama sopimaton tapa äänestää vaaleissa populisteja köyhän kansan edustajia kahtia jaetussa Suomessa, jossa leipäjonojamme ei enää edes hävetä, Soinin ja perussuomalaisten ohjeet on otettava vakavasti.

Pelureita vain viidennes kansasta

Vain runsas viidennes suomalaisista on moraaliltaan arveluttavia peliteoreetikkoja. Heidän varaan ei voi yksin hallitusta rakentaa, vaikka toimittaja itse olisikin kyyninen peluri maailmankuvaltaan ja olettaisi kaikkien olevan opportunisteja pelaajia.

Yhteen eivät oikein hitsaudu demareitten ja kokoomuksenkaan äänestäjien edut suuren vaalitappion ja surutyön jälkeen sekä odottaen näytelmää, jossa kahtia jakautuneen kansan oppositio käynnistää oman perussuomalaisten johtaman nationalistisen oppositiopolitiikkansa.

Siinä on mukana niin oikean työväenpuolueen edustajia ja heidän tukijoitaan kuin maaseudun kuntien ja maakuntien miehiä ja naisia aitovarsilta. Siis aitoja perussuomalaisia ihmisiä ja heidän vaatimuksiaan.

Näin perussuomalaiset saavat oppositiossa aikaan enemmän kuin nykyisen kokoomuksen vetämässä hallituksessa, jonka yksi tavoite olisi ollut tukahduttaa perussuomalainen ääni mustien autojen letkaan ja suomalaiseen tylsään konsensukseen.

Tässä Suomen Kuvalehti ja Jörn Donner ovat oikeassa. Väärässä nämä ovat aliarvioidessaan edelleen perussuolaisen liikkeen voimahahmojen kyvyn toimia osana sosiaalisen median taloutta ja strategiaa sekä ymmärtää kuinka tärkeää on seurata kansan ääntä kentällä. Perussuomalaisen liikkeen tärkein anti on juuri demokratian paluu arkeen yksityisen kansalaisen kautta ja kansanliikkeenä. Tässä Mikael Pentikäinen (HS 15.4) on oikeassa olettaessaan Soinin toimivan vakaumuksensa mukaisesti.

Kahtia jaettu Suomi

Pääkaupunkiseudun hallitus saa vastaansa maaseudun äänen, mutta nyt myös perussuomalaisten ja vasemmistoliiton kautta lähiöittemme protestin. Näin tämä yleiseurooppalaiseksi luonnehdittu kansanliike ei sammunut kuviteltuun hallitusvastuuseen vaan sai lisää tuulta purjeisiinsa Leslie Nielsenin kaltaisessa rainassa, jota toteuttaa vanhan median kömpelöksi käynyt kyky ohjata sosiaalisen median aiheuttamaa muutosta ja sen strategiaa.

Sosiaalinen media ja sen talous, strategia, kasvavat vyöryn tapaan ja ruokkivat ilmiöitä, joita on ärsytetty kuin nukkuvaa karhua jo useamman vuoden ajan kahtia jakautuneen kansan tuskana. Jos demokratia ei ole siihen vastaus ja keino, siitä tulee osa ongelmaa ja se osa on koko Euroopan ja Unionin ongelma samalla. Näin perussuomalaista liikettä ja Suomea seurataan edelleen tarkalla korvalla ja EU muistaa toki Timo Soinin oman ryhmänsä näkyvimpänä hahmona myös meppinä.

Tulkinta blokkivaaleista väärä

Sosiaalisen median sisällä ei voi käydä blokkivaaleja, ei rakentaa vanhojen puolueiden fossiilisia konsensusliittoja, saati olettaa puolueinstituution kriisin korjautuvan sulkemalla ulkopuolelle jotain sellaista, joka ei ole henkilöitynyt toki postmodernissa Suomessa yksin Timo Soiniin, vaan muuttuneeseen uuden mediayhteiskunnan tapaan toimia ja odottaa tuloksia reaaliajassa. Jos poliittisten instituutioitten kyky reagoida muutokseen vie kuukausia, se ajaa itse itsensä lopulliseen umpikujaan. Nokialla yrityksenä sellaiseen ei ollut varaa ja silti sen brändi laskee, hitaasta reagoinnista johtuen, maailmalla kaiken aikaa.

Tässä prosessissa vanhan median, suurten mediatalojemme, tapa analysoida reaaliaikaista ja vuorovaikutteista on täynnä vanhan maaliman rasitteita. Demokratian kriisi ei laukea heittäytymällä pohjoisessa oppimestariksi medioittemme tapaan. Se lisää ja syventää vain median omaa kriisiä ja sen esittelemää maailmankuvaa, jossa jopa hallitus voisi olla mahdollista koota niistä murusista, joita “kuvitteellisen” suurimman puolueen “kuvitteelliselle” linjajohtajalle vanhassa hierarkisessa maailmassa jää käteen sen jälkeen, kun hän on saanut ohjelmineen rukkaset niin vaaleissa kuin vaalien jälkeisissä hallitustunnusteluissa.

Juristin aivot

Kun kyseessä on uusi innovaatioaalto ja sen tapa edetä, sen tulkinta juristin aivoilla johtaa virheisiin, jossa vanhat äänet ja äänestäjät ovat yhtä arvokkaita kuin tulevat ja uudet äänet ja innovaatiot sekä niiden usein vähäiset merkit. Nyt tämä merkki oli kyllä tsunamin kaltainen omassa poliittisessa historiassamme. Se lamautti vanhan konsensuspolitiikkamme ja sen edustajat kokonaan.

Sen juridisessa ja peliteoreettisessa aatteellisen ja arvomaailman kriisissä kaikki kelpaisi hallitukseen, kunhan sille vain saataisiin näin eduskunnan “kuviteltu” enemmistö taakse unohtaen kuinka kansa ei allekirjoita tätä sopimusta individualistiseksi muuttuneessa mediataloudessamme, sosiaalisen median taloudessa.

Tuskin edes Leslie Nielsen ajatteli toimia näin alastomana Euroopan ja oman kansakuntansa edessä siinä arvottomassa näytelmässä, joka on muuttunut suuresta draamasta kohti tragedian kautta rakenneltavaa suomalaista komediaa Homeroksen tapaan sitä ohjaten.

Kreikkalaista demokratiaa

Hallituksen kokoaminen on ollut suomalaisittain vielä surkeampaa kuin vaaleihin valmistutuminen. Nettiyhteisö näkee sen alastomana ja sosiaalinen media paljastaa avuttomuuden, täydellisen kaaoksen, joka syntyy muualta kuin omasta taloudestamme, nationalismistamme.

Jostakin syystä suomalaiset eivät urheilukisoissa liputa Kreikalle ja Portugalille eivätkä he meille. Heidän demokratiansa on syntynyt vain hetki takaperin ja Espanja eli diktaattorin johtamana sekin vuosikymmenet. Onko meidän imitoitava siinäkin välimereisen maailman oppeja? Eikö yhteinen euro ja sen kriisit riitä? Kreikan talous voidaan panna toki kuntoon, mutta se tapahtuu samoilla keinoilla kuin takavuosina Itä-Saksassa. Sen varallisuus oli käypää tavaraa lainojen vakuuksiksi lännessä.

Euroopan reuna-alueet kärsivät nyt kriisistä, joka käynnistyi välimereisenä ja levisi Kreikasta, Portugalista mutta myös Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta sekä aiemmin Yhdysvalloista kohti Saharan pohjoispuoleisia islamilaisia perhedynastioiden avulla hallittuja öljyvaltioita. Pragmaattiselle suomalaiselle on hirveän vaikeaa perustella miksi meidän olisi tuettava tällaista talousmallia kun muitakin vaihtoehtoja on olemassa ja mukana voi olla myös vakaumus ja arvot, moraali.

Ajopuu teoria taas käytössä

Suomen merkitys kuvataan aikanaan emun ja euron synnyssä ajopuuna ja sen pelastusoperaatio kansakunnan jakaneena, jossa perussuomalaisten osuus on koko Euroopan kehitystä kuvaava vaihe. Ei sen enempää eikä vähempää.

Perinteisen median tapa reagoida tähän uuden median ja sosiaalisen median talouteen sekä strategiaan kuvataan taas Suomessa konservatiivisena ja liki sokeana pisteenä hakea sellaista, jossa reaalitalous ja sen sosiaaliset ja kulttuuristen muutokset on unohdettu kokonaan tai niistä ei edes haluttu kiinnostua mediakratian tuoman vallan sokaisemana ja sosiaalisten yhteisömedioitten aiheuttamien taloudellisten paineitten seurauksena.

Perinteinen media hyötyy niin tyhjästä draamasta, tragediasta kuin sen synnyttämästä usein tahattomasta komediasta ja suosii niiden rakentelua oman mediataloutensa mallina. Se poikkeaa sosiaalisen median taloudesta ja strategiasta, jossa mukana ovat myös ihmisten arvot, moraali ja vakaumus, sosiaalisen median paradigma muuttuvana maailmankuvana.

Näin media ei ole ollut enää aikoihin ratkaisu ongelmiimme vaan osa ongelmaa, jossa ensimmäisenä alkoivat oireilla juuri Euroopan reuna-alueiden valtiot. Alueiden Eurooppa ja sen kirjava kulttuurinen tausta alkoi oirehtia ja oireisiin haettiin lääkkeitä pohtimatta lainkaan, mistä ne olivat alun perin syntyneet ja paransivatko nyt samat myrkyt ne oireet, joka olivat sairauden alun perin aiheuttaneet.

Tuskin omat sisäiset ongelmamme siihen katoa että vaihdamme Moskovan mukanaan tuoman paineen Brysselin aiheuttamaan alusmaan eksistentiaaliseen traumaamme.