Vastuu siirtyi paronille

Arctic Babylon 2011 kertoo ihmisistä, yhteiskunnasta ja kansakunnista, jotka ovat alkaneet taantua. Nyt tuo taantuma on edennyt 1970 -luvulle ja jatkuu yhä syvemmälle kevään ja vuoden edetessä kohti sen suuria tapahtumia. Olen pannut merkille, kuinka näitä samoja havaintoja tekevät nyt muutkin kuin mihin päädyin vuonna 2006 kirjan julkaistessani. Sitä kutsutaan imitoinniksi. Ihminen oppii imitoinnin kautta ja plagioiden muiden kertomuksia. Suuressa kertomuksessa on aineksia moneen pieneen kertomukseen.

Traumat ja pettymykset

Taantuman takana on usein vaikeat pettymykset, ihmisen tai yhteisön kyvyttömyys vastata omin voimin tuohon tunteeseen ja muuttaa kehityksen suuntaa. Kun se muuttuu voimattomuudeksi, palataan aiempien traumaattisten tapahtumien solmukohtiin, joista ensimmäinen on Suomessa juuri 1970-luvulla ja sen yhdyskuntarakenteiden suuressa murroksessa. Suuret maalta muuttaneet ikäluokat eivät ole Suomessa sen yli vielä kulkeneet. Sekin on koettava omakohtaisesti, ei kirjailijan kautta eläen ja eläytyen fiktiiviseen harhaan.

On lohdutonta lukea lehdistä 1970 -luvun tapahtumista, joissa karjalaisia siirtolaisia ja köyhiä talonpoikia sai pilkata mennen tullen näiden joutuessa ahdinkoon suuren yhdyskuntarakenteiden murroksen vuosina. Kun kaikilla muilla suomalaisilla oli pelastusrenkaansa, ja nämä kokivat selviytyvänsä tavalla tai toisella ja tekivät mielekästä työtä tulevaisuutensa eteen, kaksi heikointa ryhmää jäi vaille tätä mahdollisuutta ja Suomi autioitui lopulta kyläkunnittain sodan jälkeisistä raivaajistaan.

Heikon ryhmän kohtalo

Omituista oli myös se, miten mediat pilkkasivat näitä vähäväkisiä heikkoja ryhmiä näiden hakiessa apua omasta poliittisesta liikkeestään. Se koettiin jopa pahempana ja tuomittavampana kuin vaikkapa laestadiolaisten alueiden kommunistiset riitelevät liikkeet Pohjois-Suomessa. Mistä tämä heikkojen ryhmien, pienviljelijöiden ja karjalaisten siirtolaisten, uudisraivaajien, syvä viha ja halveksunta mahtoi syntyä? Oliko siinä taustalla samaa kuin koulukisaamisessa tai työpaikkakiusaamisessa? Onko suomalaiseen tautiperimään kuuluva kiusaaminen juuri heikkojen ryhmien alistamisena ja nöyryyttämisenä geneettisen perimämme synkkää historiaa, epigeneettistä traumaamme?

Paikallinen lehti ja sen omistaja parjaa perussuomalaisten kannattajia ja tekee heistä stereotyypin, joka vaikuttaa vähä-älyiseltä ja harhautettavalta, poliittisesti sokealta laumalta. Jossakin muualla on viisaampia ja paremmin heidän asiansa osaavia olkoonkin, että moni on jäänyt vaille työtä ja toimeentuloa, poliittista kotia, toisin kuin lehden omistaja. Olisiko mahdollista, että lukumääräisesti jo miljoonaa lähestyvä kansanosa olisi homogeeninen ja muistuttaisi 1970-luvun pienviljelijöitä ja Karjalan siirtoväkeä? Riittäkö pelkkä toimittajan taantuma selittämään miljoonien käyttäytymistä vuonna 2011?

Taantuma näkyy yksityiskohdissa

Loukataanko nyt vähäväkisen kansan lisäksi ehkä sellaisia, jotka eivät ole alistumassa ja muuttamassa Ruotsiin ja taajamiin siirtotyöläisinä, kuten 1970-luvulla tapahtui? Onko sellaisten ihmisten halveksinta viisasta, ja kertooko se kirjoittajastaan ja lehdestä enemmän kuin tuosta ryhmästä, joka on hyvin heterogeeninen ja näiden poliittinen koti alkaa olla lähtöisin mistä tahansa vanhasta puolueestamme, tai tätä kotia ei ole löytynyt näistä enää lainkaan?

Taantuma menneille vuosikymmenille näkyy vähän kaikessa ja parhaiten yksityiskohdissa. Vielä hetki takaperin saksalainen väitöskirja oli tiedeyhteisön oma tuote ja siinä väittelijä puolusti professorinsa hengentöitä ja osoitti näin kyvykkyytensä tuntea tiedeyhteisön ja koulukuntansa salat ja kykeni niitä puolustamaan julkisesti.

Nykyisin väittelijä tekee työnsä Saksassa, näin olen ymmärtänyt, professorin ohjauksessa ja jokainen lause käydään läpi moneen kertaan. Valmiin hengentuotteen, silloinkin kun se syntyy tiimityönä, lukee vielä kaksi ennakkotarkastajaa ja antaa siihen omat korjausehdotuksensa. Parhaassa tapauksessa lukijoita on sen jälkeen vielä yksi lisää ja viimeistään vaiheessa, jolloin tieteellinen julkaisusarja hyväksyy väitöskirjan julkaistavakseen. Lopuksi se käydään läpi tiedekunnassa ja väitöstilaisuudessa vastaväittäjän antaman lausunnon jälkeen. Heitäkin on usein kaksi.

Miten on mahdollista, että ohjattu väitöskirja olisi Saksassa tehtynä plagioitu työ? Miten on mahdollista, että suositun ministerin ja paronin työtä ei ohjattu ja käyty läpi useamman tarkastajan toimesta? Miten on mahdollista, että kukaan ei havainnut paronin tekevän vilppiä ja kopioivan työnsä hallituksen suosituimpana ministerinä? Löytyykö selitys siitä, että hän oli ja on paroni, ja että työ oli hallituksen suosituimman ministerin tekemä?

Jos näin oli, miten on mahdollista, että hän kärsii sen seuraukset juridisesti? Eikö vastuu kuulukaan enää ohjaajalle, tarkastajille, tiedekunnalle ja yliopistolle? Eroavatko he tehtävistään?

Paluu lordien aikaan

Heikoissa ryhmissä on mahdoton tehdä heikkoja väitöskirjoja. Kun taantuma etenee yksilön ja kansakunnan kohdalla syvemmälle syntyy takauma, jossa lehden omistaja on huolissaan lehdestään, ei toki heikoista ihmisryhmistä ja heidän tavastaan hakea demokratiassa oikeutta itselleen. Se on ainut keino ja demokratia suo sen heille. Edes paronilla ei ole oikoteitä tehdä tiedettä, jossa ei ole omaa ajatusta, vain muiden ajattelemaa. Suomessa vanhojen puolueiden ajattelijat ja privilegiot, etuoikeudet, oli syöty loppuun.

Läntinen tiede syntyi laboratorioissa, joissa brittilordit tekivät omituisia kokeitaan ja köyhä rahvas seurasi heidän harrastustaan. Se, että tieteestä tuli hyväksyttyä, ja sitä alettiin myös arvostaa jopa ohi muun mytologisen uskon, syntyi herrasmiehen tavasta tehdä uskottavaa. Tuolloin lordi oli takuu juuri tuosta uskottavuudesta, rehellinen ihminen ja ilman tarvetta huijata muita. Myöhemmin tiede etääntyi kansasta ja siirtyi suuriin teollisiin laboratorioihin ja tutkimuslaitoksiin, yliopistoihin. Nyt se tekee paluuta sosiaalisten medioitten myötä omille juurilleen.

Vastuu siirtyi takaisin paronille ja lordille

Pohdin, uskaltaisiko lehden omistaja kirjoittaa rienaavasti kokoomusta äänestävistä tai keskustalaisia, demareita äänestävistä? Entä pienemmistä ryhmistä kuten kristillisistä tai vihreistä? Oletan että rohkeus loppuisi ja taantuma ei mene niin syvälle kuin sisällissotiemme vuosille. Lehden levikki olisi uhattuna ja ilmoittajat kaikkoaisivat.

Toki joku on nähnyt perussuomalaisten puolueessa myös jotain samaa kuin sosiaalidemokraattien marssissa eduskuntaamme. Jostakin syystä näiden on nähtävä huomisen tapahtumat historiallisessa viitekehyksessä, vaikka internetin ja sosiaalisten medioitten ja talouden maailmassa sellainen on hupaisaa ja mahdotonta. Netissä elävät ihmiset kokevat vaalitkin melkoisen suorana tapana vaikuttaa ja perussuomalaisten äänestäjissä on enemmän nuoria tai keski-ikäisiä kuin muissa puolueissa. Vaaleissa tilanne voi toki olla jo kokonaan toinen.

Vanheneva kansakunta ei rohkene ajatella uusista asioista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä kokonaan uusina ja uuden teknologiamme tuotteina. Äärikonservatiivi ihminen hakee selityksen historiasta, eletystä elämästään, ja alkaa pilkata sellaista, joka on sitä uhkaavaa ja käyttäytyä aggressiivisesti, taantua. Mieleen tulevat 1970-luvun vaalit ja niiden asetelmat. Taantuma on liki koskettava ja hellyttävä ilmiönä.

Näin vastuu väitöskirjasta siirtyy ohjaajalta, professorilta ja kustokselta, tiedeyhteisöltä, väitöskirjan tarkastajilta, takaisin 1700-luvun paronille ja lordille. Tässä saksalainen von Guttenberg toimi oikein ja ymmärsi vastuunsa, kun yliopisto ei sitä enää ymmärtänyt. Ymmärtääkö sen suomalainen media ja lehden omistaja, on kokonaan toinen asia. Puoluelaitoksen kriisi ei saisi viedä demokratian kriisiin ja lopulta anarkiaan osana vanhan median omaa kriisiä uuden median paineissa, yhteisömedioittemme taloudessa ja sen sosiaalisissa rakenteissa.