Pikku Pietarin piha

Kun Hollywoodista saavuttiin takavuosina Helsinkiin tarkoituksena oli kuvata ankeaa talvista maisemaa, Moskovan tai Pietarin oloista elämää ja sen sipulikattoja. Pikkumoskovana tai Pietarina kuvattu kaupunki ei vaatinut merkittäviä kulisseja. Harva oli siellä käynyt ja kuvat mihin tahansa suuntaan olivat vieraita, venäläisiä. Venäläisten rakentama kaupunki oli aikanaan satamapaikka suomalaisille ja Pietarin vaikutusalueella sen yksi lähiöistä. Muiden suurten metropolien lähiöiden tapaan se alkoi muistuttaa kokonaan muusta kulttuurista kuin suuren sisämaan pienemmät taajamat.

Se alkoi mennä omille teilleen osana Pietarin vaikutusalueen elämää ja avautua merelle. Siitä tuli ylimielinen ja kopea, sen eliitti ei poistunut kehä kolmosen ulkopuolelle muuten kuin kesäisillä lomamatkoillaan. Se eli omaa elämäänsä saarekkeena ja unohtaen paikkansa osana muun kansakunnan kulttuuria, sosiaalista elämää, normeja ja moraalia, joita se häpesi ja pilkkasi.

Isoveli valvoo

Etyjin alainen organisaatio “Officer for Democratic Institutions and Human Rights” on lähettänyt tarkkailijansa Suomeen, kertoo Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen (FL 25. 1). Yleensä viraston delegaatiot on totuttu näkemään Tunisian tai Irakin, Afganistanin kaltaisissa valtiossa seuraamassa vaalien laillisuutta. Nyt he ovat rantautuneet Pohjois-Afrikasta Skandinaviaan ja Suomeen.

Virtanen luonnehtii tapahtumaa nöyryyttäväksi ja noloksi, olettaa että kaukaa ehkä näkee paremmin kuin läheltä. Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta jo yli kymmenen huomautusta sananvapauden loukkauksista. Viimeisin on kirjattu tänään Helsingin Sanomissa (HS 26.1). Siellä on kyseessä jälleen kerran poliitikko ja tämän avustajien toiminnasta kirjoittaminen. Suomalaisen oikeuslaitoksen tulkinta on toinen kuin ihmisoikeustuomioistuimen.

Suomalainen tulkinta on lähempänä maan tapaa, poliitikkoa Helsingissä ja hänen lähiympäristöään ei saa loukata. Pietarin takapihan elämä ei muutu hevillä vaikka Pietari jo olisi muuttunutkin. Pommit Moskovassa kertovat kansainvälisestä kielestä, terrorismista. Helsingissä suojelupoliisi, presidentin poliisiksi aluksi tarkoitettu, etsii paikkaansa ja joutilaat pirun kädet alkavat kiusata työyhteisönä toisiaan.

Virhemarginaalien vaalit

Perussuomalaisten kannatus on viimeisen (HS 22.1) gallupin mukaan jatkanut nousuaan ja on nyt kahden prosenttiyksikön päässä keskustan ja demareiden kannatuksesta. Nyt se mahtuu kahden prosenttiyksikön virhemarginaaliin. Emme enää voi varmuudella sanoa mikä näistä puolueista on suurin. Emme ole vielä edes varmoja edellisten vaaliemme tuloksesta. Ne ratkaistaan käräjillä.

Kokoomus on kuitenkin edelleen virhemarginaalin ulkopuolella ja tällä hetkellä maan suurin puolue. Ero seuraavaan on noin kolme prosenttiyksikköä.

Tilastomatemaatikkojen mielestä sekään ei vielä ole turvallinen etenkin kun liki 40 % näyttäisi olevan epävarma puolueestaan ja siitä äänestääkö lainkaan. Mitä alemmas äänestysaktiivisuus jää, sitä todennäköisempää on kokoomuksen voitto. Talouden ja toimeentulon marginaalissa elävät ja politiikasta vieraantuneet ihmiset eivät ole ensimmäisenä vaaliuurnilla. Heille vaalit olisivat kuitenkin erityisen tärkeät.

Tikulla silmään

Katsoin internetistä vanhoja suomalaisten tähtihetkiä urheilussa. Vuonna 1980 sellainen oli olympialaisten 10 000 metrin juoksu, jossa kolme suomalaista taisteli etiopialaisten kanssa maaottelun tapaan mitaleista. Tänään sitä on vaikea ymmärtää.

Ensimmäisenä karsiutui Martti Vainio, seuraavana viimeisen kierroksen kirin alkaessa Lasse Viren ja Kaarlo Maaninka sai aikaan hurjan loppusuoran puristuksen tullen toiseksi. Maaninka pääsi kisoihin mukaan viimeisenä ja keittiön oven kautta. Askel juoksussa oli painava toisin kuin Virenillä. Oli totuttu liian hyvään. Odoteltiin Virenin kolmatta tuplaa ja lisäksi muilta paria mitalia heiltäkin. Aika oli kuitenkin ajanut jo suomalaisten suurjuoksijoiden ohi. Oikeammin heitä olikin vain yksi.

1970-luvun Juha Väätäisestä alkanut urheilumme kultakausi päättyi näihin kisoihin. Kaarlo Maaninka tuli myöhemmin uskoon ja tunnontuskissaan myönsi käyttäneensä veridopingia. Martti Vainio ja talonmies Nyrösen pistokset olivat sitten jo kansallisen häpeän yhteistä tuskaamme ja suurta urheilumme vaiettua historiaa.

Sitä seurasi Lahden talvikisat ja suurhiihtäjiemme massakäryt. Niitä käydään oikeudessa vielä tänään, jolloin media saa oikeutta ja poliisin antamat lopputulokset jäänevät lopullisesti voimaan. Siinä valmistautuminen ja valmentautuminen Oslon kisoihin on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Pienenkin menestyksen hetkellä syntyy epäily korkeista veriarvoista. Trainers’ Housen kaltaista valmentajaa on vaikea löytää Sarasvuon vahvuuksilla. Rehelliseksi äitynyt media pilaa suomalaisten juhlat ja Helsingin herrojen rauhan.

Nuorisosäätiön urheilijoitako?

Ei ole maan tapa pettää ja osoittaa moraalitonta menoa. Näin ei toki ollut kultaiselle urheilumme 1970-luvulla. Toki tuon ajan urheilijamme tiesivät tekevänsä vilppiä ja voittaneensa petoksella niin kiekkoa heittäen kuin keihästä tai kuulaa lingoten. Ei vilppi ja petos ollut maan tapa. Siitä kiinni jäänti sen sijaan oli ja se koitui kansalliseksi traumaksi. Vilpillä ja petoksella saavutettu menestys ei mene edes sokeimman urheiluhullun kansanosan takaraivoon.

Helsingin Sanomat (HS 26.1) olettaa pääkirjoituksessaan merkittävimmäksi syyksi perussuomalaisten nousulle vaalirahakohua. Vaalirahasotkut eri haaroineen ovat pysyneet otsikoissa puolueiden kiusana koko vaalikauden ja edellisten vaalien tulos on jäänyt epäselväksi. Kun poliisi selvittää edelleen yhteisten varojemme liikuttelua ja säätiöiden toimintaa käyttäen mahdollisessa syyteharkinnassa nimikkeitä “törkeä virkamiesaseman väärinkäyttö” tai “törkeän lahjoman vastaanotto” se kertoo nyt paljon surullisemmasta ilmiöstä kuin Lahden dopingskandaalistamme.

Virkamiestyö ja urheilun leikki ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Demokratian saattaminen kriisiin puolueinstituution kautta ja virkamiehiä siinä käyttäen on vaikeasti kitkettävä ilmiö korruptiona, aseman väärinkäyttönä ja kiusaamisena. Kansliapäällikkö Virtanen käyttää Suomen pankin entisestä esimiehestään ja puoluetoveristaan nimitystä “duracell-eki” ja odottaneen ongelmia syntyvän (FL 25.1). Moni tuntee nämä “duracell-tyypit” ja heidän tapansa unohtaa ihmiset tai käsitellä heitä ja organisaatiota kuin pässi narussa hyppelehtien. Kun nimittämiseen tarvitaan vain yksi henkilö, voi puhua demokratiavajeesta.

Yhteinen rötös yhdistää

Kun on jääty kiinni ja suurella joukolla, sitä ei voi selitellä maan tavalla. Maan tapaan ei kuulu myöskään työpaikkakiusaaminen kun törkeydet alkavat paljastua. Kun hyväveliverkosto rakentuu urheilijoilla, poliitikoilla, virkamiehillä yhteisen rötöksen ympärille, syntyy kierre, josta pois pääsy edellyttää ulkopuolisia.

Urheilijat ovat tätä kuvanneet parhaiten omalla kohdallaan ja etenkin Lahden tapauksen tiimoilta. Kun puolue, säätiö, tai urheiluseura on alun perin ollut yhteinen kansanliike, yhteistä hyvää hakeva talouden järjestelijä ja organisaatio, siitä on päässyt vuosien varrella syntymään jotain kokonaan muuta. Salaseura joutuu hakemaan piiriinsä vain yhteisen salaisuuden säilyttäviä jesuiittaveljestön jäseniä. Näitä kuppikuntia tapaa omaa etua ajamassa tuhkatiheään ja niiden purkaminen on median tehtävä. Politiikassa valvotaan aina huipulla pienen kuppikunnan etua.

Sen psykologisointi, sosiaalipsykologinen pohdinta, saati liittäminen yhteiskunnallisiin muihin sosiaalisiin tai taloudellisiin taustoihin on turhaa ja johtaa vain kaoottiseen tapaan kytkeä rikos tai moraaliton toiminta sellaisiin yhteyksiin, joilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos poliisi ja oikeinlaitos, media, näin menettelevät, mitään sopimatonta ei koskaan olisi tapahtunutkaan, kaikki liittyisi lopulta kaikkeen ja olisi maan tapaan kuuluvaa ajan hengen onnetonta sattumaa.

Yksi rehellinen mies

Lauri Tarastin tehtävänä on ollut rakentaa maalle uutta poliittista kulttuuria. Lauri Tarasti on toisen polven kansliapäällikkö, Aarne Tarastin (Tapper) poika.

Oikeammin tuo tehtävä on kuulunut medioille ja näistä suurin on sähköinen media sekä koko ajan kasvava internet ja sen tuomat kansainväliset säännöt myös kansalliseen käyttöön. Suomalainen demokratia ja puolueinstituutio on joutunut yhdessä muun sosiaalisen ja taloudellisen, kulttuurisen elämämme kanssa globaaliin vyörytykseen ja EU:n valvontaan. Tässä ei ole mitään kummallista internet aikana.

Kun saavuin Jokiosiin ja käynnistimme MTT:n sisällä ympäristöohjelmamme 1990-luvun alussa, pyysin silloista ympäristöministeriön kansliapäällikkö Lauri Tarastia pääalustajaksemme. Hän suostui siihen mielellään ja toi mukanaan oleellisen aineiston siihen prosessiin, johon suomalaisen maatalouden oli syytä paneutua EU-ohjelmakauden käynnistyessä muutaman vuoden kuluttua. Tutkimuksen painopistealueet muuttuivat nekin oleellisesti olkoonkin, ettei tuo muutos ollut toki paradigmainen. Tiede ja tutkimus ei sisällöltään muuttunut miksikään. Tänään tilanne on jo toinen osana sosiaalisen median paradigmaa. Tällainen muutos on vielä tuskallisempi kuin 1990-luvun alussa koettu ympäristötieteiden sisäänmarssi osana EU:n omaa politiikkaa ja kansalliseen ohjelmapolitiikkaan mukauttaen.

Mistä uusi Lauri Tarasti?

Olen ollut huolissani sitä mihin suomalainen yhteiskunta muuttuu sen jälkeen, kun sen viimeinen rehellinen ihminen, Lauri Tarasti, vanhenee ja ei ole enää käytettävissä. Mistä löydämme uuden Lauri Tarastin?

Mieleen tulee tarina yhteiskunnasta, jossa haettiin kourallista Jumalaa pelkääviä. Ja kun ei löytynyt, karsittiin edes yhteen uskottavaan ihmiseen. Loppu oli sitten, kuten ehkä muistamme, Sodoman ja Gomoran kaltainen hävitys, Arctic Babylon, jossa myös suomalaisia huolettaa Jäämeren sulaminen, Siperian rannikkoa myötäilevän ja suomalaisen Nordenskiöldin Vega aluksellaan ensimmäisenä purjehtiman koillisväylän sulautuminen yhteen Kanadan rannikkoa huuhtelevaan luoteisväylään.

Mannerheimista Guggenheimiin

Guggenheim on esimerkki kulttuurista, joka herätti helsinkiläiset talviunestaan. Takavuosina tuota ilmiötä kuvattiin Espanjassa slummikulttuurin tuotteeksi hieman samaan tapaan kuin vääntäen kättä vuoroin Picasson ja Dalin taidetta paheksuen.

Bilbao oli syrjäisen baskimaan etäinen teollisuuskaupunki ja sinne Guggenheim sai asettua. Siinä oli hieman samaa taustaa kuin Euroopan ensimmäisen kulttuurikaupungin valinnassa, jolloin skottien Glaskow hiilipölyineen ja suurine sosiaalisine ongelmineen alkoi ryhdistäytyä vuonna 1990 korkeakulttuurilla. Tuekseen se sai tuon turkulaisten nyt kantaman ja jo hieman väljähtyneen arvon.

Olen Glaskowin nimekkäässä vanhassa yliopistossa usein vieraillut ja kaupungista löytyy vaikkapa Kalvingroven Art Gallery. Siihen on syytä tutustua. Guggenheim sieltä puuttuu. Niin pitkälle skottien huumorintaju ei vielä 1990-luvun alussa olisi riittänyt.

Sama puolue mutta eri ideologia

Saska Saarikoski (HS 24.1) pöllyttää pahaa Guggenheimia ja samalla monen muunkin pöllyttämää Janne Gallen-Kallela-Sireniä. Suomalainen taideväki, sen eliitti, on yhtä mieltä perussuomalaisten kanssa siitä, ettei meille tarvita mitään Guggenheimia. Perusteet vain ovat toiset perussuomalaisilla ja kuvataiteemme eliitillä.

Joskus puolueet ja ihmiset menevät samaan koriin täysin eri arvoilla, mutta yhteistä pahaa torjuen. Saarikosken mukaan paha G sopisi Eduskuntataloon, jonne samalla voitaisiin siirtää Suomen Pankin taidekokoelma. Kansanedustajien määrää voitaisiin vähentää puolella ja jäljelle jäävät voisivat hoitaa museon narikkaa, plankata kävijöiden kenkiä rahina Gallen-Kallela-Sirenin selkä.

On myös esitetty mahdollisuutta kiertävälle Guggenheimille, jossa lautta matkaksi Helsingin, Tallinnan ja Tukholman väliä. Tuolle laivalle on kapteenikin jo katsottu, kuninkaallista loistoa, ja miehistö löydetty muutenkin. Oleellista taiteen kohdalla on, Saarikoskea myötäillen, suomalaisten kohdalla kuuluminen ammattiliittoon ja ulkomaisten kohdalla kyky kyseenalaistaa kaupallisen länsimaisen taiteen hegemonia.