maanantai 6. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivän virtuaalipuhe vuonna 2010

Opetusministeriön pitkäaikainen eläkkeellä olevan kansliapäällikkö Jaakko Numminen on puuttunut itsenäisyyspäivänä tärkeään asiaan. Hän kirjoittaa Helsingin Sanomissa (6.12) kuinka maa kaipaa valtiollisen historian museon. Se on eri asia kun kansallismuseomme. Jokainen suomalainen, ja etenkin hämäläinen, ymmärtää miten tärkeä tällainen museo olisi.

Voi aikoja voi tapoja

Museossa tulisi esitellä maamme historian eri vaiheet tasapainoisesti ja tasapuolisesti ja painottuen valtiollisen olemassaolomme synnyn tärkeisiin vuosiin, vuosisatoihin ja tapahtumiin. Itsenäisyystaistelun vaiheista olisi käytävä läpi routavuodet, jääkäriliike ja vapautustaistelu sekä ajautuminen sisällissotaan. Vuosien 1917-1918 tapahtumat tulisi Nummisen mukaan viedä johdonmukaiseen yhteiskuntahistorialliseen ja kansainväliseen taustaansa.

Nuorin sukupolvi ei enää erota vuosien 1918 ja 1939-1945 sotia toisistaan ja talvisodankin tapahtumat on vaikea erottaa maailmansodan melskeistä ja omasta jakosodastamme. Samalla kun ongelmia on kronologiassa ongelmia löytyy myös korologiassa. Ei ole ajallista ja vertikaalista suuntaa ilman alueellista ja horisontaalista oivallusta.

Kun aika ja historia menevät virheellisesti päällekkäin limittyen syntyy myös alueellisia ja Suomen kartaston yhteiskunnallisten tapahtumien hahmottamisen virhetulkintoja. Numminen rakastaa maantiedettä historian ohella eikä niitä voidakaan erottaa toisistaan. Hän ottaa esimerkkinä Pohjois- ja Etelä-Karjalan, Itä-Karjalan, Venäjän Karjalan ja Karjalan tasavallan. Siihen voisi lisätä Vienan Karjalan, Laatokan Karjalan ja monet muut meille nykyisin vieraat käsitteet ja historialliset maakunnat tai kulttuuri- ja luonnonmaantieteelliset alueet.

Ne tulisi palauttaa kunniaan ja ymmärtää mitä niillä tarkoitetaan regionaalisesti, spatiaalisesti, luonnonmaantieteellisesti, kulttuurimaantieteellisesti ja mentaalisina alueina. Tämä on maantieteilijöiden tärkeintä työtä.

Dosentti Bäckman ja Venäjä -tiedotus


Dosentti Johan Bäckman on ilmiö, johon Helsingin Sanomat itsenäisyyspäivän numerossaan on tarttunut. Bäckman kyllästyi fagotinsoittoon muutama vuosi takaperin ja alkoi vahingossa innostua sosiologiasta ja Venäjästä. Nykyisin hän on Venäjän medioissa näkyvin maamme asioista tiedottava edustajamme kertoen suomalaisten harrastavan milloin venäläisten lasten kansanmurhaa, milloin hän on mitätöimässä Manilan laukaukset tai kertomassa kuinka Viroa ei koskaan miehitetty.

Bäckman haluaa sanojensa mukaan poistaa Suomesta ikivanhan venäläisvihan ja kehittää yhteiskuntaamme oikeudenmukaisempaan suuntaan. Tähän hän tarvitsee provosoivaa kieltää ja myös tutkimusta ja tiedettä sen välineenä. Bäckman toimii Suomessa kolmen yliopiston dosenttina ja on parhaillaan kirjoittamassa myös talvisodan uuteen asuun. Väinö Linnan teokset kaipaavatkin jo uutta tulemista ja tuuletusta.

Yksi osaaja ja tuhat turhimusta

Yksittäisen dosentin ja tutkijan mielipiteet voivat olla kummallisia ja raivostuttavia. Toki tällaisia provosoivia tutkijoita tarvitaan tai keskustelumme olisi suljettua ja tunkkaista. Sen sijaan omituista onkin se, miten yksi dosentti voi hallita koko maan venäläismedioitten Suomi -uutisointia samaan aikaan kun sadat muut alan tutkijat ja ulkoministeriö keskittyvät piikittelemään seminaareissa toisiaan, eikä heitä kukaan Venäjällä tunne, pohtii Esa Mäkinen lehden toimittajana.

Lehti vastaa tähän huomaamattaan itse esittelemällä vuodelta 1893 kolmantena Ateneumin suutyönä Eero Järnefeltin “Kasken” tai oikeammin “Raatajat rahanalaiset.” Väärillä arvoilla ratsastavat ihmiset muuttivat myöhemmin taulun nimen itselleen sopivaksi. Näin historiaa ja sen merkkitöitä vääristellään ja muutetaan myöhemmin mielikuvamme sotien syistä ja seurauksista, niiden järjestyksestäkin.

Eero Järnefelt, aivan kuten Hugo Simberg ja Wrightin veljekset, joiden työt lehti oli aiemmin esitellyt, oli aikansa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Eeron sisarista Arvid oli kirjailija, Kasper kriitikko, Ellen opettaja, Armas säveltäjä ja Aino tietysti Sibeliuksen puoliso.

Kaikki he kokoontuivat äitinsä Elisabethin salonkiin visioimaan, ei vain kulttuuria, kuvataiteita ja maalausta, vaan myös yhteiskuntapoliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia aatesuuntia. Näistä kasvava sosialismi oli suomalaisuusaatteen rinnalla merkittävin ja Savossa asuen kuvataiteen teemoista tärkein oli tuona aikana, 1800-luvun lopussa, arjen työn ja köyhyyden naturalismi, ei sen romantisointi. Se oli helpoin viestitettävä ja kouriin tuntuva korjattava epäkohta. Elisabeth lapsineen olisivat olleet todella kylmiä, tunteettomia ja moraalittomia ihmisiä ellei tämä olisi vaikuttanut heidän motiiveihinsa; köyhyys, tappavat taudit ja nälkä.

Surusilmäinen haavoitettu enkelihahmo

Eero Järnefeltin työssä keskeisin teema ei ole enkelit ja pirut, kuten symbolisti Hugo Simbegillä, vaan pikkupiika Johanna Kokkonen nälkiintyneenä ja resuisena kaskimaan suurisilmäisenä surullisena hahmona, haavoitettuna enkelinä. Kuva on jopa toimivampi kuin venäläisen Ilja Repinin monet vastaavat hahmot alkaen Volgan lauttureista.

Kuva ei viestitä toki arjen sankaruudesta vaan sen kurjuudesta tuon ajan Suomessa ja Pohjois-Savossa. Pienen nälkiintyneen tytön päälakea kehystää valkoinen savusta tehty aura, joka hohtaa taivaalta ja iskee tulilieskoina Puurtilan isännän, kaskiyhteisöä johtavan huuhtakuninkaan Heikki Puurisen kumartaessa tätä taivaallista hehkua jaloissaan tuohesta tehdyt löttöset, koivun kuoresta taivutellut ja tulista helvettiä kestävät virsut, päässä tuhkalta suojaava huopalakki. Resuinen paita on maalattu päälle kuvaamaan vain kurjuutta, suojan puutetta rahanalaisen raatajan arjessa, markkinavoimien puristuksessa sen tulta ja mammonaa kavahtaen.

Kuten Simberg ei antanut nimeä taululleen lainkaan myös Järnefeltin taulua myöhemmin korjailtiin muuttaen sen nimi. Taustalle maalatut naiset ovat kuin ristillä riippuen ja liki avotulessa seisten. Naiset asetettiin silloin tulisimpaan paikkaan kuten aina on ollut ja on myös tänään työpaikoilla ja kotona. Huuhtakuningas kumarteli paljon kauempana ja kuitenkin naiset ovat tulen liekkien nuolemana vain taustaa kuninkaalle ja symbolihahmoina nerokkaasti astellen Minna Canthin Savossa.

Symbolinen kaski

Kaski oli Savossa symboli, joka merkitsi joko elämää tai kuolemaa pienen kasken polttaneen yhteisön sisällä ruishalmetta rakentaen. Huuhtakunigas Heikki Puurunen kumartamassa lapselle, haavoitetulle enkelille, oli viesti jonka voima oli paljon puhuttelevampi kuin 1970-luvun vallankumouslaulumme televisiossa tai Repo-radion aikoihin. Ei 1970-luvun maailma toimi tämän ajan viestinnässä, sosiaalisten medioitten ajassa ja huuhtakuningas yhteisöineen on jopa lähempänä uusyhteisöä, sosiaalisen median käyttämää rikasta kieltämme.

Globaali maailma on tänään sosiaalisten medioitten valtaama ja yhteiskunta mediayhteiskuntaa. Näin myös Venäjällä, jossa internetin käyttäjiä on aivan toisella tavalla kuin meillä Suomessa ja Kiinassa liki puoli miljardia. On turha yrittää myydä sellaiselle uusyhteisölle maabrändiä, joka on tarkoitettu pienen kansakunnan omaan käyttöön ja siinä annetut tehtävät ovat väärältä ajalta ja lapsekkaita. Pohtia voisikin lähinnä sitä, miksi tällaisia tehtäviä on annettava ja miksi antaja on Jorma Ollila tai Alexander Stubb, uuden ajan huuhtakuninkaat?

Vielä 1800-luvun maailmassa viestintä saattoi olla piiloviestien rakentelua kuvataiteeseen, musiikkiin ja pyrkimyksenä muuttaa maailmaa tuon ajan vahvoilla viesteillä kirkkomaalauksina tai vedoten niillä oman eliitin pieneen ydinryhmään. Sekään ei auttanut vaan vei kansakunnan lopulta veriseen sisällissotaan. Parhaansa Elisabeth Järnefelt varmaan teki oman pienen ja lahjakkaan lapsilaumansa kanssa verkottuen samalla muihin kultaisen kauden taiteemme ydinjoukkoon. Sosiaaliset erot olivat vain liian suuria ja näkyivät jopa kaskenpolttajien sisäisessä yhteisöllisyydessä, jossa osa jäi katovuonna kerjäläisiksi ja kuoli talvella nälkään.

Kasken polttajan kulttuuria

Tänään suuret valtiot nettiympäristössä pyrkivät suojaamaan omaa kulttuuria ja tekevät sen tehokkaimmin kielen ja suurten kulttuurierojensa avulla. Toki käytetään myös palomuureja, mutta ne ovat ohimenevä ilmiö viimeistään silloin, kun Kiinan kaltaiset suuret globaalit vaikuttajat alkavat dominoida myös nettiympäristöä ja ohi englannin kielen.

Kasken polttajan on kuitenkin miltei mahdoton vaikuttaa symboleillaan sellaiseen edes agraariympäristöön, jossa kaskea ei ole koskaan poltettu. Ei hämäläinen ymmärrä savolaisen kaskikulttuurin yhteisöllisyyttä, järvien ja vesistöjen reittiverkostoja tänäänkään. Sen sijaan kaukaa rajojemme takaa hän löytää ymmärtäjiä satojen miljoonien verran ja sellainen vie vanhat nationalistiset rajat uusyhteisöjen rajoiksi.

Kun Wikileaks paljasti 250 000 viestiä maailman globaalille yleisölle, sen motiivia on turha pohtia sen jälkeen kun maailma on jo tältä osin muuttunut siinä missä Facebookin yhteisöt muuttavat sitä toisaalla.

Näin toimittaja Esa Mäkinen asettaa kysymyksen lehdessään tarkoitushakuisesti haluten sohaista suomalaista tiedeyhteisöä ja eliittiä, sen kykenemättömyyttä vaikuttaa Venäläiseen propagandaan ja sen käyttämiin välineisiin omissa medioissaan. Sen vuoksi ei ole mitään syytä nostattaa vihaa ja nationalistisia noitavainoja toisinajattelijoitamme kohtaan edes itsenäisyyspäivän lehteen juttunsa kätkien.

Wikileaksin takana oli sielläkin vain yksi ihminen, ei valtion turvallisuuspoliisin ja hallinnon suojissa toimiva instituutio piilotettuna Helsingin yliopiston suojamuurien taakse odottamaan ministeriön tukea toiminnalleen ja laulaen sen lauluja.

Väärä kysymys oikeasta asiasta

Tällainen kysymys on harhaan johtava ja väärin asetettu, gonzo -journalismin populistisesti pohdittu sivuraide. Oikeammin olisi tullut kysyä miksi huuhtakuningas Heikki Puurunen on pantu kumartamaan Eero Järnefeltin taulussa resuista pikkupiikaa, 14-vuotiasta Johanna Kokkosta, tai miksi pojat kantavat haavoittunutta enkeliä Hugo Simbergin maalauksessa niin poikkeuksellisella tavalla poikaviikareiden maailmassa.

Tärkeintä on asettaa oikeita kysymyksiä eikä lähteä vastaamaan johdatteleviin ja median asettamiin vääriin kysymyksiin etsien niille päätieltä pois vieviä vastauksiaan.

Jotta tämä linja säilyisi kohtuullisen kirkkaana ministeri Jaakko Nummisen tarjoama, maamme valtiollisen historian tasapuolisesti ja tasapainoisesti esittelevä museo on varmaankin tarpeellinen. Nyt nämä museot ovat niin taiteen kuin muun kulttuurin, talouden ja yhteiskuntakokonaisuuden näkökulmasta pirstaleisina ympäri maata tai Helsinkiä ja niiden viestin yhdistäminen edellyttää tuhatvuotisen ihmisen tietoja ja taitoja, kansliapäällikön tapaa viettää työuransa opetusministeriön ylimmällä oksalla ja näköalapaikalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti