Tieteen berometri

Tieteen barometri kertoi kuinka suomalaiset ovat edelleen tiedeuskovaista kansaa. Tieteeseen luotetaan yhtä paljon kuin poliisiin ja puolustuslaitokseen. Molemmat, poliisi ja puolustuslaitos, toisin toimivat nykyisin puhtaasti tieteen välinein ja keinoin, jolloin niihin on helppo luottaakin. Jos sitä alettaisiin rajoittaa ja vähentää, perustiedettä ja sen sovelluksia vähätellä, jäätäisiin jälkeen kilpailijoistamme, rikollisuus ja maan turvallisuus alkaisivat kärsiä ja samalla myös luottamus näihin instituutioihin rapautuisi. Toki tämä sama koskee ympäristöä, maa- ja metsätaloutta, terveydenhuoltoa, koulutusta, valtion varoja, mitä tahansa budjettimme pääluokkaa. Kaikki ne tekevät myös itse tutkimusta ja luotamme siihen.

Tieteeseen perustuva yhteiskunta

Rajoja puolustetaan korkean teknologian avulla ja sodat käydään kohta pelkästään netissä nekin. Poliisi mittaa ylinopeutemme poistumatta tietokoneen ääreltä ja dna -testit ovat korvaamassa karkeammat mittausvälineet. Rikoksetkin alkavat olla virtuaalisia ja tieteen keinoin niitä pyritään torjumaan. Terveydenhuolto ei ole oikein uskottavaa ilman tiedettä ja sen kehitystä. Kouluissa lapsemme opiskelevat kaiken aikaan tieteen viimeisimpiä saavutuksia ja käyttävät oppimiseen niin ikään tieteen ja tutkimuksen saavutuksia. Niin itsestään selvä tämä on, ettemme sitä aina ajattele lukiessamme medioissa viihteellisistä tieteen barometreistamme.

Oikeammin aamulla herätessämme turvaudumme välittömästi tieteen saavutuksiin ja näin jatkuu koko työpäivän ja päättyy sulkiessamme television ja ottaessamme illalla vielä tieteen kehittämän lääkkeemme. Ympäristöstämme, kulttuurimaisemasta, on liki mahdoton löytää sellaista, joka ei olisi tavalla tai toiselle tieteen tuotetta.

Lääke joka vaivaan

Elämme luonnollisesti kaiken aikaa tieteen ja uuden teknologian yhteiskunnassa ja saamme sieltä työpaikkamme ja harrastuksemme. Olemme niin vahvasti sidoksissa tieteeseen ja teknologiaan, perustieteeseen ja sen sovelluksiin, ettemme enää sitä havaitse pohtimatta erikseen.

Kun näin on, tuntuu omituiselta saada barometriin vastauksia, joissa epäillään tieteen tuloksia tai ainakin sen merkitystä vaikkapa työllistäjänä. Millainen mahtaa olla sellainen työmaa, jossa kaivosmiehet, maanviljelijät, palveluammatin harjoittajat tai lääkäri ei käytä tiedettä ja odota koko ajan uusia ja parempia tuloksi juuri sen toimesta?

Koko talousjärjestelmämme pyörii tutkimuksen ja tieteen varassa ja pienikin virhe siellä alkaa pudottaa lentokoneita, sähkökatkos saa meidät paniikkiin ja talvella paleltuisimme koteihimme ilman tieteen apua, ruoka ei olisikaan sitä terveellistä ja puhdasta, pankkitili kävisi nollilla ja auto jättäisi koko ajan tien päälle, kännykkä menisi mykäksi, joka vaivaan ei löytyisi lääkettä.

Pidämme tiedeyhteisöä ja sen läsnäoloa niin itsestään selvänä, sen kouluttamia kansalaisia osana elämäämme, että barometria mitataankin vain muutaman erikoisuuden kautta ja siitä tulee viihteellinen kummajainen.

Kun kansalaisilta kysytään nimekkäitä tieteen tekijöitä tai soveltajia, alamme barometrin mukaan nimetä vuosikymmenten takaa ainoan nobelistimme A.I. Virtasen tai Martti Ahtisaaren, Linus Torvaldsin ja parrakkaan tähtitieteilijän Suomen Turusta väittelemässä televisiossa maailmankuvistaan yhdessä piispojen kanssa. Syntyy vaikutelma kosmoksen tieteestä ja maailmankuvien parantajista, huru-ukoista pohtimassa Galileon tapaan pyöriikö maapallo vai aurinko suurten egojen ympärillä.

Betoniraudoittajan Nobel

Tiede ja tutkimus on elimellinen osa arkipäivän elämäämme ja sen ammattilaisia maassamme on tuhansia, yksinomaan professoriliiton jäseninä useampi tuhat. Näistä kirkkaimman tähden ja nimekkäimpien nimeäminen on yhtä hyödyllistä kuin etsiä nimekkäintä talonpoikaa, kirvesmiestä tai betoniraudoittajaa, minkä tahansa suuren ammattikunnan duunaria. Tiedemaailma ja sen yhteiskunta ei voi palata keskiaikaiseen maailmaan, idoli -ihmisiin tieteissään, vaikka media sellaisia kaipaisikin.

Vastaavasti maailmalta löytyy tieteen tekijöitä useampia miljoonia, jolloin yhden palkitseminen Nobelilla, tai muulla huomionosoituksella, yhdellä tai kahdella tieteen osa-alueella, on luonnollisesti takavuosien rituaali ja ilmiönä symbolinen, eikä sillä ole toki mitään tekemistä tieteen sisällön ja sen tulosten mitattavuuden kanssa omassa ajassamme. Niin valtavasti tiede ja tutkimus tuottaa ja nykyisin eniten yliopistojen ulkopuolella myös Suomessa. Pelkkä Nokia panosta tutkimukseen ja tuotekehittelyn enemmän kuin yliopistomme yhteensä. Yksityinen ja julkinen sektori ovat täynnä suuria tutkimuslaitoksia, joissa tehdään myös perustiedettä. Muuten koko kaivo kuivuisi, jos jäisimme pelkän tuontitieteen varaan. Emme edes ymmärtäisi, mitä muut tutkivat ja miksi, tieteen symbolirakenteetkin olisivat meille outoja ja vieraita.

Paradigmaiset suuret löydökset

Se että yhä useampi kieltäytyy ottamasta näitä sinänsä arvokkaita huomionosoituksia vastaan ei ole protesti, vaan tapa osoittaa, kuinka kyseessä on aina tuhansien ihmisten yhteinen löydös ja pitkä ketju, jossa ei ole enää mukana sellaista romanttista hohtoa, kuten takavuosien suurissa löydöksissä, tieteen vallankumouksellisina pidetyissä liki koko maailmankuvamme muuttaneissa muutamassa harvassa suuressa teoriassa tai myöhemmin jumalalliseksi kuvatussa tapahtumassa.

Tällaisina luetellaan esimerkkeinä Einsteinin suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria, Freudin löydökset ja tietysti Darwin ja evolutionarismi. Niinpä nytkin barometri mittasi samalla tiedeuskoa juuri darwinismin kautta kysymällä luotammeko Jumalaan luojana vaiko ihmisen kehittymiseen geneettisenä ihmeenä.

Samaan aikaan poliisi tutkii rikoksia dna -testeillä ja lääketiede tekee isyyskokeita periytymisestämme, pohdimme syömmekö jatkossa geneettisesti muunneltuja perunoita. Kenelläkään juristilla ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa näitä vedoten maailmankuvaan, jossa Jumala on luonut ihmisen ja sormenjäljet eivät periydy sen enempää kuin dna -jälkemme. Näin tiedeyhteiskunnan normit ovat siirtyneet arvojen kautta lainsäädäntöön ja aiemmin demokraattisen parlamenttimme siunaamana.

Toki on kulttuureja, jotka kyseenalaistavat tällaisen tiedeyhteiskunnan, mutta sellainen ei ole Suomi vaikka barometri muka sellaista väittäisi. Voisiko kolmasosa suomalaisista päästä rikoksessa pälkähästä väittämällä olevansa Jumalan luomus, ei geneettinen biologinen olio ja dna -perimän tuote?

Tiede ei ole viihdettä

Tiedeyhteiskunnan maailmankuvista väittelevät parrakkaat tiedemiehet piispojen kanssa, uusfilosofeiksi pukeutuneina, voi olla ihan hyvää viihdettä. Tieteestä ja sen saavutuksista on tehty iätajat hyvää viihdettä ja moni tekee sitä ammatikseen. Science fiction on viihteen lajityyppinä jopa haastava.

Kun media on osa tutkivaa tiedettä, tutkivaa journalismia ja usein myös innovaatiojournalismia, sen on mahdoton kilpailla itsensä irti sellaisesta yhteiskunnasta, jonka edustaja se itsekin on ja jota se palvelee.

Näin media, jopa mediakratia, on sidottu uuteen tieteen rakentamaan viitekehykseen ja joutuu hyväksymään sen läsnäolon kritiikittömästi, tahtoi se sitä tai ei. Se voi kritisoida poliitikkoja, poliisia ja kirkkoa, jopa demokratiaa sen kriisistä neljäntenä valtiomahtina, mutta tieteelle ja tutkimukselle se ei voi yhtään mitään romuttamatta samalla omaa olemassaoloaan, tutkivaa journalismia ja syntymistään tiedeyhteiskunnan sisälle ja juuri sen palvelijaksi, sen sääntöjä tiukasti noudattaen. Käsitteet media, sosiaalinen media ja uusmedia ovat nekin tieteen tuottamia ilmiöitä.

Median tapa lokeroida valtiomahdit, tiede niiden rinnalla ja jopa internetin sisällä, on omituista yhteiskuntamme viipalointia. Tällainen tiede on henkilöitävä parrakkaan turkulaisen tohtorin oloiseksi ja maailmankuvista puhuvaksi idoli -hahmoksi. Ilmiönä tämä on kiinnostava ja sopii viihteellistyneen median arvoihin, jossa myös tieteelle on annettava “kasvot“. Neljäs valtiomahti, mediakratia, haluaisi myös tieteen omaan lokeroonsa ja kesytettäväksi muutaman habitukseltaan tähän tehtävään sopivan oloiseksi ilmiöksi.

Luonnollisesti tällaiselle tieteellä ja sen tavalla henkilöidä kohteensa ei ole mitään tekemistä sen tieteen kanssa, jossa miljoonat tutkijat tekevät työtään suurelle yleisölle kasvottomana massana, ja jossa yksityisten ihmisten, tieteen tekijöiden, nimeäminen on mahdotonta ja sosiaalisena ilmiönä historian lehdiltä haettu tapa kuvata maailmamme puoluejohtajiemme tapaisina idols -hahmoina jopa tutkimuksessa ja sen verkostoissa, tiedeyhteiskunnan edustajina sen paradigman muuttuessa sosiaalisen median tuotteena.

Yksi julkaisu tuhansien tuotetta

Itse lainaan kirjoissani usein jopa yli tuhannen henkilön työtä ja nämä puolestaan omissaan yhtä suurta joukkoa tutkimuksen ja tieteen tekijöiden yhteistä suurta yhteisöä. Sieltä on mahdoton poimia julkaisuun vaikuttanut merkittävin tai edes joku erityisen merkittävä nimi tai kirjoittaja. Sen sijaan toki paljonkin sellaisia persoonallisuuksia, joilla on ollut muutakin sanottavaa kuin pelkästään tieteellinen työnsä. Jotkut heistä ovat osanneet myös popularisoida tiedettä ja tehdä ammattiaan tutuksi tai muuten ovat eläneet tavalla, jossa julkisuus on ollut osana elämänkaarta.

Takavuosina median läsnäoloa tieteessä varottiin. Se oli kirous, jossa oman tutkimuksen julkaiseminen saattoi mediassa vääristyä ja se antoi kilpaileville tutkijoille mahdollisuuden sellaiseen irvailuun ja pilantekoon, jolla voitiin vaikuttaa myös uraan ja koko elämäntyöhön kiusaajien yhteiskunnassa.

Nykyisin tästä on päästy jo hieman irti ja interenetin sekä sosiaalisten medioitten myötä julkisuus ja avoimuus on osa myös tutkijan arkea. Sen osaaminen, medialukutaito, sosiaalisen median paradigmaisen luonteen tunnistaminen on välttämätöntä, jotta myös oma tiede ja sen edustama instituutio tulisi tutuksi, olisi paremmin läsnä siinä prosessissa, jossa tiedettä ja sen läsnäoloa ei aina havaita silloin, kun julkisia varojamme jaetaan tai päätetään alan koulutuksesta ja sen saamista varoista. Vielä tärkeämpää tämä on silloin, kun sosiaalisissa medioissa keskusteluun osallistuu tuhansia miljoonia ihmisiä, joiden maailmankuva on kokonaan toinen kuin oma tieteellinen maailmankuvamme.