Kansalainen Klazomenesta
Kirjoittaessani romaanikäsikirjoitusta “Kansalainen Klazomenesta” 1970-luvun puolella sijoitin sen Peruun ja aihe kulki tuon ajan Latinalaisen-Amerikan alkuperäiskansojen ja sosialismin unelman harhassa. Sosialismi oli heille ikään kuin demokratian kapitalistinen vastine. Siihen tarttuminen oli paratiisi joka johdatti lopulta helvettiin ja usein siihen liittyi vielä usko utopiaan matkalla kidutuskammioiden maailmassa.
Kirjaa oltiin julkaisemassa Kalevan kirjapainon yhteydessä toimivassa kustantamossa. Tuo pieni kustantamo teki kuitenkin vararikon ja käsikirjoitus jäi jo oikoluettuna pöytälaatikkooni ja keskityin väitöskirjani viimeistelyyn. Valinta tehtiin kohdallani näin tieteen ja yliopiston opettajan sekä kirjailijan, mahdollisen toimittajan uran välillä kapitalismin ehdoin. En ole sitä valintaa myöhemmin mitenkään katunut, päinvastoin.
Maria Vargas Llosa
Samaan aikaan kun Kansalainen Klazomesta jäi odottamaan uutta tulemistaan 2000-luvulla, keski-ikäinen yläluokkainen toimittaja, samaan aikaan Espanjan ja Perun kansalaisuuden hankkinut sosialisti Maria Vargas Llosa, Andien vuoristokylässä Etelä-Perussa Arequipassa syntyneenä, Bolivian kunniakonsulin pojanpoikana, julkaisi läpimurtoromaaninsa “Kaupungin koirat”. Viranomaiset polttivat radikaalin pahan pojan romaanin Liman torilla heti sen ilmestyttyä vuonna 1963.
Vallan rakkikoirana elänyt pettyi myöhemmin sosialismiin ja nousi vuonna 1990 keskusta-oikeiston presidenttiehdokkaaksi ja oli lähellä voittaa vastaehdokkaansa Alberto Fujimoren. Poliitikkona ja kirjailijana toimiminen piti Maria Vargas Llosan pari vuosikymmentä Nobelia kärkkyvien kirjailijoitten odotushuoneessa ja nyt hänet lopulta palkittiin ensimmäisenä perulaisena 74 vuoden iässä.
Poliitikko kirjailijana
Kirjailija on poliitikko, jonka tapa hakea totuuttaan on asioiden tietoista muokkaamista ja vääristelyä totuus kuitenkin mielessä, kertoo Llosa haasattelussaan. Tässä merkityksessä tutkijan ja tieteen tekijän maailmankuva eroaa ja politikoiva tutkija on aina epäilyttävä. Oman totuuden, tai kapean poliittisen kuppikunnan totuuden, julistaminen on harvoin koko totuus.
Tästä Maria Vargas Llosa ei ole poikkeus olkoonkin, että oikeustiedettä ja kirjallisuutta opiskelleen ja Nobel-palkinnon voittaneen, Gabriel Garcia Marquezin tuotannosta filosofian tohtoriksi vuonna 1971 väitelleen, kirjoissa on myös sellaista terävyyttä, jossa ihmiskunnan tekemisiä ei juurikaan ihailla.
Näistä viimeisimmät ovat ehkä parhaita ja etenkin itsellenikin tutuksi tulleen brasilialaisen yhteiskunnan fanaattisuuden ja utopioiden kuvaaminen maailmanlopun sotana ei poikkea mitenkään omasta näkemyksestäni ja “Vuohen Juhla” (suom. 2002) on jo itse pimeyden ytimeen vievä helvetin kuvaus Dominikaanisesta tasavallasta Rafael Trujillon valtakuntana.
Kultivoitunut maailmankansalainen
Nykyisin nobelisti asuu Madridissa ja usein myös Lontoossa, on lukuisten yliopistojen kunniatohtori ja palkittu kirjallisuudestaan odottaen enää vain lopullista kruunuaan Ruotsin Akatemialta. Tässä Akatemia nyt sitten yllätti ja ei yllättänyt. Politiikan välikappaleena liikkunut kirjailija on aina riski palkittavaksi ja nyt tuo riski laskettiin jo varsin vaatimattomaksi. Demokratia on vakiinnuttamassa asemaansa Latinalaisessa-Amerikassa olkoonkin, että edelleen se on monelle sosialistille vain yksi kapitalismin kääntöpuolista.
Mario Vargas Lloosan teoksissa yksilö on yhteiskunnan ja sen julman koneiston jauhamana avuton ja uhrin asemassa, kidutettukin. Poliitikko on ihminen, jonka pienuus tulee esille siviilirohkeuden puutteissa, pienissä arkielämän myönnytyksissä paholaiselle, joka lopulta vie moraalin oli vallan käyttäjä humanisti, uskonnon jättiläinen tai sosialisti toveri.
Nobelisti ei jätä rauhaan edes kirjailijaa ja tieteen suuria guruja. Ihmeidentekijänä nämä totuuden torvet jäävät lopulta kauas siitä ytimestä, joka on arkielämän yhteisöllisen rakenteen suojaama ja vähäpätöinen, “se on jos siltä näyttää“ -totuus.
Köyhyys ja väkivalta ovat Latinalaisen-Amerikan ja Perun kuvaajan suuria teemoja ja joku teos menee jo lähelle kansakunnan ydintä, sen intiaanivähemmistöjä. Rakkautta ja intohimoakin romaaneissa on mukana olkoonkin, että nekin pakenevat ikään kuin sekin olisi uhrille tyypillinen osa ja geeneihin siirretty kohtalo. Viimeisimmät käännökset Puhujamies (suom. 1997) ja Tuhma tyttö (2006) sekä Äitipuolen ylistys (1991) ovat muuten kovin apen kirjailijan iloa ja aistillisuutta pursuvia hengentuotteita liki kolmenkymmenen romaanin joukossa.
Kapea elämää kannattava lanka
Pahan ja pimeän poliitikon, valtaa hamuavan auktoriteetin rinnalla kulkee myös valoisa kapea elämän lanka, jota uusimmalla kirjallisuuden Nobelistilla kannattaa taide, suvaitsevaisuus ja rakkaus.
Ja vaikka ne onkin tuomittu aina häviämään, niiden olemassaolo on kuitenkin riittävä syy taistella, hakea aistien ilot pintaan ja elää pyrkien voittamaan rauha jos sodat häviäisikin. Uusin Nobelisti ei ole vain vallan rakenteiden kuvaaja, mentaalisen kartan taitaja yksilön kokemana pahanolon tunteena, vastarintana, kapinointina ja menetysten tuomina synkkinä kuvauksina, jollaisena Ruotsin Akatemian antama kuvaus Mario Vargas Llosan romaaneista nyt medioissamme välittyy.
Oma käsitykseni Mario Vargas Llosan tuotannosta, kaksi kertaa Suomessakin vierailleesta herramiehestä, on ehdottomasti valoisampi, kidutuskammiot ovat sittenkin vain taustaa tämän kamppailun nurjasta puolesta ja kuuluvat elämän varjopuolen ilmiöihin sadistisessa maailmassa, jota ei toki pidä salata ja piilotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti