Suuren murroksen vuosikymmen päättyy

Kun juhlimme vuosituhannen vaihtumista, tuskin osasimme varautua sellaiseen vuosikymmeneen, joka vaihtuu nyt uudeksi. Maailman kirjat ovat kokonaan toiset kuin vuosituhannen alussa ja niin paikallinen, kansallinen kuin globaali maailma ovat paljon vaikeammin hallittavia ja vaarallisempia paikkoja kuin vuosikymmen takaperin.

Pyrin seuraavassa pohtimaan muutosten merkitystä ensin biologina, sitten talouden ja sosiaalisten rakenteiden näkökulmasta valtiotieteilijänä ja lopuksi maantieteilijänä.

Malthus ja Darwin oppeineen esillä

Luonnonvarojen näkökulmasta biologien pahimmatkin jo 1970-luvulta esittämät globaalin talouden ja vapaan liberalismin julmat kasvot toteutuivat sellaisenaan. Rahamaailmaa ja sen ahneutta ei voitu hillitä ja syntyi katastrofi, joka alkoi ilmastomuutoksena ja eteni finanssikriisin kautta syvään talouslamaan. Osa toki voitiin ennakoida, mutta niin Kioton kuin nyt Kööpenhaminan ilmastokokousten epäonnistumiset olivat syvä pettymys lopulta meille kaikille.

Mathusin väestöteorit ja luonnonvarojen rajallisuus olivat esillä menneen vuosikymmenen aikana siinä missä Darwin ja luonnon valinta, evolutionarismi ja sitä edustava klusteritalous. Kirjoitin itsekin aiheista tai niitä läheisesti sivuten viisi yli 500 sivuista kirjaa, yhden niistä väitöskirjana. Kaikki ne liittyivät käsitteisiin innovaatio, luovuus, ekologinen yrittäjyys, sosiaalinen media, kansalaismedia, globalisaatio, ekologinen klusteri, ilmastomuutos, ekokatastrofi, uusmedia, klusteritalous ja -taide, verkostotalous, uusi maailmanjärjestys, arktinen babylon jne.

Näiden ohella kirjoitin menneen vuosikymmenen aikana yli tuhat artikkelia aiheista, jotka kertoivat mm. mikä oli ja on finanssikriisin ja talouslaman takana ja kuinka kuntien olisi tullut niihin varautua jo ennen kuntavaaleja. Menneen vuoden aikana kotisivullani Google kertoi vierailuja olleen liki neljännesmiljoona netin surffailijoina. Vielä edellisen vuosikymmenen aikana artikkeleitani luki ehkä sata tai parisataa alan tutkijaa vuodessa. Nyt siis sama määrä joka päivä tai joka tunti, joista suomalaisia noin kolmannes. Näin muutos vuosikymmenen aikana tiedon tuotossa ja sen diffuusiossa (viestinnän maailmassa) oli vallankumouksellinen, reaaliaikainen ja johti kansalaismedioitten syntyyn, uusmediaan ja sosiaaliseen mediaan, internetin paluuseen mediayhteiskuntana.

Sosiaalisen median mahti toi internetin uudelleen kansan palvelijaksi. Se miten prosessi etenee on innovaation diffuusion ankaria, liki darwinistisia lakeja noudattava. Aloimme puhua käsitteillä, joissa mukana olivat sukupuolittuneet työmarkkinat ja koulutus, patriarkaalisen maailman törmäyksestä feminismiin, seksuaalisesta väkivallasta ja sen kytkennästä eri sukupuolten valitsemiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Syntyi tieteenalojen teorioiden välinen keskinäinen vuoropuhelu, poikkitieteinen maailma myös uskontojen vahvasti hallitsemilla aloilla ja alueilla globaalissa maailmassamme ja sen virtuaalisessa todellisuudessa lukuisine yhteisöineen, joita kulttuurisesti hallitsi läntinen tiede ja sen maailmankuva.

Markaton maailma

Kansallisella tasolla vientivetoinen taloutemme joutui ohjaamattomaan tilaan ilman kykyämme devalvoida. Kun Euroopan omien rakenteiden korjailu oli äärimmäisen hidasta, EU:n taloudellista mahtia ei saatu koskaan muutetuksi poliittiseksi mahdiksi, Suomen typpiset viennistä elävät kansallisvaltiot jäivät pikkupolitikoinnin varaan. Omien rakenteiden korjailu jäi sekavan tunteilun, aluepolitiikan, tukiaisten ja pehmotoimien pohdintaan.

Surullisista oli median oman kriisin ajoittuminen samaan aikaan ja internet jäi yhdistämättä koko kansan yhteiseksi kohtauspaikaksi uudessa mediayhteiskunnassamme. Metsätalouden ohella menetimme näin johtopaikkamme tietoteknisessä osaamisessamme ja sen sovelluksissa koko yhteiskuntakoneistomme moottorina. Samaan aikaan kun internet palautui maailmalla käyttäjien käsiin, Suomi tippui sosiaalisten medioitten käyttäjänä kehitysmaaksi. Vuosituhannen alussa käyttöön tuli IRC-galleria, Wikipedia vuoden kuluttua, My Space vuonna 2003, Facebook vuonna 2004, Youtube seuraavana vuonna. Innovaatio ja sen diffuusio etenivät räjähdysmäisesti läpi koko internet -yhteisön. Blogitekstejä luki vuosikymmenen puolivälissä vain muutama kymmenen miljoonaa ihmistä, mutta nyt jo yli puolet internet -yhteisöstä ja viidennes (20%) tuotti itse sisältöjä netin sisällä. Oli syntynyt mediayhteiskunta, jossa vanhalla ja uudella medialla oli sama yhteiskunnallinen tehtävä ja samalla sensuuri katosi lopullisesti.

Moninapainen globaali maailma

Kiinan nousu toiseksi talousmahdiksi ohi takavuosien Neuvostoliiton oli odotettu mutta sittenkin vaikeasti hyväksyttävä. Kiinan nousua ihmetellään ja sen vaikutus koetaan vahvimpana Euraasian itäpäässä, joka on meille vierasta aluetta. Meidän on helpompi ymmärtää Kiinan ja Yhdysvaltain muodostama kaksinapainen maailma, mutta ei niinkään vaikkapa sellaisia sotia, joissa mukana on länsimaisen ja islamilaisen maailman välinen uskontoihin vahvasti nojaava terrorismin torjunta. Edes Yhdysvaltain taloudellinen tila ei sitä kestänyt. Kestääkö Yhdysvaltain talouden perinteisesti dynaaminen tapa toipua kriiseistä, on oman taloutemme yksi avainkysymyksistä.

Olen vieraillut ja asunutkin useita kertoja Kaukasiassa Kiinan ohella. Me tunnemme näitä alueita ja niiden kulttuuria heikosti. Vielä 1970-luvulla venäläiset näkyivät katukuvassa siellä ikään kuin YK-joukot ja erottuivat keskenään riitelevistä ryhmittymistä kenen tahansa turistinkin ymmärtävällä tavalla. Tällaisen asian oivaltaminen Afganistanista oli ja on Yhdysvalloissa vaikeaa vielä tänäänkin. Vieraillessasi konferenssissa syvässä lännessä Yhdysvalloissa törmäät amerikkalaisiin, joille oman maan historia ja kulttuuri, maantiede, voi olla täysin vieras. Tämä saattaa koskea myös konferenssiin saapuvia akateemisia kansalaisia eri puolilta Yhdysvaltoja sinne matkustaen. Saint Louisin Gaterway Archin museossa olen jopa luennoinut heille museoesineiden taustasta ja niiden juurista myös osana eurooppalaista kulttuuria Eero Saarisen komeassa arkkitehtonisessa ympäristössä.



Kohtalokas virhe

Syyskuun 2001 terroristi-isku Yhdysvalloissa laukaisi prosessin, jossa Irakin sodan valheellinen kytkentä Afganistanin kaltaiseen sotaan, terroristien korkeakouluun ja hautomoon vanhan silkkitien varrella, oli surullinen virhe ja johti Yhdysvaltain liittolaiset etenkin Euroopassa mahdottomaan tilanteeseen. Itse Euroopan vuosikymmen olisikin ollut ilman tätä epäonnista sotaa laajenemisen osalta menestystarina etenkin Balkanin maiden vakauttamisena. Aiemmin kadonneet rajat tosin alkoivat korvautua uusilla ja rikkaat maat alkoivat hakea hyötyä uusista jäsenmaista unohtaen yhteisvastuun moraalin unionin sisällä. Lisäksi lama katkaisi hyvin käynnistyneen talouskasvun Itä-Euroopassa.

Kiinan menestys Afrikassa ja Etelä-Amerikassa usein unohdetaan. Näille kasvavan talouden valtiolle Kiinan vakaus on jatkossa ensiarvoisen tärkeä ja samalla arka asia. Brasiliassa usein konsultoineena ymmärrän heidän varovaisuutensa Kiinan suuntaan. Vielä hetki takaperin Brasiliassa talonpoikien kapinat olivat vaarallinen yhdistelmä osana muun talouden kriisiä ja kirkon oppeja, slummiutuvia alueita maan ytimessä Rion ja Sao Paulon talousalueilla. Suomalainen “agropolis -strategia” tuli sinne miljoonien ihmisten toimeentulon turvaksi ja osaksi verkostoituvaa klusteritaloutta levottomuuksien keskellä.

Kiinan poliittinen reformi

Kasvava keskiluokka ja hyvin koulutetut eivät voi olla maaseudun talonpoikien tapaan johdateltavissa kommunismin pakkovallan armottomilla toimenpiteillä ilman näkyvää poliittista reformia. Nämä kovat päätökset koskevat toki myös omaa talouttamme ja käsite “hyvinvointivaltio” sellaisenaan korvataan uudella vuosikymmenellä kokonaan uusilla käsitteillä, joista tutuiksi lähivuosina tulevat meille ilmaisut yhtäläisten mahdollisuuksien maailmasta, jossa “realistinen vihreä” vallankumous vaalii, viljelee ja rakentaa kolmatta tietä “mahdollisuuksien tasa-arvosta” samalla juhlapuheensa rakentaen. Flegmaattinen ja harmaa virkamiesmäisyys korvautuu visionäärisellä osaamisella, luovuudella ja reippaasti kantaa ottavalla nuoruudella, köyhiä ja suurten ikäluokkien vanhuksia unohtamatta. Olemme osa globaalia yhteistä reformia, jossa veturin paikka on Skandinaviassa siellä, missä Volvon omistajakin.

Vuoden 2009 mediapalkinnot

Vuoden vaihtuessa on ollut tapanani jakaa vuoden mediapalkinnot. Viime vuonna palkinnot menivät sosiaaliselle medialle ja uusmedian lisäämälle medialukutaidollemme, mediayhteiskunnan synnylle ja media-aktivismille sekä ammattitaidolla toteutetulle Pekingin olympiakisojen viestinnälle sen kaikilla tasoilla.

Tänä vuonna vuoden tärkeimmät uutiset on jo listattu vuosikymmenen uutisina ja palkinnot annetaankin niiden viestinnästä. Ensimmäinen palkinto menee siis globaalille viestinnälle ja sen suurimmalle oman aikamme viestinnän muuttajalle yhdistän niin uuden kuin vanhan mediankin.

Google

Tällainen viestijä vuosikymmenen aikana on ollut eittämättä meille kaikille yhteinen, kiistelty ja rakastettu Google. Valinta ei vaadi perusteluja. Avasin juuri Googlen tätä kirjoittaessani ja se hoitaa sekä ylläpitää tätäkin sivustoa. Moni meistä on siirtynyt Googlen päivittäiseksi asiakkaaksi ja liki työntekijäksi huomaamattaan.

Wikipedia

Toinen palkinto menee uusmedian itsesäätelevälle kunnianhimoiselle globaalille aivolle ja tietojen käsittelijälle Wikipedialle, joka muutaman vuoden aikana on jo keräännyt liki 300 miljoonaa päivittäisasiakasta ja muistuttaa meitä verkostoituvan ja Googlen tapaan myös klusteroituvan tiedon valtavasta yhteisestä voimasta globaalina viestinnän, tiedon leviämisen diffuusion välineenä.

Tiede ja tutkimus

Kolmas palkinto menee viestinnän ja median sekä innovaatioiden ja niiden diffuusion luovalle ja poikkitieteiselle tutkimukselle. Ilman sitä näitä kahta edellistä ei olisi olemassakaan. Vielä vähemmän välinettä nimeltä internet tai vaikkapa meille tuttua Nokiaa ja sen etenkin takavuosien tapaa löytää tiede, tutkimus ja tuotekehittely kansakunnan innovaatiopolitiikan ohjailijaksi ja samalla 1990-luvulla koko silloisen laman voittajaksi. Nyt tämä uudempi ja rakenteellisempi lama on voitettava Nokiaakin laajemman luovuuden ja innovaatioprosessin idean palvelusektoreillamme oivaltavana vallankumouksena.

Kolmas palkinto on siten ikään kuin presidentti Obaman saama rauhan Nobel. Se annetaan optiona ja rohkaistaan näin tutkimusta, perustiedettä ja sen soveltajia entistäkin parempiin suorituksiin ja ponnisteluihin uuden vuosikymmenen aikana.

Kunniapalkinto

Ilman lukijaa, visuaalisen välineen kokijaa ja vastaanottajaa ei olisi koko tätä prosessia ja sen miljoonat ihmiset yhdistävää verkostoa. Takavuosista poiketen nämä miljoonat ovat tulleet passiivisesta katsojan ja kokijan roolistaan aktiivisiksi tekijöiksi ja osallistujiksi, siirtyen katsomosta kentälle. Tämä näkyy kaikkialla ja on otettu politiikan teon jokaisella sektorilla vastaan etenkin sosiaalisten kansalaismedioitten osalta suurena yllätyksenä joka puolella maailmaa. Sen välitöntä demokratiaa, maailman rauhaa ja nykyisin globaalia ympäristötoimintaa sekä -aktivismia lisäävä vaikutus on ollut valtava.

Mediayhteiskuntaan

Kun aloitin tutkijan ja yliopiston opettajan urani 1970-luvulla, minulla oli lukijoita ja kuulijoita muuta kymmenen. Muutama kirje ja myöhemmin faksi oli ihan hyvä saavutus päivittäin. Institutionaaliset mediat ja printtimediat, yliopiston ja tutkimuslaitosten omat sarjat ja tiedeyhteisön julkaisut, kustantamojen kirjat, olivat muutamien alan harrastajien ja ammattilaisten luettavissa. Keskustelu käytiin pienessä piissä, usein vain muutaman henkilön kesken, ja kaukana miljoonien reaaliaikaisesta prosessista.

Tänään viestimme ovat verkostoympäristössä internetin ja Googlen kautta kenen tahansa saavutettavissa, käytettävissä mitä odottamattomimmissa yhteyksissä ja niitä kommentoidaan sekä sovelletaan uusmedian kaikilla tasoilla. Innovaatio ja sen diffuusio ovat reaaliaikaisena sama asia ja elämme ikään kuin yhden globaalin aivojen hermostoverkon ympäröimänä tai sen sisällä. Sen hyvinvointi on osa yksilön ja hänen yhteisönsä hyvinvointia ja korostaa yhteisöllistä ja yksityisen nykyisin vahvasti individualistista vastuuta ympäristöstään. Tästä juuri päättynyt Kööpenhaminan ilmastokokous oli loistava osoitus. Vastuuta ei voi enää siirtää perinteisille korporatiivisille valtioille, hierarkioille ja itsekkäälle opportunistiselle viime vuosituhannen maailmalle. Saranayhteiskuntamme evoluutio on itse itseään ohjaileva ja säätävä prosessi.

Vastuu tulevaisuudesta on jatkossa globaalilla verkostolla ja yksityisellä ihmisellä, yhteisöillä ja lopulta globaalilla yhteisöllämme. Tässä merkityksessä Kööpenhaminan kokous oli rohkaiseva, kertoen kansalaismielipiteestä, uusista medioista ja sosiaalisen median tavasta reagoida voimakkaasti ympäri maailmaa korporatiivisen maailman kriisille. Sen toiminnan humanitaarinen ja ihmiskasvoinen kehittäminen on tutkimuksen ja tieteen, yhteisen verkostomme ja klusterimme yhteinen ja varmasti tärkein tehtävämme. Siitä heille ja meille kaikille optiona annettava kunniamaininta. Sen lunastaminen on koko elämämme elinehto.

Kiitos menneestä vuodesta lukijoilleni, klusteritaiteen ystäville ja oikein riemukasta Joulua ja alkavaa vuotta 2010.

Maan tapa

Vaalirahoituksen tai oikeammin mediakohun ja megafonin myötä syntyivät käsitteet tuppilaudasta ja lautagatesta, Suomi alkoi lähestyä suuren maailman menoa. Tärkein menneen vuoden käsite oli kuitenkin marinoitua hengessä, jota kutsuttiin “maan tavaksi“. Se oli suomalaisen median tärkeintä antia vuonna 2009, ja sitä on syytä täsmentää myös avoimemman uusmedian sivuilla kuin luottaen perinteisen median “itsesäätelevään” toverituomioistuimeen. Sellaisesta tuomiosta ja itsesäätelystä olisivat kiinnostuneita varmaan myös muut elinkeinon harjoittajat, kuten vaikkapa lentäjät, talonpojat, hoitajat, juristit, insinöörit, mafiosoperheen cosa nostra “meidän asiamme”.

Mikä sitten on maan tapa?

Suomalainen maan tapa syntyi aikanaan Sakari Topeliuksen kirjoittaessa meille millaisia olemme ja mistä tulemme, miten hämäläinen poikkeaa “kiven pyörittäjänä” idässä ja Karjalassa majailevista “sanan pyörittäjistä” ja kuinka savolainen syö enemmän kuin tienaa. Sananpyörittäjiin lukeutuivat Elias Lönnrot idästä kirjatun Kalevalansa kanssa ja toki myös J.L. Runeberg tai J.V. Snellman sekä aiemmin Micael Agricola. Liki kaikki olivat tekemisissä aikansa median kanssa toimittajina ja valtiomiehinä, kirjailijoina, hieman samaan tapaan kuin nykyisten valtiopäiviemme liki kolmannes edustajistamme, joilla on juuri toimittajatausta. Jotta Eduskunta olisi poikkileikkaus kansakunnasta, meillä olisi oltava yli miljoona toimittajaa, joilla on myös vahvat vasemmistosympatiat ja oppositiohenki istuvaa hallitusta ja sen pääministeriä kohtaan. Juuri tästä asetelmasta kasvoi vuoden megafoni, etelän media ja sen tuppilautasekoilu sekä ensimmäinen “maan tapaa” sivuava jo perinteikäs sopulikäyttäytymisen ilmentymä.

Topeliuksen työstä lehtimiehenä ja kirjailijana syntyi suomalaiskansallinen illuusio yhteisestä heimosta, joka oli suurin ja kaunein, ei ehkä rikkain, mutta varmasti meille rakkain, hävisi kaikki sotansa, oli jukuripäisten miesten ja mongolipoimuisten missien, saunapolulla astelevien emäntien ja nyt taakkansa alle unohdettujen EU -talonpoikien omalaatuinen sekoitus tulevaa, Nokian kännyköihin puhuvia jo ikääntyneitä aikuisia ja sodan aikana syntyneitä vallankumouksellisia, politiikan marinoimia huonosti kasvatettuja sodan lapsia. Uuden median myötä nämä jäivät saranayhteiskunnan väärälle puolelle, sivuraiteille joutuneina, suuren ikäluokan vallankäytön “maan tavat” osaavina, joilla taidoilla ei ollut enää mitään käyttöä. Kysyen epätoivoisesti kännykkäänsä hokien “missä sä oot” kadun toisella puolella kulkevalle vanhukselle ja saaden vastauksen: “Eksyksissä”.

Topeliaanisen Suomen ensimmäinen ja tärkein “maan tapa” oli kertoa tarinoita, joissa fakta ja fiktio sekoittuivat keskenään ja niitä ruokki vuoroin lännestä tullut hallintojärjestelmä, saksalaiset aatteet ja filosofia, uskonto, jota taustoitti juutalainen ja Välimeren, Lähi-Idän paimentolaisuus sekä venäläisten piirtämät rajat lännen aggressioille koillisen suunnalta ja Pietarin suojaksi. Kaikelle tälle annettiin nimeksi “sisu” ja “nöyryys”, reaalipolitiikka, konsensus, jossa Lönnrot kertoi mistä tulemme, Kivi ja Runeberg millaisia olemme ja Kivi lopulta visioi tulevan sivistys-Suomen strategian jo paljon ennen kuin innovaatioyhteiskunnan ideoita oli oivallettu. Vasta seuraavat sukupolvet rakensivat kulttuuri-Suomea ja sen armaita äidin kasvoja. Tämä unohdettu sukupolvi rakensi sillan kahden Suomen välille ja syntyi sotien jälkeiseen Suomeen. Sen suurin etu oli suuren perheen diplomaatin taidot, parempi koulutus ja kasvatus, kyky oivaltaa mikä on “maan tapa” ja mikä “maailman tapa”.

Opportunisti sopeutuja

Topeliaanisen Suomen toinen kirjaamaton “maan tapa” oli kouluopetuksessa annettu kuvitelma rajakansan ainutlaatuisuudesta. Tässä alkusuomen ”maan tavoissa” tärkeitä olivat sodat ja heimokahakat, ryöstöretket ja käsitteet nälkä, vilu, sorto, kotiryssä, rakennemuutos, liennytys, yya-henki ja -sopimus, idänkauppa, EU-lautaset ja -agendat, sopulilaumat ja tuppivallankumous. Ne kaikki ovat yhtä ja samaa juurekasta kansallista perimäämme.

Suomen sota toi maallemme rajat ja autonomian, Krimin sota valtiopäivät ja Japanin sota yleisen äänioikeuden, punaisen viivan ja kansalaissodan, lokakuun vallankumous itsenäisyyden ja kahden lautasen alkusoiton, veljeilyn natsien kanssa. Kun joku oli heikoilla, etenkin Venäjä, Suomi käytti sitä heti hyväkseen, ja niin nytkin liityttyään Euroopan Unioniin heti itäisen suurvallan hajottua ja karhun osoittaessa heikkoutta. Maan “toinen tapa” oli ja on pragmaattinen ajattelu, jota leimasi opportunismi, ikivanha tapa piiloutua metsiin, olla hiljaa saalista hakien ja kulkien tuulen alta väijyen. Se oli tuontitavaraa, ei toki metsiemme ja luontomme tuotetta, kuten Topelius sen tahtoi aikanaan kirjata ja Lönnrot liittää fiktiiviseen, mytologiseen maailmaan.

Kaukana pimeästä keskiajasta

Kun protestanttinen kulttuuri ja lutherilaisuus levisi maahamme, meillä oli toki ollut aiemmin jo 1000-luvun alussa vahva katolinen kirjallisuus ja toimme Pariisista upeasti kirjattuja hengen töitä maamme sivistämiseksi. Tänäänkin niistä kerätään talteen se arvokas osa, joka on säilynyt uskonpuhdistuksen hävittäessä liki kaiken tuon ajan oppimme. Suomalaisia kunnostautui Pariisin ensimmäisen Sorbonnen yliopiston rehtoreinakin keskiajalla jo paljon ennen kuin Paavo Nurmi ja muut juoksijalegendat muka veivät maamme maailman kartalle.

Pietististen liikkeiden ja uskonpuhdistuksen jälkeiseen Suomeen kuului toivoton ponnistelumme osoittaa, kuinka emme ole mongoleita, naisemme ovat misseinä maailman kauneimpia Armi Kuuselasta Ester Toivoseen ja miehemme urheilijoina menestyvät niin painijoina, juoksijoina kuin voimistelijoina ja jopa poliittista strategista ajattelua vaativissa lajeissa, lukuun ottamatta jalkapalloa. Kahdella pallolla ja lautasella peluusta meitä moitittiin monelta suunnalta ja maailmalle levisivät käsitteet Finnefrage ja Finlandisierung. Se loukkasi meitä syvästi sodan aikana syntyneen sukupolven kokemuksena ja saranayhteiskuntamme väärällä puolella majaillen, eläkeläisenä valtaa käyttäen ja kartuttaen sosiaali- ja terveysmenomme yli 70 %:iin kaikista julkisista menoistamme. Samaan aikaan juuri tämä sukupolvi oli vaurain Suomessa koskaan asunut ja omisti maat, metsät, vedet, rannat, tuotantolaitokset, optiot ja osakkeet, saastutti vedet ja ilman. Ahneus on maan tapa.

Euroopassa vastaavasti kunnon arjalaiset ja preussilaiset eivät halunneet leimautua pelin politiikaan tai kansakuntaan, joka saattoi hyvinkin olla primitiivinen heimo Mongoliasta. Tuon harhaopin pois kitkemiseen ja todisteluumme tarvittiin tiedettä ja voittoja missikisoissa, myöhemmin älykkyys oli todistettava kännykällä, kyvyllä olla luovalla tavalla innovatiivinen, ja muu kelpoisuus hankittiin olympialaisissa mittelöissä. Mikään muu kansakunta ei tunne tällaista “maan tapaa” kunnostautua ja hakea oikeutta olemiselleen, ja jossa ihminen palvelee taloutta, teknologiaa, eikä päinvastoin.

Demokratian opiskelu, kokovartalokorruptiomme saunoen keskenämme ja siellä päätöksiä marinoiden, olivat omituinen yhdistelmä maailman sivistyskansojen oivallettavaksi ennen skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan markkinointia ja pisa-menestystämme peruskouluissamme, Lahden doping-skandaalin kertoessa lääketieteemme edistyksellisyydestä, rehellisen kansakunnan maineesta ja palauttaen muistiin sotakorvaukset nurkumatta suorittavasta pohjoisesta heimosta.

Hävityt sodat oli vaikea muuttaa voitetuksi rauhaksi ja rahaksi ilman valistunutta opportunismia ja kahden lautasen politiikkaa, amerikkalaista pragmatismia tai utilitarismia liikemiesmentaliteettina kaiken euroiksi muuttaen. Utilitarismi ja materialismi oli maan tapa toisin kuin meistä länteen ja etelään kuljettaessa, itään matkattaessa meille henkevimpien kulttuurien juurille.

Pesäpallosta kohti jalkapalloa

Kaksi palloa ja lautasta ei sopinut tuohon meille vieraaseen peliin ja kehitimme oman sotaisia taitoja vaativan pesäpallon agraarin ajan mieskuntoa nostamaan. Siinä Tahko Pihkala tahtoi opettaa poikiamme haavoittumaan, kuolemaan, polttamaan ja tappamaan Porilaisten Marssin tahdissa, jota ranskalaiset rummuttivat jo 1700-luvulla. Moni suomen heimosta muisti Pariisin, mutta oli unohtanut miksi se oli unohtunut. Aiemmin divergoivasta, luovasta ihmisestä, oli tehty puoliväkisten opportunisti konvergoiva peluri, ja se teki kipeää eikä sopinut maan tapaan ensinkään ilman tolkutonta juopottelua, masennuslääkkeillä mielialaa kohentaen.

Tuon ajan suurimmat aatevirtaukset saapuivat maahamme ruotsinkielisen keskusjohtoisuuden innoittamana ja ilman suomenkielen sanaa, kuten koko itsenäisyytemme ajan alun hallinto, josta demokratiakehitystä alettiin sorvata Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston presidenttikaudella. Kekkonen ei vaaleihin edes suvainnut lähteä sitten ensimmäisen valintansa, jossa siinäkin valinta tapahtui yhden onnettoman ostetun äänen turvin. Kekkonen tunsi “maan tavan” ja sen pelot sekä käytti niitä häikäilemättömästi hyväkseen osana itäeurooppalaista puskurivaltion vallankäyttöään.

Pelon maantiedettä

Saarijärven Paavossa oli samaa hengen paloa kuin aiemmin Lallissa hänen pysäyttäessään Piispa Henrikin Köyliön järven jäällä. Slaavilainen Jumalaansa turvaava, metsässä hiljentyvä, hallaisen peltonsa kuokkiva, syvästi ajatteleva, vähään tyytyvä ja kohtaloonsa alistuva tunteellinen juoppo oli suomalaisen miehen malli jo Runebergin runoissa, ruotsalaisissa kronikoissa.

Vain ilmastomuutoksen myrskyt ja katoavat paukkupakkaset, metriset lumikinokset, lopullinen ikuinen kato ja kuolema, puuttuivat tuon ajan kerronnasta, hiilijalanjäljestä vaiettiin, ulkoistamisen mukanaan tuomista irtisanomisista, työttömyyden kurimuksesta ja Joulusta vailla leipää, jonka sisään oli leivottu kivi.

Miehen on kuokittava se mikä miehen on kuokittava. Se oli “maan tapa” kunnes Jukolan veljekset oppivat Hämeessäkin tavaamaan, Koskelan Jussi alkoi mellastaa torppansa pelloilla Akselin näin väärille tavoille kasvattaen kapinallisena ja Taipaleen hangilla oltiin jo selvästi eri mieltä, missä kulkee kansallisvaltion miesten mielenrauha ja rajojen kiron sietokyky. Niskuroivasta Rokan Antista tuli kertomuksen suurin sankari ja komppaniaa johti suomalaisen johtamistaidon suurin hengen tuote Koskelaiseen henkilöityen “vähimmän vaivan periaatteella” tinkien periaatteesta ja ylpeydestä opportunistiseen tapaan sotaansa käyden. Sellainen mies söi rautaa ja paskansi kettinkiä. Sota oli paskaduuni, joka oli hoidettava siinä missä mikä tahansa epämiellyttävä kokemus pysytellen hengissä ja ottamatta turhia riskejä.

Jumalan valittu heimo

Suomalainen maan tapa ei syntynyt annettuna vaan iskostui kouluopetuksessa ja yhteisön mukanaan tuomana kouluissa, nuorisoseuroissa, osakunnissa, juopporingeissä elämää opiskellen. Siinä naisen ja miehen roolit eivät juurikaan poikenneet, ja niitä on mahdoton myöhemmin vaihtaa Etelä-Euroopasta tai Aasiasta tulevien oppien alttarille. Suomalainen nainen joi toki siinä missä mies, eikä ilmiö ole tämän päivän maan tapa ensinkään. Mies ja nainen saunoivat samaan aikaan ja tekivät samaa raskasta työtä.

Toki itsenäistymisen kiireessä, Venäjän heikkouden aikana, laadittu hampurilaisen Fredrik Paciuksen “Vårt Land” kelpasi siinä missä Venäjältä lainatut lippumme värit tai toisen saksalaisen Engelin arkkitehtuuriset ratkaisut itsenäisyysjulistuksen liki salattuna hetkenä. Oikeasti itsenäisyys oli piirretty kartalle miekalla jo sata vuotta aikaisemmin venäläisten toimesta. Noiden vähähurmeisten sotien jälkeen keväällä 1808 Suomi pääsi irti Ruotsin liekanarusta ja alkoi karaistua kansakunnaksi.

Heimorakennekin saatiin Topeliuksen runoilemana ja senkin malli tuotiin Saksasta. Jumalan valittu kansa oli täynnä hienoja ominaisuuksia, joita sitten tuohon heimokronikkaan liitettiin ja historiallinen totuus keskiajalta hämärtyi. Topeliuksen heimoja kuvattiin joko harkitsevina, nöyrinä, itsepäisinä, graniitin harmaina ja metsäänsä piiloutuvina, umpiliemisinä ja rauhallisina oikein kesyttäen. Jumala oli omituisella tavalla tuonut toistensa läheisyyteen nämä toisiaan täydentävät hengen jätit, runoili Topelius “Maamme kirjassaan“.

Syntyi sananpyörittäjien ja kivenpyörittäjien yhteisöjä agraarin ajan suljettuihin kyliimme, joilla oli elävä yhteys ympäröivään luontoomme ja sen tapaan muokata myös ihmisen luonnetta, heimokäsitettä ja myöhemmin syntyneitä maakuntalehtiämme. Lehtien merkitys maakuntahengen luojana oli heimorakenteen kohdalla erittäin keskeinen ja näkyy vielä omassa ajassamme ja medioittemme kriisissä, maan tavassa, jota ne pitävät edelleen yllä muita sormella osoittaen. Se on peruspsykologian ensimmäisiä oppeja ja tapa kertoa kriisinsä syvyydestä, peilaten sitä muihin instituutioihin. Syyttömiä nämä ovat maakuntahenkiä ylläpitäneiden satraappien kapinaan ja Helsingin herrojen kieroiluun, globaaliin ilmastomuutokseen ja EU:n sisäisiin rakennemuutoksiin, maailman lamaan ja finanssikriiseihin.


Metsä, mökki, sauna ja salmiakki

Derwangan olympialaisissa Juhani Peltosen suomalainen urheilusankari voittaa kaikki mahdolliset lajit, jääkiekonkin yksin Kanadaa vastaan pelaten. Muu joukkue oli turha ja vain vahingoksi Elmon maajoukkueelle ja tiimille, verkostotyölle ja luovalle innovoinnille. Satasen juoksussa Elmo kaatui, mutta tuli kuitenkin voittajana maaliin Lasse Virenin tapaan ja palkintoseremonioissa hän olisi halunnut kuulla Paciuksen juomalauluksi alun perin tarkoitetun saksalaisen sävellyksen sijasta Järvefeltin Kehtolaulua.

Yhteispeli ei ole suomalaisilta sujunut ja yksi mestaruus jääkiekossa sai maamme hullaantumaan, ruotsalaisesta valmentajasta haluttiin tehdä maamme kuningas kaikilla lautasoikeuksilla. Omakotitaloonsa hän olisi saanut kaikki mahdolliset maamme ikihonkien tuppilaudat ja jopa gonzo-journalismiin taantunut mediamme olisi ollut valmis luopumaan sinä hetkenä itseohjautuvasta kansallisesta tavastamme tuomita mediapelin rikkeet ja rötökset toverituomioistuimessaan.

Kun Lordi pyyhki lopulta pois ikuisen viisuhäpeämme omituiselle norjalaisella tuotteellaan, samainen media olisi ollut valmis myöntämään itseohjautuvan tuomiovallan oikeudet myös muille elinkeinonharjoittajille ja vapauttamaan oikeat rikolliset psykopaatit vankiloistamme virumasta Pekka Hyväristä ehkä lukuun ottamatta. Yksi Messias suomalaiselle heimolle riittää, ja “maan tavan” mukaan se haetaan omasta joukosta juutalaisen tapaan kivittäen ja ristiinnauliten, mieluiten kuitenkin hirttäen tai itse hirttäytyen, hitaan itsemurhan tapaan juopotellen. Kun suomalainen tuntee itsensä syylliseksi, hän juo itsensä hengiltä kavereiden siinä auttaessa. Se on maan tavoista kaikkein vastenmielisin.

Kun Aleksisi Kivi, Mika Waltari, kuka tahansa suomalainen kirjailija tai runoilija suljettiin Lapinlahden mielisairaalaan, syynä oli surumielinen masennus ja melankolia. Se sama jatkuu nyt tangomarkkinoilla ja soi haitarin sävelin kuten lehtori, kupletööri, kotkalainen Juha Vainio sen parhaiten oivalsi. Ehkä osuvin iskelmä syntyi Janatuisesta ja hänen halustaan muuttaa tango kerrankin jazzin kautta Mozartin sinfoniaa edes mukailevaksi “maamme tavaksi” kokea Juhannus ja tango, haitari ja haikeus. Sama teema toistuu kotkan pojissa, siivettömissä, albatrossissa, kaukokaipuussa, parhaissa Juice Leskisen sanoituksissa, Jari Tervon kirjallisissa tuotteissa, Tommy Tabermanin tavassa valita sanansa. Suomalainen erotiikka on surullinen ja musta kokemus, itkuvirsi ja tango mustasukkaisuudesta, maan tapa sekin.

Marinoitu toteemi

Missään maailman maassa “maan tapana” ei ole hake mahdollisimman murheellista ja suruihin puettua iskelmää korvaamaan iloista tanssimusiikkia kuin kuoleman kosketuksena, itse oman käden kautta sitä hakien ja haikaillen sata-asteisesta saunasta hyiseen avantoon lopulta kadoten. Sellainen tuottaa kehoon morfiinin kaltaista elimistön välittäjäainesta hengen hädässä, tuoden edes hetken helpotuksen, kuin shokkiin vaipuvan viimeisenä hätähuutona sekä sisältä että ulkoa höyryävässä päässä. Dopamiinilla doupattu suomalainen heimo hakee kiksinsä lähellä sellaista aatemaailmaa, jota kaikkein suomalaisin maalaisliitto ja sen aatemaailma edustavat ja kaikki sitä keskustasta yhteisesti hakevat, joko juuriaan vihaten ja halveksien tai ihaillen ja alistuen. Ei maan tapoja voi muuttaa vaaleista toiseen purjehtien.

Kunnon jurrissa ja juopotellen alitajunta alkaa pulputtaa sellaista, jota tajunnan kuuluisi pitää kurissa. Sauna, humala ja rantatonttejamme haluavat ulkomaiset heimot ovat osa suomalaisen identiteetin pyhiä toteemeja. Maan tapana on syntyä saunassa ja siellä myös lisäännytään ja pestään ruumiit. Ei vieras voi niitä ymmärtää ja nähdä niiden pyhyyttä, sisäisen maiseman kauneutta, suomalaista sielunmaisemaa Eino Leinon kuvaamana juovuspäissään viinalle löyhkäävissä säkeissään.

Suomalainen demokratia on lehmäkauppoja munasillaan saunassa tehden ja sopien, juopotellen ja katuen vasta kun on liian myöhäistä. Se rajasi naisten oikeuden osallistua tähän pyhään rituaaliin ja teki siitä myöhemmin kielletyn, pakotti median ulos maan tavasta, muiden sille nauraessa.

Siitä syntyi median kriisi Suomessa, marinadissa keitetystä yhteisestä maan tavasta ja sen kieltämisestä. Sellainen vaati jatkokseen yhteisen “itsesäätelevän” oikeuden, toverituomioistuimen, johon täysin raitis Matti Vanhanen ei sopinut mukaan ja muistutti maitopoikana tuttua Johannes Virolaista. Hän ei voinut tietää maan päätöksenteosta mitään, kertoi hänen kilpailijansa Veikko Vennamo, viitaten karjalaisena Fennaderina juopotteluun ja saunomiseen tuolloisen eliitin maan tapana. Siihen kuului poliittisen eliitin ohella talouselämän edustajat, näkyvimmät virkamiehet ja median edustajat. Median tehtävä oli Suomessa kokonaan toinen kuin muualla Euroopassa, ja nyt sen on vaikea löytää itselleen samaa roolia kuin kilpailijoillaan internetissä. Mihin etelän media ja maakuntien satraapit asettuvat uudessa mediassa ja globaalissa internetissä?

Muutoksen tuulet

Kun maan tapa alkoi muuttua, sitä alettiin vastustaa rakentamalla kaupunkimme Espooseen keskelle metsiä piiloutuen ja yhdyskunnan pirstoen kuin kylärakenteet ikään. Suljettu tango ote oli säilytettävä ja alkoi aggressiivinen taisto uusien vieraiden identiteettien täyttäessä maan. Kun vanhoissa paraatilajeissa ei menestytty, oli keksittävä uusia, koomisia eukonkantoja.

Internet oli kirous, joka aiheutti koulukiusaamisen, työpaikkasadismin ja globaalin maailman tuoman tuskan maamme rajojen takaa, oletettiin koulusurmiemme keskellä kauhistellen. Maata tunteneet vieraat heimot sitä ihmettelivät ja pitivät suomalaisten omana tuotteena. Syntyi kilpailevia medioita, kanavaviidakkoja, toimittaja oli yllättäen vailla työtä siinä missä rakennemuutoksen muutkin suomalaiset ja maan tavassa kiinni roikkuvat heimoveljet, Topeliuksen ja Runebergin kirjaamat huijaukset.

Elinkeinomaaseutu muuttui hetkessä elämäntapa -maaseuduksi ja sitä ihmeteltiin Espoon korvessa kylissä asuen ja tuntematta kehityksen nopeaa kulkua. Mummon elämyskanalat ja -sikalat olivat kadonneet jo aikoja tehdasmaisten tuottajien hoitaessa elintarvikeketjun alkupään, siinä missä pyhät metsämme hiilinieluina eivät enää olleetkaan tapa paeta kansainvälisiä, meille asetettuja vaatimuksia, hoitaa oma osuutemme yhteisessä ilmastomuutoksessamme. Opportunistinen tapamme, maan tapa, selvitä ilmastomuutoksesta piilotuen metsien hiilinieluun ei heille käynytkään.

Maan tapa oli olla opportunisti ja hakea kameleonttina aina uutta väriä niin keisarin kuin kuninkaankin suuntaan, haukkua EU:n byrokratia, ja odottaa nöyrästi heikon hetken syntymistä. Sibelius oli kiusaantunut kun hänen musiikkiaan kuunneltiin puhuen järvien sinestä ja kuiskinnasta, metsien huminasta ja syvästä hengestä jossain kaukana, nostalgisessa Suomessa, Joulupukin maassa. Matkailu elinkeinona kiusasi monia Suomen heimon oikeita miehiä ja heidän kokemuksiaan seiväsmatkoiltaan.

Luonnon assosiaatiot olivat pyhiä niin Alva Aallon kuin Reima Pietilän, Tapio Wirkkalan töissä ja “maan tavassa” myydä itseään ja luovuuttaan elämysmatkailijoille maailmalla. Sauna, mökki, juopottelu ja sitä seuraava moraalinen krapula oli ollut kuin suomalainen katumus ilman uskontoa. Uskonnon ja jumaluuden oivaltaminen, sen ymmärtämättömyys, alkoi olla osa suomalaista “maan tapaa“, mahdoton asia. Kun sitä ei ole olemassakaan, rukousta vailla Jumalaa, sen oivaltaminen vieraissa kulttuureissa tuntui oudolta ja sille naurettiin tai hävettiin omaa kulttuuria.

Mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puhuu kuinka suomalaiset eivät ole aitoja, heistä ei tule puhtaita edes saunassa ja ainut keino on olla suomalaisia, maan tapaan eläen. Eurooppalainen kulttuuri tuli tänne jo vuosituhansia sitten ja olemme osa Eurooppaa jo ennen niitä kansakuntia, jotka nousivat merestä paljon oman kallioperämme poimutusten jälkeen. Oman heikon identiteettimme ja pelkojemme taustalla on syvä epäluulo siitä, kuinka vieras voi jättää meihin ja maahamme syvemmän jäljen, kuin mitä siihen on jo jätetty, me olemme Eurooppaan jälkenämme jättäneet. Sellainen pelko on elämän pelkoa ja säälittävin suomalaisista maan tavoistamme.

Opportunisti odottaja

Opportunisti odottajan, Yhdysvalloista ja Saksasta determinsimin ja environmentalismin, pragmaattisen kulttuurinsa juuret hankkinut koulujemme opettaja seminaarinsa käyneenä, jenkkien kirjat lukeneena, ei nouse barrikadeille. Hulluimmatkin päätökset voi siunata ja odottaa paremman ajan koittoa ja muut mellastakoot, suomalainen vaatimattomuus ei sitä sallisi. Ei pidä tyrkyttää itseään, vaan on odotettava, että haetaan ja kiitellään hakiessa, kuten Kalevi Sorsaa presidentiksi ja jättäen oven raolleen Lassen Lehtiselle, savolaiselle presidentintekijälle, Marttí Ahtisaaren, nobelistimme löytäjälle.

Nykypolven suomalaisuus ja identiteetti, “maan tapa”, rakentuu masennuslääkkeistä ja vanhan tavan mukaan päihteistä, osaa angloamerikkalaisen kielen, virtuaalisurffailun, sosiaaliset mediat ja kaupalliset idolit. Siinä “maan tavassa” maajussi etsii morsianta ja jatkaa ilmastomuutoksen muokkaamilla pelloillaan kilpaa eläinaktivistien kanssa oikeuksistaan taistellen hamuten Unionin yhteisiä tukirahoja.

Itsemurhat ovat vähentyneet kolmannekseen ja muutenkin pääosa kertoo olevansa onnellisia ikääntyvän kansakunnan jäsenenä. Takavuosien kohteliaisuus, ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus sekä rakkaus ehkä ovat vähentyneet, mutta onhan siinä suomalaisessa epäkohteliaisuudessa, epäystävällisyydessä, epäoikeudenmukaisuudessa ja rakkaudettomuudessa jotain jumalattoman hienoa, kirjoittaa toimittaja Jorma Lehtola. Onko se tämän päivän maan tapa on jo kokonaan toinen asia.

Hyvärisen myötä meni JSN:n viimeinenkin uskottavuus

Global Language Monitor kirjasi internetin, blogien sekä 50 000 mediatalon kautta vuosikymmenen tärkeimmät uutisaiheet. Näistä viisi tärkeintä olivat Kiinan nousu talousmahtina, Irakin sota, New Yorkin vuoden 2001 iskut, terrorismin vastainen sota sekä Michael Jacksonin kuolema. Näistä ensimmäistä monet kommentaattorit pitivät hieman yllättävänä. Seuraavat viisi olivat Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi, Globaali lama, hurrikaani Katrina, Afganistanin sota sekä finanssikriisi.

Missä on meille tärkeä tuppilauta?

Kymmenen joukossa ei ole globaali ympäristöongelma ja ilmastomuutos, mutta ei myöskään tuppilaudat ja suomalaisen median kriisi, median viihteellistyminen ja sen uskottavuuden rapistuminen toisin kuin kasvavan kilpailun voisi olettaa tekevän. Yleensä laatu kohoaa missä tahansa elinkeinotoiminnassa kilpailun myötä. Suomessa tätä samaa asiaa ihmetteli entinen ministeri ja puoluejohtaja Ole Norrback sekä mediatutkijat yliopistoissamme. Media vaikenee kritiikistä, joka kohdistuu siihen itseensä. Se on sen suurin helmasynti ja näkyy tutkivan journalismin sisällössä.

Media ei näyttäisi seuraavan lainkaan kansallisen tai kansainvälisen tutkimuksen tuottamia ja itseään koskevia tuloksia, loistavaa materiaalia suunnata toimintaansa yhteiskunnallisesti järkevällä ja vastuullisella tavalla, nostaa tasoaan ja menestyä kilpailussa. Meillä on yliopistoissamme tehty hyvää journalismitutkimusta, jota olisi voinut hyödyntää ja siirtää samalla koko muun talouselämämme käyttöön, hallintoon ja palvelusektorille, kouluttajille ja opiskelijoiden vakavasti otettavaan poikkitieteisen medialukutaidon syventämiseen. Aiheeseen, josta Pekka Hyvärinen ehti puhua paljon ja JSN alkoi saada jälleen uskottavuutta.

Mediayhteiskunnassa tiedon välitys ei ole enää ainut eikä edes tärkein tehtävä. Internet kyllä hoitaa sen eikä se ole sama kuin uusmedia saati perinteisen median syövä kauhistus. Viestintävälineiden kyky tehdä hyvää ja yhteiskunnalle kiintoisaa uutista on uuden innovatiivisen mediatyön ensimmäinen tehtävä luovassa taloudessa, innovaatioiden rakentelussa ja levityksessä muuallakin kuin taloussivuilla Nokiaa seuraten ja pörssiuutisia puntaroiden. Ihminen kun ei ole taloutta varten vaan päinvastoin.

Uudessa reaaliaikaisessa, luovassa ja innovatiivisessa mediakulttuurissa vastaus tulee aina ennen kysymystä ja kysymys on silloin osattava muotoilla medioissamme oikein. Se ei voi olla viihdettä saati heittäytymistä oppositiopoliitikoksi uusvasemmiston epämääräisillä ja kenenkään kirjaamattomilla sekavilla käsitteillä. Mitä käyttöä demokratiassa sellaisella medialla voisi enää olla, sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja mitä tahansa. Median tehtävänä ei ole korvata puuttuvaa oppositiota, kuten Pekka Ervasti Kuvalehdessä mielellään asiansa tiivistää. Perinteinen uutistyö ja kasvava media-aktivismi eivät vain lähesty toisiaan vaan muodostavat jo saman yhteiskunnallisen tehtävän. Demokratiaa sen uudessa sosiaalisen median muodossa ei voi edistää toppuuttelemalla ja jarruttelemalla keskustelua vaan osallistumalla siihen. Media ei ole vain tiedonvälittäjä ja keskustelun herättäjä, vaan se on yhä selvemmin uuden tiedon tuottaja ja käsittelijä. Mediayhteiskunnassa uuden tiedon tuottaminen tuo mukanaan innovaatioprosessille tyypilliset vaatimukset ja se vie koko prosessia yhä kauemmas maan tavasta, jossa mukana on ollut klusterin ja verkoston sijasta toimittajan täysvartalokorruptio.

Median kriisin synty jo 1980-luvulla ja ennen internet -aikaa

Kalevan eläkkeelle jäänyt päätoimittaja kirjoitti samasta aiheesta kirjan ja oletti ilmiön syntyvän ikään kuin megafonin kaiken kattavana metelinä yhdestä aiheesta, joka hukuttaa alleen muun arvokkaamman, myös paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät aiheet, vaikkapa laman ennakoinnin ennen kuntavaalejamme. Lama oli mahdollista ennustaa jo silloin, ja kirjoitin aiheesta blogiini sekä laajan kuntavaaleihin tarkoitetun ohjelman teemana juuri alkava lama, joka on syvempi kuin 30-luvulla kokemamme.Tuskin sitä kukaan otti vakavasti ainakaan Lounais-Hämeessä ja sen poliittisessa keskustelussa.

Sitä voi jo pitää syystäkin omituisena ilmiönä, poliittisen järjestelmän ja median yhteisenä korruptiona, ja kovistella puoluelaitostamme, virkamiehiä pohtimaan missä mennään ja miksi. Kukaan kun ei korvaansa lotkauttanut alkavalle lamalle koko vaalien aikana, ja pahimmin mokasi media vaientamalla alkavasta syvästä talouslamasta puhuneet megafoninsa metelillä ja kieltäen netin ja blogien olemassaolon. Tänään on mahdotonta edes pohtia tuleeko nousukautta lainkaan rakenteellisen laman jälkeen tai millainen se on uutena mediayhteiskuntamme talousmallina.

Blogiartikkelit ovat kenen tahansa luettavissa vaikkapa viimeisimmästä kirjastani “ Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa” sivuilta 329-335. Toki ne löytyvät vaaleja edeltävät blogit selaten tältä sivustoltakin. Tosin analyysi ja tapa selvittää prosessin taustat jäävät lukijalle ilman kirjaa vieraiksi. Internet ja sen uusmediat kun eivät toimi samoilla säännöillä kuin perinteiset mediat tai innovaation leviämisilmiöt ja diffuusio. Ne on nyt syytä tuntea etenkin siellä, missä tehdään uutta ja halutaan sen leviävän oikeassa järjestyksessä ja toteuttaen uuden talouden vaatimia malleja. Uudessa maailmassa ei eletä vanhan maailman malleilla ja teorioilla, ja tämä koskee juuri neljättä valtiomahtiamme.

Presidentti Koivisto kutsui journalismin ja toimittajien yhden asian megafoniliikehdintää yhteiskuntamme sopuli-ilmiöksi ja antoi lopulta haastatteluja vain MTV 3:n arvostetulle, Suomen Kuvalehden entiselle päätoimittaja Pekka Hyväriselle. Kun Hyvärinen valittiin JSN:n pelastajaksi kirjoitin siitä heti blogiini artikkelin taustaksi tulevalle ja juttu löytyy nyt kirjasta sivuilta 170-177 pääsiäiskirjoituksena. Hyvärisen kohtalon ennustamiseen ei tarvittu tuolloin kristallipalloa. Sen sijan presitentti koiviston "fundeerausta" ei otettu aikanaan vakavasti. Vakava ilmiö ja sen tutkimus meni ohi ja viihteelle, josta maksetaan nyt mediataloissa kovaa hintaa. Median kriisi ei liity internetiin ja oli alkanut jo 1980-luvulla. Internet on pikemminkin helpottanut rakenteellisen muutoksen siirtymäkautta ja siitä selviytymistä, tuonut valtaa, jota perinteinen media ei ole ansainnut.

Ei kaksi ilman kolmatta

Ole Norrback kertoi omassa kritiikissään, kuinka median kriisin ja rappion yksi ongelma on sen toimittajien kokoama toverituomioistuin, jonka toiminnalla ei ole mitään tosiasiallista merkitystä. Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) kaksi edellistä puheenjohtajaa erosi kesken kautensa ja edellinen, ministeri ja maaherra Kalevi Kivistö jatkuvien median hänen henkilöönsä kohdistuvien ilkeilyjen seurauksena. Häntä pidettiin herkkähipiäisenä, ja niin sitten valittiin toimittajien oma edustaja, kaikkien varmasti arvostama, todella pitkän linjan ammattijournalisti ja mediayritystään johtanut Pekka Hyvärinen pelastamaan mitä pelastettavissa oli.

Tunnen Pekka Hyvärisen kouluajoilta Iisalmesta. Hän oli ensimmäinen kuutta laudaturia poikalyseon satavuotisessa historiassa vakavasti tavoitellut ylioppilas ja monet kirjallisuuspalkinnot jo nuorena voittanut lahjakkuus, stipendiaattina Yhdysvalloissa vuoden opiskellut jo varhain murrosiässä. Kaikki arvostivat Pekka Hyväristä jo kouluaikana tuhatpäisessä poikalaumassakin. Hän on yksi niistä kansakunnan kehnosti kohtelemia lupauksia, jotka jäävät täyttymättä ja ovat myöhemmin vaikeasti ohitettavia traumoja. Martti Ahtisaarelle oli käydä omassa odysseijassaan samoin, kuten kirjoitin vuosi takaperin ennen Nobelin myöntämistä. Sekin löytyy kirjastani, kuten aavistus Nobel-komitealle lähetetystä Ahtisaarta mustamaalanneesta kirjeestä. Sen kirjoittajan löytäminen oli kenelle tahansa helppoa.

Kehnosti asiansa hoitavat instituutiot alkavat vaatia koko ajan uusia uhreja kriisinsä hoitajiksi, ja tällaisiksi ne etsivät kaikkein uskottavimmat kansakunnan voimavarat osoittaakseen näin kriisinsä todellisen syvyyden. Joskus sellainen on ollut keisarivalta, kirkkovalta, virkamiesvalta ja nyt mediavalta.

Syy tuppilautasekoilua paljon syvemmällä

Pekka Hyvärinen erosi JSN:n puheenjohtajuudesta syynä sen antama vapauttava päätös TV:n esittämälle tuppilautasekoilulle. Hyvärisen ero painaa missä tahansa puntarissa sata kertaa enemmän kuin tieto, että toimittajista neljä ei uskaltanut kertoa rehellistä mielipidettään lainkaan, ja lopulta vain neljä seitsemästä oli kollegiaalisesti antamassa tukensa roskajournalismin levittäjälle ja mediakriisin syventäjälle.

Pekka Hyväriselle ei alan osaajana, kouluttajana, jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa takkinsa ja lakkinsa, poistua mitään sanomatta JSN:n kokouksesta koeäänestyksen jälkeen. Tunteet ovat olleet varmasti syvällä medioittemme tulevaisuudessa ja ehkä tarpeettomankin synkät. Medioille selittelijäksi jäi Apu Lehden megafonin ääntä kuunteleva päätoimittaja.

Apu Lehden tai Hymy Lehden toimittajista ei ole Suomen mediakriisin pelastajiksi. JSN on työnsä tehnyt ja kaatui tuppilautoihin, jotka media oli omaksi haudakseen ja arkkunsa laudoiksi hakenut. Senkin saattoi ennustaa ja nähdä jo etukäteen, toisin kuin media tai kirjailija Jari Tervo löivät vetoa, kuten kirjastani on luettavissa ja blogissa kirjoitettu ennen kuin Matti Vanhanen ja Keskustan johto ehti edes ärähtää eduskuntakeskustelussa ja Vanhanen tiedotustilaisuudessaan. Neljännen valtiomahdin vallantäyteisyys ja tyhjät tynnyrit eivät sopineet vastuulliseen vallankäyttöön. Ei kansa sellaista siedä loputtomiin.

Kohti sosiaalista- ja kansalaismediaa

Pääministeri Vanhanen kertoi, kuinka hän ei ala kommentoida medioitten sisäistä ongelmaa ja heidän kokoontumistaan. Neljäs valtiomahti on joutunut kriisiin, jossa JSN ei voi enää jatkaa uskottavasti toimintaansa, ja se siirtää mediavaltaa yhä enemmän avointen sosiaalisten medioitten ja kansalaismedian, internetin suuntaan.

Uusmedioitten leviäminen ja käyttö ei taas vähennä vähääkään demokratian toteutumista, päinvastoin. Vanhan median kriisi ei ole uuden median ja sen innovatiivisten välineiden päänsärky. Sama koskee epäilyä demokratiasta ja sen kriisistä osana vanhojen mediatalojen rakenteellista ongelmaa. Se ei kriisiydy uusmedian ja kansalaismedian kautta, vaan saa sieltä lisää voimaa ja se näkyy jo seuraavissa vaaleissamme, jotka ovat meilläkin internet -vaalit. Ongelmana on vain heikko sijoittumisemme internetin käyttäjinä ja uusmedian osaajina kansainvälisessä vertailussa. Sen laiminlyönti on useamman hallituksen aikana syntynyt ilmiö ja kuvaa Nokiaan tehtyjä panostuksia sekä kovin yksipuolista innovaatiopolitiikkamme sisältöä.

Kansalaismediassa valvonta on koko internet -yhteisön sisäinen asia ja toteutuu uskottavammin kuin epäilyttävässä toverituomioistuimessa. JSN on nyt yhtä tarpeellinen kuin vallasta riisuttu tasavallan presidentti. Vahva persoona voi siinä karsimallaan vaikuttaa, mutta valtaa hänellä ei ole eikä uskottavuutta silloin, kun vaaditaan tiukassa paikassa vallan tuomaa vastuuta ja sen kantamista. Siihen perinteisellä medialla ei näytä olevan nyt halua vallan kasvaessa internetin yleistymisen ja kansalaismedioitten kasvun seurauksena, ei sen omasta osaamisesta saati kiinnostavuudesta johtuen. Tämän prosessin arvioinnissa Pekka Hyvärinen teki virheen ja erosi turhaan. Ilman lautastakin menestyy kansakunnan presidenttinä, kattamalla pöydän itselleen istuvaksi ja uuteen rakenteeseen sopeutumalla.

Itsenäisyyspäivän aattona

Voisiko enemmän kiinnostaa?


Venäläiset ovat aina olleet slaavilaiseen tapaan vainoharhaisia ja rakennelleet kuolleista sieluista itselleen aarteita, valtaa ja mytologista kerrontaa, sosiaalisen pääoman aineksia tulevaisuuden traumaattiselle surumieliselle ikävälle. Venäjänjuutalainen kertoja on ainut oikea kertoja. Tähän kerrontaan ja sen ohittamiseen ei pragmaatikko lännessä kykene.

Torjuntavoitot

Takavuosina jo 1970-luvulla neuvostokansan johtajat havahtuivat fundamentalistiliikkeiden noususta silkkitiellä ja epäilivät sen leviävän minareettien tapaan kaiken maailman katseltavaksi ja rukouskutsuina kuultavaksi. Nuori Mihail Gorbatsov sai itselleen lahjaksi alkoholisoituneelta edeltäjältään kaatuvan kansantalouden ja imperialismin perinnön, maan joka ulottui joka suunnalla mereen.

Mukana tuli sota, torjuntataistelu Kremlin ikuisesti pelkäämiä fundamentalistisia kiihkoilijoita vastaan, joka tuli lopettaa miesmäärällä, jossa toisen maailmansodan suurvallat ja niiden maihinnousu Normandiassa jäävät vaatimattomaksi. Miehiä Afganistanissa oli parhaimmillaan 120 000. Se mitä sen jälkeen tapahtui onkin jo lähimuistissamme. Puna-armeija jätti Afganistanin vuonna 1989 ja pian sen jälkeen alkoi koko imperiumin hajoaminen juuri niissä Keski-Aasian muslimienemmistöisissä neuvostotasavalloissa, joita haluttiin suojella fundamentalisti islamilaisilta liikkeiltä. Sen saat mitä pakenet, kertoivat filosofit ja ajattelijat, Hegelin perilliset.

Kauempana taas oli oma kansalaissotamme, vapaussotamme, sisällissotamme, sitä seurannut talvisota, ajautuminen suurten valtioiden ja näiden geopoliittisen pelin välineeksi. Elämä Euroopan niemen metsäisessä koilliskulmassa ja Aasian mantereen luoteisimpana taigan subarktisena kolkkana on ottaa vastaan myrskyt, jotka tulevat napa-alueella aina kaikilta ilmansuunnilta. Oikeammin ilmansuuntia ei täällä ole lainkaan, ja se tekee pohdinnoista mutkikkaita, kaikkialle hajoavia ja vaativat meridiaanien sijaan useamman ulotteista ajattelua, digiajalle ja media-aikaan sopivaa oivaltamista, ajatonta ja paikatonta maailmaa.

Voisiko vähemmän kiinnostaa, vastaa kasvava nettinuoriso.

Nuori tummaihoinen Chicagon juristi ja Harvardin käynyt presidentti sai perinnökseen valtion, joka ulottuu tyyneltä mereltä Atlantille, on kriisissä ja sotien heikentämä, luonnonvaransa jo liki kaikki käyttänyt suurvalta. Hän sai lisäksi perinnöksi alkoholisoituneelta edeltäjältään sodan, johon taas tämän alkoholistin isä oli jo osallistunut, mutta toiselle puolelle kuin mihin hän nyt päätti tai joutui osallistumaan. Vastassa ei ollut enää toista suurvaltaa, vain tapa torjua vihollinen, terrorismin mustat voimat, mediat kertoivat lännessä ja niellen amerikkalaisen omalaatuisen aavemaisen aikamatkan mitään näkemättä tai ihmettelemättä sodan osapuolten näin oudosti vaihtuessa. Vain napa-alueella tämä kaikki vaikutti omituiselta mutta toki ymmärrettävältä. Euroopan koillisen kolkan subarktisen maan mediat keskittyivät ministereiden tuppilautojen kotietsintään, kännykkäviesteihin, tärkeisiin asioihin puolueiden toiminnan rahoituksessa.

Obamalla on jo nyt mukana seikkailussaan yli 140 000 miestä, enemmän kuin yhdessäkään toisen maailmansodan spektaakkelissa ja Normandian maihinnousussa, Hitlerin mielettömissä iskuissa kohti kaikkia ilmasuuntia. Tuohon armeijakuntaan kuuluu ja osallistuu kansakuntia enemmän kuin mitä takavuosien olympialaisiin.

Obama kertoo vetäytyvänsä sodasta lisäämällä joukkoja 30 000:lla miehellä ja pyytäen apua liittolaisiltaan. Hetkellä jolloin maailman talous ja ekologinen kestävyys on katkolla, miehiä Afganistanin vuorilla sotii enemmän kuin monilla toisen maailmansodan tärkeimmillä rintamalinjoilla, ja sodassa on mukana puoli maailmaa ja kansakuntaa. Sen ymmärtäminen alkaa käydä mahdottomaksi. Maa on sentään niin vaatimaton ja karu liki puolen miljoonan nuoren miehen kuljettavaksi sotakalustoineen. Mihin mahtuvat siviilit ahtaissa jokien laaksoissa? Sota pelkkänä ympäristöongelmana käy alueella pian mahdottomaksi ja sitä on pakko laajentaa joko Iranin tai Pakistanin suuntaan tai hakea apua Lähi-Idästä.

Euroopan metsien ainut taiga-alue ja syrjäinen kolkka on ainut oikea hiilinielu ja ympäristöteknologian mahdollisuus myös muiden kehnommin asiansa hoitaneitten kansakuntien keuhkoiksi Euroopassa, ja osana ympäristön kestävän käytön oivaltavaa terrorismin torjuntaa. Nämä kansakunnat ovat metsänsä hakanneet takavuosien sotalaivoihinsa ja jäljellä on vain oman edun valvonta osallistuen Afganistanin sotaan ja silkkitien ikivanhaan näytelmään, minareettien nousuun ja rukouskutsuun, mutta kehnolla ympäristöteknologialla varustautuneena. Tähän rukouskutsuun ja Kööpenhaminan ilmastokokoukseen on osattava vastata nyt oikealla tavalla, ne kun ovat sama asia globaalissa maailmassamme.

Voisiko vähemmän kiinnostaa, vastaa ikääntyvä kansakunta.

Suomalainen ministeri jää kiinni tekstiviesteistä naiselle, kertoivat mediat. Samaan aikaan kun maailma kävi sotaansa ja lama syveni, maailman talouden synkät merkit olivat taivaanrannassa, maan talous oli jo kuralla ja kansakunta ajautunut vanhaa sosiaalista pääomaansa seuraten sodan osapuoleksi, jota se ei omakseen tunnistanut, mutta kamppaili kahdesta lautasestaan, taantuen itsenäisyytensä alkuvuosiin yhdessä onnettoman mediansa mukana. Näin vaikka takavuosien kuningaskunnaksi aiotun valtiaan ja presidentiksi muuttuneen maan päämiehen kaventuneilla valtaoikeuksilla ei ole enää mitään asiaa uuden unionin presidentin pöytään. Hyvä kun yhdellä sen ministereistä, jolla on nyt oltava sanottavaa Euroopan koilliskulman tärkeimmältä hiilinielulta ja metsäisiltä keuhkoilta, seuraten tarkkaan myös minareettien kutsua.

Ylimääräinen kolo

Tummaihoinen golfari jää kiinni tekstiviesteistään ja uskottomuudestaan hetkellä, jolloin hänen puttinsa ei oikein kierry koloonsa, lapsi syntyy ja isä kuolee. Pohjoisen maan kansalaiset ymmärtävät häntä, hänen suruaan isän menetyksestä, pelikenttää ja golflaukkua kantaen kuin ristiä Golgatalle. Kirjailijamme kertoo juuteille, kuinka meillä kaikki miehet ovat samankaltaisia golfarin kohtalon jakaen, ja pyörtää myöhemmin puheensa, todistaen tahtomattaan ja vahingossa kuinka kristitty luterilainen ei ole islamilainen fundamentalisti ensinkään.

Joskus suomalainen kirjailija eksyy kansainvälisen politiikan ytimeen ymmärtämättään, ja sen huomaaminen vaatii lukijalta paljon, professori Panu Rajalan taitoja ja uutta selitysoppia sen esille kaivamiseksi. Se on ainut keino säilyttää kansallisen kirjallisuuden taso professorina toimien, tutkijan työtä tehden, ja myös naista ymmärtäen Panu Rajalan tapaan. Sofi Oksanen ja hänen lukijansa eivät ymmärtäneet, kuinka maailma kävi jo kamppailu aivan toisella tasolla, kuin mihin hän oli kotimaassaan korpikirjailijana taantunut Euroopan syrjäisessä koillisessa kulmassa.

Hän teki saman virheen kuin Koljatin kirjoittanut ja pääministeriä lahnaseksi haukkunut korpikirjailija Rovaniemeltä. Pääministeri olikin juuri tuona hetkenä vahvempi kuin koskaan, eikä sitä voinut aavistaa kuuntelematta globaalin maailman ääniä ja sen muutosta myös pohjoisessa subarktisessa Suomessa.

Vain alkoholismi ja hakkaaminen, henkinen ja fyysinen pahoinvointi ja kiusaaminen puuttuvat golfarille jo kirjoitetusta maineesta. Ne voi sinne myöhemmin lisätä vaalean ruotsalaisen vaimon iloksi, Sofi Oksanen kiusaksi Panu Rajalalle ja hakea lisää painoksia huomiotalouteen keskittyvälle gonzo-toimittajalle.

Tiger Woodsin vaalea ruotsalainen vaimohan tuntee kansakunnan maansa rajojen itäpuolelta, siellä asuvat aggressiiviset miehet, takavuosien turkkilaisten työläisten naapurit Ruotsia nostaen ja kiroten heitä “finne igen“ tapaan, Siperiasta geeninsä saaneita toisin kuin naisensa, lännestä ja etelästä saapuneina, kreikkalaisen kulttuurin tuotteina ja korkokengissä vaeltaen.

Väkivallan marinoima runoilija

Runoilija Yrjö Jylhä syntyi ennen maamme itsenäisyyttä ja kävi kolmatta sotaansa jatkosodassa. Hänet opittiin tuntemaan sodan runoilijana ja hän rinnasti itsensä Hellaakoskeen ja oli Kailaan ja Sarkian veroinen. Kaikkia heitä jouduin lapsena lukemaan ja lausumaan; Yrjö Jylhän “Runon pursi”, “Veri ja Multa”, “Kiirastuli” olivat itsenäisyyspäivän juhliin tarkoitettuja itkuvirsiä. Ulkoa opetellen niistä jäi ikuinen haava lapsen sieluun. Tuskin niitä tänään 5-vuotias lapsi lukisi tai edes ymmärtäisi muuten kuin tietokonepeliensä kautta ja fiktiivisenä maailmana.

Väkivallan marinoimat suomalaiset rakastivat tätä runoilijaa ja hänen sotien jälkeen hiipuvaa tuotantoaan, ei hänen käännöksiään Shakespearen runoista, yli 6000:sta runosäkeestä. Sellainen ei elä, ei kääntäjää, runoilijaa elätä, Euroopan pohjoisimman koillisen suomaan karussa sielunmaisemassa.

Oikea raiskaus

Pohjoisen Euroopan koillisin niemi, metsäisen maan kulttuuri, pohti vain hetki sitten, koska raiskaus on oikea, ei vain uhrin itsensä aiheuttama. Luoteisen Aasian metsäisin taiga puntaroi työelämän väkivallan kulttuuria, eristämistä, nöyryyttämistä, syrjintää, tuhoavia hierarkioita, instituutioihin kivettyneitä ja betoniin valettuja valheitaan. Kun rikos tapahtuu ihmisyyttä vastaan, siihen tulisi toki puuttua heti ilman rikoslakiakin.

Sotien jälkeinen väkivalta tuli vastaan koulussa, koulumatkalla, sittemmin nettikeskusteluissa, keskenkasvuisten aikuisten nimimerkkien suojissa ampuen kaikkea ja betonoituja epäoikeudenmukaisuuden syviä ja sydämettömiä tekojaan puolustaen. Slaavilaiseen tapaan se itki vilpittömisti tekojaan niillä haudoilla, jotka se oli itse aiheuttanut ja runoilijat niistä kertoivat, itkivät mukana ja olivat osa tuota surullista näytelmää.

Väkivalta ulottui rokotus-, ravintolajonoihin, kapakoiden nakkikioskeille, lapsiin, joita lyötiin ja jotka osasivat lyödä siinä missä golfari mailallaan. Golfkenttä ei tuo sivistystä, mutta säilyttää aggression, tuo sen näkyville entistä julmempana. Luoteisen Aasian viimeisen metsäisen taigan rujoa kulttuuria peitti pohjaton tylyys, kyvyttömyys pyytää anteeksi, kiittää, tervehtiä edes läheisintä työkaveriaan. Jos joku yritti puhua, kirjoittaa, luoda uuttaa käsillään, kirjoittaen, maalaten, säveltäen, hänet mitätöitiin heti, tapettiin jo oraaksi ehdittyään.

Yrjö Jylhästä Antti Hyryyn

Antti Hyry sai Finlandia palkintonsa kuin noppapelin tuloksena, ei viimeisimmästä kirjastaan vaan elämäntyöstään. Antti Hyry ehti kirjoittaa liki 80 vuoden ikään ehtineenä lyyristä tekstiään noin 5000 lukijalleen Yrjö Jylhää paljon kauemmin. Jylhä päätti pohjoisen tylyn kulttuurin kehystämän elämänsä jo 1950-luvulla oman käden kautta väsyneenä keski-ikäisenä miehenä. Hänen runojaan luki parhaimmillaan yli 20 000 ihmistä. Se olisi tänään paljon Suomessa luettuna runoilijalta.

“Mutta en minä valita” kertoo Hyry, elämänsä eläneenä ja itkien sen sanottuaan palkitsemistilaisuudessa. Moni tyhjän toimittaja olisi valittanut, optionsa tyhjästä hankkiva tai puolueensa ylös nostanut politrukki, amerikkalaisten ainutlaatuisia aavematkoja Afganistanissa ymmärtävä, nopeita liikkeitä tekevä ja itseltään mitään kysymätön tuhoisa ihminen. Sellainen jota pohjoinen kansa ihailee, kysymättä itseltään miksi.

Tee vähemmän, ajattele enemmän. Pohdi mitä tarkoittavat aikanamme talouskriisi, biogenetiikka, ilmastomuutos, kiinalaisten autoritaarinen kapitalismi, yritä ymmärtää minkä keskellä elät ja mitä on tapahtumassa. Se on ainut keino menestyä juuri nyt Euroopan koilliskulman viimeisessä erämaassa, Aasian luoteiskulman viimeisessä nurkkauksessa ilmastoltaan muuttuvan subarktisen alueen taigalla eläen ja sen hiilinielusta, keuhkoista huolta kantaen.

Voisiko enemmän kiinnostaa aikamme ikääntyvää, sotien kokemaa nuorisoa, suuren ikäluokan eläköityvää enemmistöä, vanhenevaa kansakuntaa, ottaa aikalisä ja ajatella.

Mielipidesivut

Vapaa sana
Lehdessä luetuinta osaa edustavat lukijoiden mielipiteet. Niiden määrä on viime vuosina kasvanut kiitos kykymme kirjoitella vastauksiamme blogeihin ja uusmedian muihin välttämättömiin kansalaismedian kirjoitustaitoa ylläpitäviin IRC-gallerioihin ja Facebookin kaltaisiin sosiaalisen median muotoihin. Kun mukaan on saatu suomalaiskansallinen juupas-eipäs -vuoropuhelu, sen seuraaminen ei ole huveista halvinta, olettaen että aika on edelleenkin rahaa ja rajallinen luonnonvara.

Kun printtimedia muuttui osaksi uutta internet -ajan reaaliaikaista taustoittajaa, sen on vastattava myös yhä paremmin kansalaisten tarpeeseen sanoa oma mielipiteensä ja siihen reaaliaikainen vastaus. Siinä takavuosien kolumnistit ovat jäämässä auttamatta muiden nopeampien blogistien ja tiedottajien jalkoihin. Kaikki on jo sanottu ja mahdollisimman rumasti, asian vierestä ja ilkeillen.

Teksti syö kuin sika

Tomittajilta opittua ilkeilyä on alettu pitää fiksuna, ironiaa ja sarkasmia, kyynisyyttä, tavoiteltavana ilmaisutapana ja sopivana puheenpartena. Se näkyy etenkin lehtien mielipidesivuilla. Lehden tapa toimittaa ja tehdä proosaa tarttuu ja oma tyyli katoaa.

Romaanin kirjoittaminen ja lehden toimittajan työ ovat lähellä toisiaan. Siinä teksti syö kuin sika, eikä se tarkoita aina kovin kaunista ja loppuun hiottua tyylittelyä takavuosien tapaan. Mielipidesivu ei saa nousta kovin paljon yli ja ohi lehden oman toimitustyylin ja tavan. Ei toki sen allekkaan saisi jäädä ja alittaa rimaa sopimattomasti. Gonzo-journalistin sekoilua ja kärjekästä tyyliä ei sovi käyttää, jos ei sitä hallitse, tai välittää vähänkin ihmisten tavasta reagoida herkästi loukkaavaan tekstiin.

Päivittäin vaihtuvat ilkeilijät

Kun Helsingin Sanomat uusiutui, se raivasi samalla tilaa kalliilta mainoksilta ja ilmoituksilta mielipiteille kaksin verroin, ja nyt jo joka viides halukas ilkeilijä saa äänensä kuuluviin maan suuriman lehden hengentuotteena. Lehti ja sen toimitus saa itse valita mieluisensa ilkkujat, sarkastiset viestit ja pilailut, gonzo-henkiset kirjoitukset asian vierestä.

Millaisia nämä uudet kolumnistit, päivittäin vaihtuvat, ovat lukijan näkökulmasta?
Ensinnä joukossa on aina vakionimiä ja samoja lehden kalliin ilmoitustilan itselleen raivaavia toisinajattelijoita, entisiä toimittajia. Jostakin syystä näille internet ei vielä riitä, ja juttu on kirjoitettava joko mielipiteenä tai lehden yläkertana tai nykyisin yhä useammin lehden sisään piilotettuna eräänlaisena asiantuntijaviestinä. Lehden oman asiantuntijan erottaa muista kuvasta, joka on hs.fi tekstin vieressä. Kokeneen toimittajan mielipide on painavempi kuin muiden tallenteet printillä.

Näin oli takavuosina, ja näitä “asiantuntijoita” saattoi jopa lukea siinä missä lehden omaa näkemystä ja pääkirjoitusta, virallista kantaa tapahtumien kulkuun. Nyt vain näitä “asiantuntijoita” tai -osaisia, virallisen kantansa kertovia, on tullut huikeasti enemmän kuin lehti voi antaa tilaa, ja usein ne ovat lehden omana toimituksena, toimittajien omana hengenlentona, jopa subjektiivisempia kuin valittuina mielipiteinä suuresta joukosta pieneen tilaan ahtaen. Sillisalaattia alkaen uskonsodista ja talvisodan hengestä, Erkon sankaruudesta ja päätyen museoviraston ilmoituksiin ja vanhustenhuollon huudahduksiin, sateenkaaren värien syntyyn samalla sivulla paikoitusnevoja ulkomaisille antaen ja kärräten autot kaatopaikalle.

Viikon alun mielipiteet

Käyn läpi maanantain (30.11) Helsingin Sanomat ja sen päivittäin vaihtuvat kirjoittajat. Heitä on nyt kaikkiaan 18 henkilöä ja lisäksi vapaana kolumnistina yleensä Hämeen Sanomissa esiintyvä, joka paikan vapaa toimittaja Jukka Tarkka. Tarkka on saanut tehtäväkseen nyt arvioida kaksi kirjaa koskien talvisotaa muiden silmin nähtynä tai Neuvostoliiton salaisen poliisin arkistoja penkoen (Vihavainen & Saharov "Tuntematon talvisota", 2009. Holmila (toim.) "Talvisota muiden silmin", 2009)

Tarkka on poikkeus kirjoittajien joukossa, saaden näin kokonaisen sivun tilaa talvisodan 70-vuotispäivänä. Kulttuurisivulle tilattu juttu on lehden hengen mukainen, myötäilee aikamme käsitystä talvisodan synnystä ja moittii kirjoja rankkojen tekstimassojen läpilukuna toistosta ja itsestäänselvyyksien kerronnasta. Analysointiin on jätetty vähän tilaa, uutta ei löydy, propaganda ei vaihdu, tai on sellaista, jonka voi arvatakin. Minkäs kirjoittajat ovat löydöksilleen tehneet, elleivät ala niitä muutella ja tulkita omin päin totuutta toiseksi muuntaen. Ehkä nuo talvisodan 103 vuorokautta on eletty jo liian monen kirjan ja kertojan kautta? Uutta näkökulmaa ei enää löydy.

Toki mukana on jo venäläisiäkin tutkijoita, jotka erottavat jyvät akanoista ja havaitsevat Suomen liittyneen sotaan osana suurempaa geopoliittista näytelmää, ei vain fasistisena vihollisena myös Neuvostoliitosta tulkiten. Suuri isänmaallinen sota on kuitenkin kaikilta osin suuri ja voitollinen, eikä suuren ja mahtavan luoteiskulmalla tapahtunut talvisodan kolmen kuukauden nujakointi aiheuta historian kirjoihin suurtakaan numeroa. Alkamassa oli sentään toinen maailmansota ja suuremmat ongelmat heilläkin huolena. Rajoja riittää myös Aasian ja Euroopan muilla kulmilla, oikeasti otettavia vihollisia ja huonossa hapessa oleva armeija Stalinin puhdistusten jäljiltä.

Edes maailman lehdistössä ja sen lukemisessa, tulkinnoissa, tämän päivän Afganistania ja 1930-luvun lopun Suomea ei pidä verrata toisiinsa. Ei myöskään sodan alkua ja maailmansodan lopun tunnelmia ja väsymystä, rajojen säilymisen tai muuttumisen syitä ja seurauksia. Suomessa on aina ollut fiktiivisiä ja lennokkaita historioitsijoita, jotka oikeasti ovatkin olleet fiktiivisen tarinan kertojia, kirjailijoita, kansalaismielisiä ja omaa identiteettiämme rakentaneita, mytologiaan kertomuksensa perustaneita runoilijoita. Lisäksi voittajan kertomus on aina uskottavampi kuin hävinneen.

Kun kymmeniä miljoonia ihmisiä menehtyy, kaupungit ovat raunioina, jokainen kirjoittaa oman historiansa, ja yrittää jatkaa siitä mihin ennen sotaa oli jäänyt, orpoina, leireillä, evakkoina, moni uuden kielen ja kulttuurin opiskellen. Siinä objektiivisuus on kaukana ja vain selviäminen päivästä seuraavaan tärkeää ja myöhemmin muistettavaa. Akateeminen viisastelu ei sellaiseen oikein sovi, eikä sitä sellaisena voi oikein kuvatakaan.

Viran puolesta ja poleemisesti

Noin kolmannes lehden mielipiteistä on vastauksia viran puolesta aiemmin julkaistuihin lehden mielipiteisiin. Ne tulevat aina muutaman päivän myöhässä, eikä kukaan muista mihin tässä halutaan vastata, ellei tuota aiemmin julkaistua mielipidettä toisteta kärjekkäästi muutamalla rivillä tiivistäen ja ikään kuin ymmärtäen väärin ja suomalaisella tavalla pahansuovalla tavalla loukkaantuen.

Jos siinä et onnistu, vastaustasi ei julkaista. Ehtona vastaamiselle on myös poleeminen tapa tiivistää oma mielipide, kertoa miksi toinen on typerys, tietämätön ja samalla vastuuton sekä kaikin puolin toistaitoinen ihminen. Tässä Helsingin Sanomat poikkeaa maakuntalehdistä vielä "edukseen" tehden tiivistelmät tarvittaessa itse sekä otsikoiden jutut nasevasta.

Helsingin Sanomien viranomaisluonne syntyy näistä viranomaisten vastauksista ja oikaisuista tyhmälle kansalle. Niinpä Maahanmuuttovirasto joutuu vastaamaan kun Mervi Leppäkorpi purnasi aiemmin (HS 25.11) turvapaikkahakijoiden leimautuvan jo etukäteen virastossa valehtelijaksi, JHL (Julkisten hyvinvointialojen liitto) puolustautuu kansliapäällikkö Hannele Pokan (entinen Lapin maaherra) aluehallinnon uudistusta koskevaan kritiikkiin (HS 26.11), Museovirasto ja kuvataideakatemia Ullanlinnan observatorion kohtaloon (HS 12.11) ja Eljas Erkkoa pitää Suomen itsenäisyyden sankarina Ralph Jaarli vastaten Lehtikeisarista tehtyyn kirjoitukseen (17.11) jne. Kaikissa niissä osoitetaan mielipiteen olleen, paitsi väärän, myös sellaisen ihmisen esittämä, joka on väärän median lukija. Erkon sankaruus on taas lehden oma tapa kertoa, kuka voitti maalle itsenäisyyden. Toinen tulkinta veisi kohti balttien kohtaloa, kävi jatkosodassa sitten miten tahansa. Luoteiskulma kaukana kaikesta ei suurta ja mahtavaa sittenkään kiinnostanut, vaikka se loukkaisikin itsetuntoamme, turhamaisuuttamme. Siperiassa Suomen kaltaista taigaa on mittaamattomat korvet ja tänäänkin pääosin koskemattomana. Geopoliittisesti Balttia on kokonaan toinen asia kuin Suomi. Se oli sitä 1700- ja 1800-luvuilla, 1930-luvulla ja on tänään 2010 -luvulla. Suomea ja sen historiaa ei pidä verrata Keski-Euroopan valtioihin.

Vastauksia omiin kysymyksiin

Virkamiesvastauksia ovat niin ikään tietojärjestelmätieteen (huom. tieteen ala) professori Bo-Krister Björkin kirjoitus Mika Ojakankaalle suomalaisen tieteen ja sen julkaisujen katoamista kauhistelevaan kirjoitukseen. Verkkolevitys on yleistyvä ja Open Access, avoin nettitiedotus tieteessä, valtaa tilaa joka tapauksessa joko yksin tai rinnan printtimedian kanssa, johon on syytä sopeutua ja saada samalla myös omalle julkaisulleen sitä kautta huomiota aikaisempaa enemmän. Kun tätä ei tehdä, omia julkaisuja ja yliopistoa ei tunnista kohta kukaan, kilpailu on kovaa ja ensimmäisenä julkaiseva on muuta kuin sitä lainaava.

Ongelma ei liity niinkään verkkolevitykseen kuin kansallisen tieteemme rahoitusmalleihin. Se mihin nyt ei vastata, on kansallisen tieteen katoaminen, josta Ojakangas kantoi huolta. Toki hän ymmärsi mistä on kysymys avoimessa internet -tiedotuksessa ja sen vääjäämättömässä tavassa ohittaa printtijulkaisut, kuten muualla on jo käynyt, jonka taas molemmat kirjoittaja aivan oikein olivat havainneetkin. Ja josta meitä on moitittu, ei vain tieteessä ja tutkimuksessa, vaan myös koko heikosti hoidetussa tietoyhteiskunnan palvelurakenteen kansallisessa hoidossa, innovaatiojärjestelmämme heikkouksissa.

Mielipideosastolla toimittaja ei voi seurata sitä kuka vastaa ja mihin. Juttujahan tulee satamäärin päivittäin ja niistä julkaistaan joka viides. Oleellista on, että vastaus on räväkkä ja polemisoiva. Sen ei toki tarvitse edes sivuta sitä ongelmaa, johon alkuperäinen mielipide johdatteli. Takavuosina näin ei ollut ja sekin kertoo aikamme luonteesta. Usein riittää mielikuva ja tuntuma, itse substanssi ja asia katoaa tämän mielikuvan taakse. Näin vaikein asia vältetään ja voidaan kiirehtiä kohti seuraavaa elämystä.

Pieni on kaunista, kelpaa aina otsikoksi

Tuore leipäkin voi olla eilistä ja kuntosalit kaupallisuuden mädättämiä, ovat taas vastauksia HS:n juttuihin 25.11 ja 28.11. Molemmissa kerrotaan kuinka pieni on kaunista niin leipomona kuin fysioterapeutin työnä sekä kotona ja ulkona omin keinon sauvakävellen itseään hoitaen sekä vältellen samalla suuria ja kalliita kuntosaliketjujen monimutkaisia harjoitusohjelmia, saati monikansallisten yritysten imagonrakentelua käyttäen apuna yliopistojamme. Suuret kuntosalit ja leipomot ovat yhdessä suurten yliopistojen kanssa kaupallisuuden mädättämiä paikkoja, kertovat lehden tyypilliset poleemiset entinen hieroja ja entinen leipuri-konditoori. Molempien aggressio on tyypillistä sellaiselle pienyrittäjälle, joka kertoo olevansa entinen.

Kiltti ja empaattinen suomalainen

Väite suomalaisesta aggressiivisuudesta ja väkivaltaisuudesta saa sekin tyrmäyksen ja niin menevät nämäkin myytit nurin sekä teinityttöjen väkivaltatutkimuksena (HS 20.11) kuin yleisenä luulotteluna (HS 28. ja 29.11). Jälkimmäisen tyrmää Heikki Luoma (HS 30.11) tuoden esille silkkaa faktaa ja argumentteja kuinka suomalaisten väkivallanteot ovat vähäisiä tilastoissa verrattuna vaikkapa britteihin tai ruotsalaisiin, jotka raiskaavat ja ryöstävät, hakkaavat ja tappavat kanssaihmisiään suomalaisia moninkertaiset määrät tuhatta eloon jäävää kohden.

Jaana Lähteenmaa taas todistaa (HS 30.11) kuinka IRC-gallerian kautta hankitut tytöt otantana, suurenakin, ovat valikoituneita tapauksia, eikä sellaisten väkivallantekoja pidä verrata tilastollisiin oikeisiin otantoihin, jonka hän on tohtorina oppinut ja tuntee mistä on kysymys nettiotantoihin pettyneenä itsekin. Vaikka tutkimuksessa oli käyty läpi liki 10 000 tapausta, tämä ei asiaa muuta muuksi, enintään mutkistaa ja tekee entistäkin epäilyttävämmän. Kyse on kuitenkin vain 10 %:sta ko. gallerian käyttäjistä ja he voivat olla hyvinkin aggressiivisia, kertoo Lähteenmaa kokemuksistaan. Tällaisia galleriatyttöjä poikien sietää varoa.

Hyviä neuvoja

Lisäksi lehdessä on pakolliset pummauskirjoitukset ja neuvot bussissakulkijoille, kehotus nostaa ulkomaiset sakotettavat paikoituspaikalta hinausauton lavalla varikkoalueelle, ohjeet valtionpäämiehelle annettavasta uudesta roolista ilman tandem-asetelmaa pääministerin kanssa pyöräillen sekä valitus kuinka Helsingin kaupunki säästää vanhusten kustannuksella. Näihin virkamiehet vastaavat myöhemmin loppuviikosta. Sitä tuskin malttaa odottaa.

Arjen aloitus ja maanantai ilman näitä Helsingin Sanomien mielipidesivun vuoroaan odottavia hengentuotteita olisi ankea. Juuri näitä ihmisiä varten lehdessä on vielä kirjoitus, jossa tietokirjailija Timo Suvanto (HS 30.11) tietää kertoa kuinka sateenkaaren värit eivät ole puhtaita aallonpituuksia ensinkään ja että violetti ei ole äärimmäinen vaan alimmainen väri, johtuen yksinkertaisesti siitä, että se on värinä lyhin ihmissilmälle näkyvä valon aallonpituus. Ultravioletti on taas näkymätön, mutta nimi sillekin “värille” löytyy.

Näin käyttämällä oikeaa aallonpituutta, muutumme näkymättömiksi, teemme näkymättömiä töitä, kirjoitamme näkymättömällä musteella, maalaamme taulun tai kudomme vaatteen loukkaamatta ketään. Ellei nyt kuinkaan alastomuus loukkaa. Ultravioletti joululahja voisi olla lamajoulun hittituote. Virpi Kaukon mielipide ja metafora (HS 26.11) oli kuitenkin väärin valittu ja hänen lipsahdus johti liki raivokohtaukseen, jossa se oli “looginen häränpylly, jossa syyt ja seuraukset oli ymmärretty täysin väärin”.

Ultravioletti pääministeri

Lehden tapa valikoida näkyvät ja näkymättömät juttunsa on Hesarin linjan mukainen ja palvelee sen mediapoliittista tarkoitusta. Internetin sisälle rakennettua artikkelia se ei pääse peukaloimaan, valikoimaan ja käynnistämään haluamaansa keskustelua aiheesta, joka on sen manipuloivaan henkeen kuuluva ja erityisen tyypillistä pääkaupunkiseudulla pääosin leviävälle lehdelle, nyt puoleen hintaan kaupattavalle tuotteelle. Niinpä juttu pääministeristä ja keskustaväestä kokoontumassa jossakin oli nyt vain sisäsivun kahdella palstalla, kun vielä runsas kuukausi sitten mikä tahansa tuppilautaa edeltänyt tarina suomalaisesta politiikan teon takavuosien vaaleista sai liki kaksi vuotta kestäneen megafoni-ilmiön.

Punakeltainen Tiger Woods

Tänään olemme huolissamme jo kohta viikon jatkuneesta tietämättömyydestä miten Tiger Woods mahtoi kolaroida autonsa ja itsensä vesipostiin yöllisellä seikkailullaan, miksi hän salailee tietojaan medioille ja poliisille, onko hänen ja vaalean ruotsalaisen vaimon välillä syntynyt perheriita todella vakava vai liioitellaanko sitä medioissa? Maailman rikkaimmalla ja tunnetuimmalla urheilijalla saatta hyvinkin olla salarakas, jolla on taas tiikeri tankissa, jonka hän kuitenkin jyrkästi kieltää, kuka tai keitä he nyt ovatkin. Mutta mitä tekemistä salarakkailla ja liikenneonnettomuudella on keskenään? Maailman rikkaimmat miehet elävät varmaankin elämää, jota Hesarin mielipidekirjoittajat eivät ole tulleet ajatelleeksi. Hieman kuten suurvallat ennen talvisotaa, joilla oli yhteistä rajaa luoteessa suomalaisten asuttamana metsäisen suomaan kanssa, ja saksalaiset aivan liian lähellä Pietaria sodan alkaessa.

Onneksi yhdellä naishiihtäjällä ja paluun tehneellä Hannu Mannisella suksi sentään luistaa ja hyppy kulkee ainakin näin alkutalvesta ja Rukan kisoissa. Muut ovat muuten vain aikataulussa mukana tavoitteena huippusuoritus helmikuun hangilla olympialaisissa. Jotenkin jäi epävarma olo seuratessa venäläisten ja norjalaisten hiihtoa, saksalaisten ja itävaltalaisten hyppäämistä, ultraviolettia väriä mäkikotkiemme haalareissa.

Suomalainen marraskuu

Päänuppeja laskevat kamreerit

Helsingin Sanomien päätoimittaja on vihainen. Hän kertoo kuinka Suomi on pudonnut palveluyhteiskuntana Mongolian tasolle (HS 26.11). Kuinka Mongoliassa tästä loukkaannutaan, jää varmaan lukematta. Syy otsikkoon on digitaalisessa palveluyhteiskunnan tietotekniikan käytössä, jossa olimme maailman huippua sen insinöörityönä. Sen sijaan tämän innovatiivisen osaamisen käyttö palvelualoilla ja julkisessa hallinnossa, niin valtion kuin kuntien toimesta, on romahtanut sijaluvulle 20, kun muut Pohjoismaat ja Viro ovat aivan kärjen tuntumassa.

Miksi näin on käynyt, lehti kirjaa syyksi valtion hallinnon kamreerimaisen päänuppien laskun, jossa energia on mennyt säästötoimien tolkuttomaan hakemiseen, sen sijaan että olisi paneuduttu kehitystyöhön, oli laitos mikä tahansa. Nyt ei enää riitä uuden kehitystä ohjaavan konsernijohdon nimeäminen, vaan koko hallinnon ajattelutapa ja asenteet on saatava muuttumaan, kirjoittaa lehti ja toistaen sen vielä useampaan kertaan.

Tehtaan savun sumentamat silmät

Suomalaisen yhteiskunnan patoutuvista ongelmista kertoo Teija Sutisen (HS 26.11) havainto, jossa johdon, poliittisen eliitin, tapa hahmottaa työ on kuin sarjakuvista hankittua. Olli Orava ei tee enää sellaista työtä kuin takavuosina ja uuteen työhön on jätetty kokonaan panostamatta, jossa vallitsevaa on pätkätyö, korkea koulutus, pitkät työpäivät “key account manager” tehtävissä. Suomen yliopistomaailma on kerta kaikkiaan innovaatiojärjestelmineen vanhahtava ja sisäänpäin lämpiävä. Vanha tietoyhteiskunta on enää vain myytti, pääomat pakenevat maasta, työ on muutoksessa ja vain puheet ovat vanhoja, eilisiä.

Vanha virsi

Kuopion ja Itä-Suomen yliopistot puolustautuvat kertoen, kuinka Turussa on laskettu väärin heidän sijoituksensa ja osaaminen, joka kansainvälisissä mittauksissa on sentään 300-500 välimailla yliopistojen joukossa, ylhäältä alaspäin laskien. Tieteenteon ongelma ei olekaan määrässä vaan laadussa, jossa voidaan menestyä muuttamalla mittaustapoja, kertovat rehtorit (HS 26.11). Samoin vastasi vuosi sitten Oulun yliopiston rehtori vastaavaan tutkimukseen pitäen Turun yliopiston kansallista tutkimusta turhana ja virheellisenä. Kansainvälinen mittaus toi sentään yliopistolle sijaluvun 300 ja vähän yli. Siihen voi olla hyvinkin tyytyväinen nyt, kun Turusta saatiin sentään kelvollinen sijoitus humanisteille, joita yliopistossa ei ennen tiedetty olevan palkkalistoilla lainkaan.

Hetkessä rapautuva prosessi

Takavuosien yliopiston läpikäyneistä alle prosentti teki väitöskirjan ja jonkinmoisen tieteellisen artikkelin. Nykyisin niitä tulee toki kymmenkertainen määrä. Yli 90 % ei kuitenkaan julkaise yliopistossa koskaan eikä mitään, vaan siirtyy akateemisiin tehtäviin lääkäreinä, tuomareina, yrittäjinä, opettajina, hallinnollisiin töihin jne. Tieteen teon näkökulmasta koko prosessi tutkimuksessa jää heille toki vieraaksi. Tutkimuslaitos, joka tekee ammatikseen tiedettä ja sen sovelluksia, joutuu kouluttamaan väitelleet pääsääntöisesti uudelleen jo yksinomaan uusien välineiden käytössä. Jos niiden uusimisessa ja käyttäjissä aletaan tinkiä, koko prosessi rapautuu hetkessä kansainvälisen kilpailun läähättävässä juoksussa. Kehitystyö unohtuu kamreerimaiseen puuhasteluun, kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa vihaisesti Suomen romahdusta vajaan vuosikymmenen aikana.

Professori on opettaja

Professorin (=opettajan) tehtävä on ensisijaisesti opiskelijamassojen ohjaamista ja samalla oman ammattitaidon ylläpitämistä. Se tahtoo joskus kamreereilta unohtua hallinnollisten tehtävien ohella ja rahan hankkijana tieteelleen ja laitoksen fasiliteetin ylläpidoksi. Suomalaisen yliopiston mittaaminen tieteen tekijänä on melkoisen marginaalinen osa yliopiston arkea, ja sitä korostettaessa parhaat opettajat siirretään tekemään sellaista työtä, jossa virkamiesten mittatikut laskevat suoritteitaan ymmärtämättä, ettei yli 90 % julkaise koskaan yhtään mitään ja samat henkilöt työskentelevät useissa tiedekunnissa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa samaan aikaan.

Kun säätötoimia tulee, punniten julkaisujen määrää, ei laatua, rapautuu niin tiede kuin perustehtävä opetuksessa. Laatu on mahdollista mitata vasta vuosikymmenten kuluttua, jolloin perustieteen paikka on löytänyt itsensä myös soveltavissa kehittämistehtävissä. Nobelit jaetaan tieteessä pääsääntöisesti vuosikymmenten kuluttua löydöksistä. Mittatikkutiedettä ei ole olemassakaan ja sellaiset kuvitelmat ovat hirvittävä väärinkäsitys byrokraateilta, tiedettä tuntemattomilta kamreereilta.

Pahat ja ilkeät toimittajat

Kirsi Seppänen kirjoittaa (HS 26.11) kuinka lehdet sahaavat valinnoillaan omaa oksaansa ja tarkoittaa negatiivisuutta ja mässäilyä ikävillä jutuilla, väkivaltauutisilla. Taustoitus puuttuu ja laadusta tingitään, internetiä syytetään, kirjoittaa toimittaja Seppälä.

Sofi Oksanen kertoo kuinka toimittajat parveilivat Tanskassa hänen ympärillään ja kamerat kuvasivat kolme päivää. Hänen sanomakseen leikattiin sellaista, jota hän ei olisi toki halunnut. Suomalaiset miehet eivät olekaan aggressiivisia naisten hakkaajia ja juoppouteen taipuvaisia. Mainintakin audi-mieheltä suomalaisessa mediassa naista humoristisesti autoon verraten johti Suomessa uran loppumiseen myyntimiehenä. Senkö Sofi Oksanen halusi välittää Tanskassa? Vai olisiko kuulunut kertoa innovaatiorakenteiden rapautumisesta? Entäpä jos olisi pysynyt omassa kirjallisessa tuotannossaan, suutarina lestissään?

Uusi “literary thriller” genre

Miten kävisi jos audi-mies puhuisi Tanskassa naisesta juoppouteen taipuvaisena ja lapsia väkivalloin kohtelevana, jossa vierasta kotia hakee noin yksi ikäluokka lapsistamme parhaillaankin. Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja voi nuo luvut vielä kirjata lasten oikeuksien päivinä, mutta ei sentään Tankassa.

Media tekee ilkeitä ja epämiellyttäviä juttuja, yllättää myös fiktiivisen kirjailijan, jonka “literary thriller” saa uuden genren myötäillen käsitteitä “commercial fiction” ja “literary fiction” (ks. Sofi Oksanen HS 25.11). Finlandiapalkitun on osattava myydä vaikka maansa saadakseen kirjansa kaupaksi Ambos Atos kustantajansa kautta Hollannissa. Erno Paasilinnan kertoi juovuksissa takavuosina kuinka Suomessa on maailman tyhmin kansa Virossa vieraillessaan. Se sopinee samaan “literary thriller” genreen.

Se genre löysi paikkansa Suomessa nopeammmin kuin Sofi Oksanen itse aavistikaan artikkelia kirjoittaessaan. Suomi on diffuusinen maa ja omaksuu hetkessä uudet symboli-innovaatiot. "Literary thriller" on sama kuin toimittajan väärin ymmärtämä kirjailija. "Political fiction" taas Maunio Koiviston aikanaan pohtima toimittajan väärin ymmärtämä poliitikko, mutta ei enää sama kuin Lipposen lanseeraama "kaunamedia". Se on jo lähellä käsitettä "commercial fiction", mutta josta jalostettuna voi hyvinkin tulla myös "political thriller".

Viinan tuoksuisia juttuja

Sama lehti kertoo suomalaisten alkoholin kulutuksen nousseen Euroopan kärkeen ja vain irlantilaiset ovat suomalaisten rinnalla humalhakuisessa juomisessa (26 %). Välimeren alueella vastaava luku on vain parin prosentin luokkaa, ja sielläkin kulutetaan kohtuullisen runsaasti etanolia rypälemehuna tai sen tisleenä. Koko Eurooppa näyttäisi olevan nyt varpaillaan alkoholin kulutuksensa kanssa siinä missä Yhdysvallat ja Kiina hiilidioksidi päästöineen kohta Kööpenhaminassa. Tämän kilpajuoksun Yhdysvallat voittaa ja Obama voi hakea hyvillä mielin Nobelin viipymättä Kööpenhamissa yhtä päivää kauemmin matkalla Oslon juhlallisuuksiin. Ne ohittavat mennen tullen Kööpenhaminan kokoustamiset ja Obama vie mediapisteet. Kun palkintoja jaettiin, Oslossa tämä osattiin toki laskea.

Suomalainen mäkihyppääjä Harri Olli selittelee Matti Nykäsen tapaan kihlattunsa kanssa käymäänsä äänekästä riitaa ja alkoholiongelmaansa siipi maassa ja masentuneena. Onneksi meillä on Janne Ahosen tasoinen mäkimies ja ihminen. Tulevan talven mäkikisoja seuratessa mieleen tulee takavuosien TV-sarja "Veijareita ja pyhimyksiä". Nimeä käytettiin takavuosina myös vennamolaisten ja kristillisten vaaliliitosta. Nyt ei saisi enää selvää kumpi tarkoittaa kumpaa. Katolinen Timo Soini kun on jotenkin uskottavampi kuin kiväärin kanssa kulkeva kristillisten puheenjohtaja konservatiivi vihreänä.

Suomalainen kertomus

Jokeripomo Harkimo sanoo irti ehkä kansainvälisesti arvostetuimman ja eniten meille mitaleja hankkineen valmentajansa Arajärven. Samaan aikaan Ilppo Aaltonen kertoo lehdessän (FL 26.11) millainen on oikeasti narsistinen johtaja ja ihminen lainaamalla Herlinistä kertovaa kohuelämänkertaa. Kyseessä oli sensitiivinen ihmisten hurmaaja, vahva ja voimakas, nokkela ja syvällinen, itsetietoinen ja suulas, mutta samaan aikaan ujo ja arka, itseensä tyytymätön, heikolla itsetunnolla varustettu, loputtomaan pätemiseen pyrkivä reppana, jonka ongelmana Suomessa on lopulta kaiken kaatava ja alleen huuhtova juopottelu. Sopii miltei keneen tahansa tuntemaani suomalaiseen mieheen.

Kun tällaiset herlinit ja jokeripomot kohtaavat vaikeuksia, syntyy ristiriitoja, joita normaali ihminen pakenee, mutta joita kohden nämä onnettomat narsistit kulkevat ja saavat aikaan ihmeitä, jossa voittaminen on ruhtinaan elämän peruspääomaa Machiavellia lainaten. On opittava tekemään vääryyttä ja käyttämään moraalitonta sieluaan aina tarpeen mukaan, kuvaa Aaltonen juoppoa suomalaista työssään maailmaa ympärillään samalla muuttaen. Itsetuhoisat vietit ja sensitiivinen hurmaajan sielu kulkevat usein käsi kädessä, mutta ei toki välttämättä juopotellen ja aivonsa siten pilaten. Machiavellin ruhtinas ei ole aivan oikea rinnastus luovaan innovaatioon ja sen kokemiseen rinnan sadistisen julmurin ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Häiriintyneeseen narsismiin ei luovuutta tulisi liittää lainkaan, kaikkein vähiten myyvään henkilöhistoriaan ja fiktiiviseen kirjaan. Se kuuluu kirjallisuudessa luokkaan "commercial fiction".

Uutinen ei voi olla arjen kuvausta

Median tapa kuvata huippuja, poikkeavia ilmiöitä, maan tapaa muuttavia, tehdä uutinen arkipäivästä, jopa pelottavasta sikalasta nyt ruotsalaisten tapaan järkyttäen, on ainut tapa tehdä uutinen. Jos uutinen olisi arkielämän kuvaus, normaalin ihmisen työpäivä arkista sarkaansa kyntäen, sen uutisarvo olisi olematon ja sellaisesta kertominen lopettaisi median, minkä tahansa hengen tuotteen, virkamiesmäisenä ja tiedotteena, joka palvelee kulloinkin vallalla olevaa ja paikallaan pysyvää korporatiivista rakennetta ja sen loistoa, konventionaalista maailmaamme, yliopistoa ja sen ihanteita dogmein ja teorioin viitoitettuna. Uutinen ja sen otsikko kärjistää, ei latista.

Poikkeavia persoonallisuuksia

Tässä Herlinien suku toimi poikkeavasti antaessaan julkaista henkilökuvan, joka ei ole pelkästään valheellinen ja sankarmyyttiä herooisesti palvova ja rakentava koruteos. Se pyrkii jäljittämään sellaista totuutta, jossa tiede parhaimmillaan tuottaa löydöksensä, ja jota kukaan ei halua aluksi hyväksyä. Psykoanalyytikko Tor Björn Hägglund kertoo narsismistaan kuvaavassa kirjassa, kuinka yliopisto tuskin voisi edes sietää sellaista persoonallisuutta, joka tuottaa oikeasti luovaa, innovatiivista tiedettä jäykän konventionaalisessa, hierarkisessa ja usein narsistisen johtajan hoitamassa ympäristössä, omaa Machiavellin maailmaansa pönkittäen. Tämä sama koskee mäkihyppääjiä ja jääkiekkojoukkueita, niiden johtajia ja omistajia, valtion hallinnon laitoksia ja kuntiamme, joissa on mukana myös suuria persoonallisuuksia, ei vain tasapäisiä oman sarkansa kyntäjiä. Juuri tähän epäkohtaan Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan puuttui ja pyrki ravistelemaan maata hereille toistaen sen useampaan kertaan.

Tasapäistävä ja torkkuva maa, byrokraattinen tapa toimia kuten takavuosien kamreeri, ei tuota mitään edes uutiseksi kelvollista tekemättä sitä keinotekoisesti. Tämä on suomalaisen median ongelma marraskuun sateissa, kun mitään ei tapahdu ja uutinen on tehtävä Sofi Oksasen sanomasta itsestäänselvyydestä, jonka hän sitten myöhemmin vielä mitätöi, tehden siitä tätä kautta uutisen.

Tieteen tuloksellisuus

Turku ja Helsinki kärjessä

Turku ja pääkaupunkiseutu tuottavat tuloksellisista tiedettä, otsikoi Helsingin Sanomat (22.11) tutkimusta, jossa toisen kerran on arvioitu yliopistojemme tieteellisen toiminnan tuloksellisuutta. Tutkimuksessa mukana on ollut 66 yksikköä 16 yliopistostamme. Panoksena on käytetty professorityövuosia ja saatua rahoitusta sekä tuotoksena kansainvälisiä artikkeleja, tohtoritutkintoja sekä Akatemialta hankittua rahoitusta.

Parhaiten näyttäisivät menestyvän Turun yliopisto neljällä “huippuyksiköllään” ja sitä seuraavat Helsingin ja Jyväskylän yliopistot sekä Åbo Akademi kolmella. Erityisen kehnosti näyttäisi nyt menevän Tampereen yliopiston neljällä häntäpään yksiköllä, jotka ovat samalla tiedekuntia, Kuopion yliopiston kolmella yksiköllä, Lapin yliopiston ja Åbo Akademin kahdella yksiköllä. Lappi on tullut voimakkaasti alaspäin ja Åbo Akademi näyttäisi tuottavan sekä huippuja että häntäpään yksikköjä samaan aikaan.

Suuret tasapäistävät laitokset

Puolet (30) tutkimuksessa mukana olleista yksiköistä kuuluu Gaussin käyrän mukaankin tasaiseen keskiryhmään. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan esim. Oulun yliopisto kokonaisuudessaan, pois lukien humanistinen osaaminen, joka lukeutuu huippujen joukkoon. Kiintoisaa tässä on se, ettei Oulussa perinteisesti ole ollut lainkaan humanistista tiedekuntaa. Yliopisto tunnetaan teknopoliksestaan, luonnontieteestä, insinööritieteistään, lääketieteestä ja ihmistieteitä on edustanut lähinnä vain kasvatustieteet ja opettajainvalmistus.

Pieni on kaunista

Monet huippuyksiköt näyttäisivät olevan kohtuullisen pieniä yksikköjä Oulun humanistien tapaan ja vastaavasti kehnommin menestyneet yliopistonsa leimallisia suuryksikköjä esimerkkinä vaikkapa Lappeenrannan tekniset tieteet ja teknillinen yliopisto, Vaasan kauppatieteet, Tampereen lääke- ja luonnontieteet, kauppatieteet ja psykologia sekä Kuopion lääketiede, Lapin kasvatus- ja yhteiskuntatieteet. Yleensäkin ihmistieteet näyttäisivät menestyvän kilpailussa nyt paremmin kuin tekniset ja luonnontieteet sekä niitä soveltavat tieteet.

Mistä tämä kaikki saattaisi johtua?

Kun yliopistot ovat naisvaltaistuneet, etenkin ihmistieteitten suunnalla, näissä opinahjoissa myös väitellään enemmän suhteessa panoksiin, siis yhteiskunnalta saatuihin rahoihin ja professoreiden määrään. Luonnontieteet ja tekniset tieteet, yllättäen myös usein lääketiede, ovat jääneet näiden jalkoihin myös julkaisujen määrässä. Samalla julkaisuja tehtaillaan pieninä artikkeleina, ei vain suurina monisatasivuisina monografioina. Väittelijät työstävät pieniä artikkeleita myös ihmistieteissä ja nippuväitöskirjoina. Näin pienillä laitoksilla päästään suureen volyymiin opiskelemalla oikea mittaustavan mukainen tuloksia tuottava julkaisutapa suurissa kansainvälisissä sarjoissa ja vältellen suomen kieltä. Kun samaan aikaan laboratorioita tai avustavaa henkilöstöä tarvitaan vähän, panosyksiköt tuotettua julkaisua kohden pysyvät pieninä.

Mihin katosi kansansivistys?

Edellinen tavoite johtaa tieteen siirtymiseen yhä etäämmäs suomalaisesta lukijasta. Lisäksi julkaisut siirretään yhä enemmän suoraan nettiin, jolloin pienten tiedelehtien asema alkaa olla uhattuna. Mika Ojakangas kirjoittaa tästä Helsingin Sanomissa (23.11) peläten suomenkielisen tieteen katoavan. Suurten kielialueiden kohdalla avoimet julkaisuarkistot eivät ole ongelma, mutta Suomessa tieteen aktiiveja harrastajia ja tiedelehtiemme tilaajia on vähän. Jos nämä katoavat, häviää myös suomalainen tiedelehti, yli 60 ammattisivistyksen päivittäjää, viimeisimmän tutkimuksen levittäjää Suomessa. Niiden ammatti ja kansansivistyksellistä tehtävää ei ole oikein loppuun saakka pohdittu kansainvälistymisen vimmassa, joka ei tunne suomenkielistä julkaisua lainkaan.

Kaksijakoinen päättely

Kun tiedettä kilpailutetaan, huomaamatta jää joitakin sen perusteista. Näistä edellä on jo mainittu tieteen tapa jakautua välineelliseen tai vähemmän laboratoriotiloja ja avustavaa henkilöstöä vaativaan tieteeseen sekä instrumentaalisen tieteen erilainen tapa sekä julkaista että tutkia kohdettaan.

Läntinen tiede jaetaan pääsääntöisesti joko induktiivisen tai deduktiivisen päättelyn kautta tuloksensa saavaan ajatteluun. Toki mukana on myös abduktiivista päättelyä, dialektista keskustela ja analogioiden käyttöä, mutta pääsääntöisesti tiede jakautuu Rene Descartesin jo 1600-luvun alussa löytämään deduktiiviseen tieteen ihanteeseen tai sitä ehkä hieman yleisempään induktiiviseen päättelyyn.

Deduktio ja kovan tieteen ydin

Deduktiivisessa tai hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä edetään aksioomista tai premisseistä kohti johtopäätöstä, kuten perinteisessä algebran yhtälössä tai geometrisessa lausekkeessa. Einstein käytti tätä menetelmää johtaessaan suhteellisuusteoriansa, mutta myös kvanttimekaniikan lakinsa.

Taustalla on rationaalinen ajattelu (rationalismi), jossa tiedon lähteen pätevyyden ratkaisee järki, ei kokemuspohjainen havainto (vrt. Darwin, Freud). Näin teoreettiset tieteet ja niiden kohteet ovat usein jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin vaikkapa soveltavat ja niitä lähellä olevat induktiivisen päättelyn tieteet, joissa liikkeelle lähdetään yksittäisistä havaintojoukoista. Pääosa arkipäivän elämämme havainnoista, ja siten vaikkapa fysiikan laeista, ovat syntyneet tällaisen kokemuksen, tottumukseen perustuvan yleistyksen tuloksena. Tällaisia ovat vaikkapa auringon nousut ja laskut, aiemmin oletuksemme maapallon muodosta muuna kuin pyöreänä taivaankappaleena.

Induktion ongelmana on se, ettemme koskaan voi olla absoluuttisen varmoja oletuksen oikeudesta, ja päättelymme on oikea vain niin kauan, kun se uusilla havaintojoukolla osoitetaan vääräksi. Pääsääntöisesti induktiiviselle havainnoinnille näin aina tapahtuu ja sen tuloksia tarkennetaan. Tyyppiesimerkkinä käy vaikkapa ilmastomuutos ja sen etenemisen ennustaminen.

Deduktio lähtee liikkeelle tutkijan hypoteesista, teorian kautta haetusta mallista (a priori), joka myöhemmin testataan vaatimuksena selittää tarkasteltava ilmiö. Karl Popperia lainaten tiede ei ole tilastollisten tai empiiristen laskelmien tekemistä, vaan pikemminkin aiemmin tehtyjen teorioiden vääräksi todistamista (falsifiointia). Ihmistieteissä tämä sai erityisen oman kvalitatiivisen (laadullisen) tutkimusmenetelmien joukon tuekseen ja samalla syntyi kriittisiä alan koulukuntia ja aiempi kvantitatiivinen tiede jäi vähemmälle eikä sitä enää oikein edes hallita.

Induktiivista falsifiointia deduktion ehdoilla

Usein taustalla ei ole yleispätevää teoriaa, jolloin joudutaan hakemaan likiarvoja ja premissit (aksioomat, teesit) ovat ihmistieteissä saatavilla olevia todistusaineistoja ja siten kaiken aikaa ajassa kiinni olevia prosesseja. Itse käytän omassa tutkimuksessani uusia, aiemmin käyttämättömiä ja poikkitieteisiä menetelmiä (metodeja) tai netin tarjoamia aineistoja, jotka on liitetty jo olemassa olevaan teoriaan (deduktio). Pääsääntöisesti tämä vanhahtava teoria ei ole uudessa nettiajassa päivitettyä. On syntynyt virheitä, joiden taustalla ovat ns. abduktiiviset päättelyt tai analogiapäättelyt. Analogiapäättelyssä voidaan olettaa ihmisen (toimittajan) käyttäytyvän kalaparven tai sopulien tapaan megafonin kajahtaessa. Näin ei kuitenkaan ole.

Aina vakavastikaan otettavat uudet internetajan mallit eivät näytä toteuttavan perinteisempää väljää mallia tai vallalla ollutta teoriaa (esim. diffuusioteoriat), jolloin niitä on mahdollista täsmentää tai korjata (=falsifiointi). Käytännössä induktiivinen havainnointi ja suurten aineistojen testaus tuo tarkennuksia aiemmin tehtyyn abduktiiviseen laadulliseen päättelyyn.

Käsitteen “abducer” otti käyttöön Yhdysvalloissa pragmatismin isäksi kutsuttu Peirce, jonka tuotannosta olen aiemmin jo kirjoittanutkin ja tuotannon leviämisestä (diffuusio) etenkin kouluopetukseemme opettajille tehtyjen oppikirjojen kautta (Dewey). Erityisen vahvana tämä koulukunta esiintyi aikanaan Chicagossa ja toki myös Harvardissa. Presidentti Barack Obaman yhteydessä mainitaan usein juuri pragmatismi sekä helposti myös abduktiivinen päättely epävarmassa maailmassa, jossa päädytään helposti “sivistyneisiin arvauksiin”. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Monitieteisyys ja analogiat

Monitieteisyys on lisännyt deduktion ja induktion rinnalle analogiapäättelyä (analogos “samankaltaisuus“), jossa samankaltaisia asioita rinnastetaan toisiinsa ja tehdään johtopäätöksiä myös sellaisista prosesseista, jotka eivät välttämättä liity analogisiin rinnastuksiin. Usein kyseessä on argumentaatiovirheet, joissa yhteismitattomat asiat rinnastetaan toisiinsa.

Kun tutkija lähtee käsitteestä deduktio (deduco, “johtaa esiin“) hän on aivan eri asemassa tieteensä teossa kuin, jos hän induktion (in duco “johtaa sisään“) keinoin käynnistää aineistojen tai havaintojoukkojen keruun muodostaen yleistyksen, sivistyneen arvauksen tai väljän mallin, harvemmin toki teoriaa.

Jos tutkijalla ei ole pitkää tieteen tekijän uraa jo takana, hänen on jopa mahdoton rakentaa hypoteettis-deduktiivista lähtötilannetta, tuntematta tieteenalansa vuosisatasista perintöä, poikkitieteisessä tutkimuksessa useamman toisistaan etäisen tieteenalan traditiota ja konventiota näiden ohella. Tarvitaan aikaa, työtä ja vähän onneakin, paljon uhrauksia, monia epäonnistumisia, kritiikin sietokykyä uuden löytyessä tai lähestyessä. Ihmisen persoonallisuus, lahjat, intuitio, äly ja ahkeruus eivät ole sama asia kuin tieteen deduktio.

Pinnan alla pysyvä löydös

Tutkimusta voidaan ja täytyykin tehdä hyvin eri tasolla ja eri menetelmin. Deduktioon perustuvaa ehdotonta totuutta hakevaa logiikkaa ja sen vertaamista pragmaattisen tieteen filosofian kautta syntyvään, abduktiivista päättelyä lähestyvään likimääräiseen totuuteen tai parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan selitykseen, ei pidä sotkea yliopistojen hallinnolliseen virkamiestyöhön. Politiikan retoriikan sotkeminen tieteeseen on kokonaan uuden tieteen ihanteen hakemista ja lopettaa koko tieteen olemassaolon. Virkamies ei voi kertoa, mitä tiede on, eikä politiikka sitä määritellä edes soveltavan tutkimuksen päämääränä. Tiede on aina innovatiivinen ja itseohjautuva järjestelmä.

Jos joku tieteemme sisältä saa Nobelin, nämä palkintoon johtavat havainnot on jo tehty pääosin menneinä vuosikymmeninä, ja me vain emme itse havaitse sen enempää kuin Nobel -komitea tuon työn merkitystä myöhemmin tieteen kehitykselle. Mitä merkittävämpi tuo deduktiivinen havainto on ollut, sitä todennäköisempää on sen induktiivisen havainnon viipyminen ja sen merkityksen oivaltaminen koko tiedeyhteisön sisällä.

Näin etenkin silloin, kun pääosa tieteestä on jo globaalia ja leviää kaikkien käyttöön avointen internet -kanavien kautta, analogiapäättelynä, abduktiivisena tapana hakea lisää selitystä avoimeksi jääneelle mallille sekä lopulta deduktion kautta todistaen uuden yhteiskuntamme hakevan uutta paradigmaa hypoteettis-deduktiiviselle päättelylleen.

Einstein ei voinut tehdä suhteellisuusteoriansa ohella joka vuosi useita samanlaisia teorioita yliopistonsa virkamiesten iloksi ja byrokratian rattaisiin ollakseen näin hyödyksi omalle yliopistolleen. Sama koski Rene Descartesin työtä ja nyt omaa tieteemme tehtävää Nobelia tavoiteltaessa.