Tieteen tuloksellisuus

Turku ja Helsinki kärjessä

Turku ja pääkaupunkiseutu tuottavat tuloksellisista tiedettä, otsikoi Helsingin Sanomat (22.11) tutkimusta, jossa toisen kerran on arvioitu yliopistojemme tieteellisen toiminnan tuloksellisuutta. Tutkimuksessa mukana on ollut 66 yksikköä 16 yliopistostamme. Panoksena on käytetty professorityövuosia ja saatua rahoitusta sekä tuotoksena kansainvälisiä artikkeleja, tohtoritutkintoja sekä Akatemialta hankittua rahoitusta.

Parhaiten näyttäisivät menestyvän Turun yliopisto neljällä “huippuyksiköllään” ja sitä seuraavat Helsingin ja Jyväskylän yliopistot sekä Åbo Akademi kolmella. Erityisen kehnosti näyttäisi nyt menevän Tampereen yliopiston neljällä häntäpään yksiköllä, jotka ovat samalla tiedekuntia, Kuopion yliopiston kolmella yksiköllä, Lapin yliopiston ja Åbo Akademin kahdella yksiköllä. Lappi on tullut voimakkaasti alaspäin ja Åbo Akademi näyttäisi tuottavan sekä huippuja että häntäpään yksikköjä samaan aikaan.

Suuret tasapäistävät laitokset

Puolet (30) tutkimuksessa mukana olleista yksiköistä kuuluu Gaussin käyrän mukaankin tasaiseen keskiryhmään. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan esim. Oulun yliopisto kokonaisuudessaan, pois lukien humanistinen osaaminen, joka lukeutuu huippujen joukkoon. Kiintoisaa tässä on se, ettei Oulussa perinteisesti ole ollut lainkaan humanistista tiedekuntaa. Yliopisto tunnetaan teknopoliksestaan, luonnontieteestä, insinööritieteistään, lääketieteestä ja ihmistieteitä on edustanut lähinnä vain kasvatustieteet ja opettajainvalmistus.

Pieni on kaunista

Monet huippuyksiköt näyttäisivät olevan kohtuullisen pieniä yksikköjä Oulun humanistien tapaan ja vastaavasti kehnommin menestyneet yliopistonsa leimallisia suuryksikköjä esimerkkinä vaikkapa Lappeenrannan tekniset tieteet ja teknillinen yliopisto, Vaasan kauppatieteet, Tampereen lääke- ja luonnontieteet, kauppatieteet ja psykologia sekä Kuopion lääketiede, Lapin kasvatus- ja yhteiskuntatieteet. Yleensäkin ihmistieteet näyttäisivät menestyvän kilpailussa nyt paremmin kuin tekniset ja luonnontieteet sekä niitä soveltavat tieteet.

Mistä tämä kaikki saattaisi johtua?

Kun yliopistot ovat naisvaltaistuneet, etenkin ihmistieteitten suunnalla, näissä opinahjoissa myös väitellään enemmän suhteessa panoksiin, siis yhteiskunnalta saatuihin rahoihin ja professoreiden määrään. Luonnontieteet ja tekniset tieteet, yllättäen myös usein lääketiede, ovat jääneet näiden jalkoihin myös julkaisujen määrässä. Samalla julkaisuja tehtaillaan pieninä artikkeleina, ei vain suurina monisatasivuisina monografioina. Väittelijät työstävät pieniä artikkeleita myös ihmistieteissä ja nippuväitöskirjoina. Näin pienillä laitoksilla päästään suureen volyymiin opiskelemalla oikea mittaustavan mukainen tuloksia tuottava julkaisutapa suurissa kansainvälisissä sarjoissa ja vältellen suomen kieltä. Kun samaan aikaan laboratorioita tai avustavaa henkilöstöä tarvitaan vähän, panosyksiköt tuotettua julkaisua kohden pysyvät pieninä.

Mihin katosi kansansivistys?

Edellinen tavoite johtaa tieteen siirtymiseen yhä etäämmäs suomalaisesta lukijasta. Lisäksi julkaisut siirretään yhä enemmän suoraan nettiin, jolloin pienten tiedelehtien asema alkaa olla uhattuna. Mika Ojakangas kirjoittaa tästä Helsingin Sanomissa (23.11) peläten suomenkielisen tieteen katoavan. Suurten kielialueiden kohdalla avoimet julkaisuarkistot eivät ole ongelma, mutta Suomessa tieteen aktiiveja harrastajia ja tiedelehtiemme tilaajia on vähän. Jos nämä katoavat, häviää myös suomalainen tiedelehti, yli 60 ammattisivistyksen päivittäjää, viimeisimmän tutkimuksen levittäjää Suomessa. Niiden ammatti ja kansansivistyksellistä tehtävää ei ole oikein loppuun saakka pohdittu kansainvälistymisen vimmassa, joka ei tunne suomenkielistä julkaisua lainkaan.

Kaksijakoinen päättely

Kun tiedettä kilpailutetaan, huomaamatta jää joitakin sen perusteista. Näistä edellä on jo mainittu tieteen tapa jakautua välineelliseen tai vähemmän laboratoriotiloja ja avustavaa henkilöstöä vaativaan tieteeseen sekä instrumentaalisen tieteen erilainen tapa sekä julkaista että tutkia kohdettaan.

Läntinen tiede jaetaan pääsääntöisesti joko induktiivisen tai deduktiivisen päättelyn kautta tuloksensa saavaan ajatteluun. Toki mukana on myös abduktiivista päättelyä, dialektista keskustela ja analogioiden käyttöä, mutta pääsääntöisesti tiede jakautuu Rene Descartesin jo 1600-luvun alussa löytämään deduktiiviseen tieteen ihanteeseen tai sitä ehkä hieman yleisempään induktiiviseen päättelyyn.

Deduktio ja kovan tieteen ydin

Deduktiivisessa tai hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä edetään aksioomista tai premisseistä kohti johtopäätöstä, kuten perinteisessä algebran yhtälössä tai geometrisessa lausekkeessa. Einstein käytti tätä menetelmää johtaessaan suhteellisuusteoriansa, mutta myös kvanttimekaniikan lakinsa.

Taustalla on rationaalinen ajattelu (rationalismi), jossa tiedon lähteen pätevyyden ratkaisee järki, ei kokemuspohjainen havainto (vrt. Darwin, Freud). Näin teoreettiset tieteet ja niiden kohteet ovat usein jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin vaikkapa soveltavat ja niitä lähellä olevat induktiivisen päättelyn tieteet, joissa liikkeelle lähdetään yksittäisistä havaintojoukoista. Pääosa arkipäivän elämämme havainnoista, ja siten vaikkapa fysiikan laeista, ovat syntyneet tällaisen kokemuksen, tottumukseen perustuvan yleistyksen tuloksena. Tällaisia ovat vaikkapa auringon nousut ja laskut, aiemmin oletuksemme maapallon muodosta muuna kuin pyöreänä taivaankappaleena.

Induktion ongelmana on se, ettemme koskaan voi olla absoluuttisen varmoja oletuksen oikeudesta, ja päättelymme on oikea vain niin kauan, kun se uusilla havaintojoukolla osoitetaan vääräksi. Pääsääntöisesti induktiiviselle havainnoinnille näin aina tapahtuu ja sen tuloksia tarkennetaan. Tyyppiesimerkkinä käy vaikkapa ilmastomuutos ja sen etenemisen ennustaminen.

Deduktio lähtee liikkeelle tutkijan hypoteesista, teorian kautta haetusta mallista (a priori), joka myöhemmin testataan vaatimuksena selittää tarkasteltava ilmiö. Karl Popperia lainaten tiede ei ole tilastollisten tai empiiristen laskelmien tekemistä, vaan pikemminkin aiemmin tehtyjen teorioiden vääräksi todistamista (falsifiointia). Ihmistieteissä tämä sai erityisen oman kvalitatiivisen (laadullisen) tutkimusmenetelmien joukon tuekseen ja samalla syntyi kriittisiä alan koulukuntia ja aiempi kvantitatiivinen tiede jäi vähemmälle eikä sitä enää oikein edes hallita.

Induktiivista falsifiointia deduktion ehdoilla

Usein taustalla ei ole yleispätevää teoriaa, jolloin joudutaan hakemaan likiarvoja ja premissit (aksioomat, teesit) ovat ihmistieteissä saatavilla olevia todistusaineistoja ja siten kaiken aikaa ajassa kiinni olevia prosesseja. Itse käytän omassa tutkimuksessani uusia, aiemmin käyttämättömiä ja poikkitieteisiä menetelmiä (metodeja) tai netin tarjoamia aineistoja, jotka on liitetty jo olemassa olevaan teoriaan (deduktio). Pääsääntöisesti tämä vanhahtava teoria ei ole uudessa nettiajassa päivitettyä. On syntynyt virheitä, joiden taustalla ovat ns. abduktiiviset päättelyt tai analogiapäättelyt. Analogiapäättelyssä voidaan olettaa ihmisen (toimittajan) käyttäytyvän kalaparven tai sopulien tapaan megafonin kajahtaessa. Näin ei kuitenkaan ole.

Aina vakavastikaan otettavat uudet internetajan mallit eivät näytä toteuttavan perinteisempää väljää mallia tai vallalla ollutta teoriaa (esim. diffuusioteoriat), jolloin niitä on mahdollista täsmentää tai korjata (=falsifiointi). Käytännössä induktiivinen havainnointi ja suurten aineistojen testaus tuo tarkennuksia aiemmin tehtyyn abduktiiviseen laadulliseen päättelyyn.

Käsitteen “abducer” otti käyttöön Yhdysvalloissa pragmatismin isäksi kutsuttu Peirce, jonka tuotannosta olen aiemmin jo kirjoittanutkin ja tuotannon leviämisestä (diffuusio) etenkin kouluopetukseemme opettajille tehtyjen oppikirjojen kautta (Dewey). Erityisen vahvana tämä koulukunta esiintyi aikanaan Chicagossa ja toki myös Harvardissa. Presidentti Barack Obaman yhteydessä mainitaan usein juuri pragmatismi sekä helposti myös abduktiivinen päättely epävarmassa maailmassa, jossa päädytään helposti “sivistyneisiin arvauksiin”. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Monitieteisyys ja analogiat

Monitieteisyys on lisännyt deduktion ja induktion rinnalle analogiapäättelyä (analogos “samankaltaisuus“), jossa samankaltaisia asioita rinnastetaan toisiinsa ja tehdään johtopäätöksiä myös sellaisista prosesseista, jotka eivät välttämättä liity analogisiin rinnastuksiin. Usein kyseessä on argumentaatiovirheet, joissa yhteismitattomat asiat rinnastetaan toisiinsa.

Kun tutkija lähtee käsitteestä deduktio (deduco, “johtaa esiin“) hän on aivan eri asemassa tieteensä teossa kuin, jos hän induktion (in duco “johtaa sisään“) keinoin käynnistää aineistojen tai havaintojoukkojen keruun muodostaen yleistyksen, sivistyneen arvauksen tai väljän mallin, harvemmin toki teoriaa.

Jos tutkijalla ei ole pitkää tieteen tekijän uraa jo takana, hänen on jopa mahdoton rakentaa hypoteettis-deduktiivista lähtötilannetta, tuntematta tieteenalansa vuosisatasista perintöä, poikkitieteisessä tutkimuksessa useamman toisistaan etäisen tieteenalan traditiota ja konventiota näiden ohella. Tarvitaan aikaa, työtä ja vähän onneakin, paljon uhrauksia, monia epäonnistumisia, kritiikin sietokykyä uuden löytyessä tai lähestyessä. Ihmisen persoonallisuus, lahjat, intuitio, äly ja ahkeruus eivät ole sama asia kuin tieteen deduktio.

Pinnan alla pysyvä löydös

Tutkimusta voidaan ja täytyykin tehdä hyvin eri tasolla ja eri menetelmin. Deduktioon perustuvaa ehdotonta totuutta hakevaa logiikkaa ja sen vertaamista pragmaattisen tieteen filosofian kautta syntyvään, abduktiivista päättelyä lähestyvään likimääräiseen totuuteen tai parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan selitykseen, ei pidä sotkea yliopistojen hallinnolliseen virkamiestyöhön. Politiikan retoriikan sotkeminen tieteeseen on kokonaan uuden tieteen ihanteen hakemista ja lopettaa koko tieteen olemassaolon. Virkamies ei voi kertoa, mitä tiede on, eikä politiikka sitä määritellä edes soveltavan tutkimuksen päämääränä. Tiede on aina innovatiivinen ja itseohjautuva järjestelmä.

Jos joku tieteemme sisältä saa Nobelin, nämä palkintoon johtavat havainnot on jo tehty pääosin menneinä vuosikymmeninä, ja me vain emme itse havaitse sen enempää kuin Nobel -komitea tuon työn merkitystä myöhemmin tieteen kehitykselle. Mitä merkittävämpi tuo deduktiivinen havainto on ollut, sitä todennäköisempää on sen induktiivisen havainnon viipyminen ja sen merkityksen oivaltaminen koko tiedeyhteisön sisällä.

Näin etenkin silloin, kun pääosa tieteestä on jo globaalia ja leviää kaikkien käyttöön avointen internet -kanavien kautta, analogiapäättelynä, abduktiivisena tapana hakea lisää selitystä avoimeksi jääneelle mallille sekä lopulta deduktion kautta todistaen uuden yhteiskuntamme hakevan uutta paradigmaa hypoteettis-deduktiiviselle päättelylleen.

Einstein ei voinut tehdä suhteellisuusteoriansa ohella joka vuosi useita samanlaisia teorioita yliopistonsa virkamiesten iloksi ja byrokratian rattaisiin ollakseen näin hyödyksi omalle yliopistolleen. Sama koski Rene Descartesin työtä ja nyt omaa tieteemme tehtävää Nobelia tavoiteltaessa.