Betoniraudoittajan Nobel Suomeen

Hulluille puuroa


Bertol Brecht kuvasi suomalaiset kansakunnaksi, joka vaikenee kahdella kielellä teoksessaan ”Suomalainen maisema” (Finnische Landschaft) vuonna 1940. Brech kuvasi suomalaisten suhdetta Neuvostovaltaan ja sen tärvelemistä tekemättä ensin tilejä selväksi kansalaissotaan. Tämä tokaisu siirtyi kuitenkin kansanluonteeseen ja suomalaiseen mykän ja pimeän mielen kuvaamiseen. Siinä on samaa kuin saksalaisessa tavassa hahmottaa maailmansa mustavalkoisesti. Löytyy sitä toki Itävallasta ja Sveitsistäkin. Aurinko käy ylhäällä Alppilaaksossa vain heteken näyttäytyen ja varjot ovat tummia. Puuttu ilta- ja aamuauringon pitkät varjot, harmaan monet vivahteet ja värien kirjo taivaanrannassa. Kun vivahteita ei oikein havaita ja herkkyys puuttuu, johonkin asiaan kiinnitetään huomiota tolkuttomasti ja pöyristellen tai sitten sitä ei havaita lainkaan. Omien lastensa kanssa lisääntyvä isä saa elää kaikessa rauhassa kyläpahassa tai Hitler kasvaa samanlaisessa fasismiaan rakennelleen.

Mustavalkeassa maailmassa syntyy suomalaisia yhden asian ilmiöitä ja kokonaan meidät ohittavia suuria globaaleja prosesseja. Tästä ovat ammentaneet vaikuttimensa monet anekdootit, kansansadut ja kirjallisuus, mutta myös musiikki. Suomessa Topelius kertoi saman asian etenkin hämäläisten kuvauksessa, mutta oivalsi hyvin myös kansakunnan mielenlaadun.

Olemmehan ihania, olemmehan ?


Kun kansakunnalla on lisäksi huono itsetunto, syntyy tarve mielistellä ulkopuolisia ja kilpailuttaa omia, yrittää urkkia mitä mieltä ovat meistä suomalaisista. Tässä kulttuurissa ihmiset hakevat paikkaansa massan puolivälistä, jotteivät joutuisi huonon itsetunnon hankkineiden ihmisten ahdisteltavaksi. Syntyy epäterveitä kilpailuasetelmia, joita vanhemmat siirtävät lapsiinsa. Lapsiin tarttuvat kiireisten vanhempien suorituspaineet. Saksassa ja Itävallassa vanhemmat ovat huolissaan huonoista Pisa-tuloksista. Pisa on teollistuneitten OECD -maiden tapa vertailla pienten koululaisten oppimistuloksia ja piiskata opettajia suorituksiin. Suomi on aina menestynyt tässä hyvin ja pönkittänyt tälläkin vähällä itsetuntoaan kuten takavuosina kestävyysjuoksijoiden suorituksilla.

Lapset ovat nousseet tätä menoa vastaan ja mielenilmaisuja on järjestetty ympäri maailmaa. Hampurissa ja Berliinissä kokoontui tuhansia lapsia, jossa vaadittiin enemmän opettajia ja vähemmän vaativia kokeita. Vastustettiin vaatimusta aikuistua liian varhain. Uravalmennus loukkaa lasten oikeuksia kasvaa leikkien kautta eikä valmentaen aikuisuuteen ja työelämään heitä kilpailuttaen ja vieden näin mielenterveys. Miksi itsestäänselvyydet ovat meille niin vaikeita ja haemme syitä ongelmiimme internetistä, maailman turuilta?

Halolla päähän ja oksapuolella


Mitä iloa on saada aikaan lahjakas, muita etevämpi lapsi aikuisuuden helvettiin, kysyvät taas sosiologit. Toimittajat Suomessa taas kysyivät maailmalta Suomeen kongressiinsa saapuneilta sosiologeilta, kuka teistä on suurin ja mahtavin. Kuka voittaa seuraavan sosiologian Nobelin? Eivät nämä ymmärtäneet suomalaisten toimittajanerojen ja -legendojen kysymyksiä. Toimittajat palkitaan kyllä aikanaan omilla "kuka kukin on" palkinnoillaan.

Kun Mika Waltari, Aleksis Kivi tai kuka tahansa pyöräytti hetkessä suuren määrän tuotantoa, tuloksena oli tasapäistetyn yhteiskunnan ja heikon itsetunnon hankkineiden käynnistämä tuttu ajojahti, yhteisöstä erottaminen ja mielisairaalakierre. Kun Panu Rajala kirjoitti tästä ansiokkaan julkaisun, hänet suljettiin kilpailusta, jossa tasapäistetään ja haetaan yhteiseen rintamaan sopivia ehdokkaita pitämällä heidät samalla jatkuvassa taloudellisessa ahdingossa. Nämä panurajalat ja mikawaltarit tekivät ja tekevät liikaa, eivät pysy lestissään, viihtyvät julkisuudessa, osaavat myydä tuotteensa, naurattavat naisia. Sellainen ei sovi kulttuurin, joka on suomalainen tai arjalainen, hämäläisen hidas ja juro, kateudesta kaiken imevä ja uuden osaamista vieroksuva, ali-innovatiivinen ja lahjaton, puoliluova heikon itsetunnon kulttuuri. Pääkulttuurin biologinen tehtävä on pysyä sellaisena nujertamalla luova ja innovatiivinen, uutta tietä osoittava.



Hidas mutta pelkistetty, kirveellä veistetty ja kallioon räjäytetty


Suomessa arvostetun taiteilijan tai tieteen tekijän on oltava hidas, persoonaton ja vailla karismaa, hänen on pysyteltävä lestissään ja omassa tyylilajissaan, hän ei saa herättää laajempaa huomiota ellei sitten ole virkamiesmäinen eikä herätä miesten kateutta tai mustasukkaista vihaa. Julkisuus tärvelee Suomessa ja Saksassa kulttuurityöläisen ja tieteen tekijä täysin karismaattisena ja tuotteliaana, toisin kuin Ranskassa tai Englannissa.

Miksi mielenkiintoiset kirjat ja kirjailijat sekä kuvataiteilijat, tieteen tekijät sivuutetaan ja nostetaan esille tuntemattomia ja vetäytyviä, umpimielisiä, kaiken tasapäistäviä hahmoja, mutta samalla vaaditaan pisa-menestystä? Miksi menestymme pisa-kisoissamme, mutta emme enää lukiossa ja yliopistoissa? Olisiko syy tässä kansakunnan tavassa käsitellä lapsia kuin koneita, kasvattaa heitä kohti aikuisuutta luovuutta tukahduttaen, käynnistäen samalla aikuisuuden kynnyksellä tolkuton mustavalkea ahdistelu.

”Kukahan tuokin luulee olevansa” -henki elää ja voi hyvin Suomessa ja kateus kaataa aina parhaat ehdokkaamme. Mika Waltari jopa esiintyi kaiken aikaa väärillä nimillä ja julkaisi muualla kuin Suomessa. Eikä sekään auttanut ahdingossa.


Betoniraudoittajan Nobel Suomeen


Entäpä jos jättäisimme pois kaikki nämä kilpailut ja seuraisimme miten ihmiset menestyvät ilman valtion tukea ja apua, turhia ja omituisia kilpailuja. Vai laajentaisimmeko sittenkin tyhmyyskilpailut myös vaikkapa rakennusalalle, metsäteollisuuteen ja maatalouteen? Etsisimme parhaan betoniraudoittajan ja palkitsimme hänet Nobelilla Ruotsin kuninkaan hovissa. Tekisimme heistä työn sankareita takavuosien Neuvostoliiton malliin. Se ei taida oikein sopia rautahanskojen liittojen työhön vaan on näiden komeljanttareiden juttuja, jossa leipä kirjailijaliiton jäsenillä näyttäsi olevan 2000 euron arvoinen vuodessa, ei kuukaudessa. Palkita sellaisia täytyy ja pitää kurissa ja herran nuhteessa.