Paavo Haavikko 1931-2008

Lämmin kiitos Paavo Haavikolle

Synnyin samana vuonna 1951, jolloin muuan nuori ja vihainen mies, Paavo Haavikko kirjoitti ensimmäisen paradoksisen esikoiskokoelmansa “Tiet etäisyyksiin”. Täytin kolme vuotta kun “Tuuliöinä” julkaistiin ja nelivuotiaana tavailinkin jo hänen kolmatta kirjaansa “Synnyinmaasta“. Vasta kaksi seuraavaa kuuluivat lapsena runoja lausuneen koulussa kiusatun pojan ohjelmistoon. Silloin kiusaaminen ja runous kulkivat käsi kädessä suomalaisessa maaseutukoulussa ja niin kulkevat varmaan vieläkin. Tytöt olivat kiusaajina poikia paljon taitavampia. Niin kuulemma ovat myös tänään. Se on hyvin suomalainen ilmiö ja takana murheellisissa kodin ja koulun niissä näytelmissä, jossa osallisena on nyt muuttuneen yhteiskunnan uudet luokkarajat ja arvot, uusi teknologia ja äidin kasvattamien poikien tunnemaailman köyhyys, päihteitten turruttamat aivot, faktan ja fiktion päällekkäisyys.

Paavo Haavikko oli kiusattu ihminen, joka vastasi sanalla ja hakien sellaista todellisuutta, jonka sanat tahtoivat kadottaa. “Lehdet lehtiä” ja “Talvipalatsi” olivat lapsuuteni rakkaimmat kirjat. Niissä iskettiin kiinni maailman omalaatuiseen arvoituksellisuuteen, tuon ajan kaksinaiseen luonteeseen ja ihmisen vihan sekä vallanhalun yhdistelmään, häiriintyneen narsismin ytimeen. Sana ei saanut runoilijalla kiertää totuutta, palvella valhetta, vakuutti Haavikko.

Rakastin Haavikkoa kuin isääni lapsena. Elin ja kasvoin Haavikon tuotannon mukana ja tulkitsin maailmaa hänen kauttaan. Surin hänen vanhenemistaan, sairauttaan ja nyt olen helpottunut hänen kuolemastaan. Olen vapaa isäni taakasta, oidipaalisesta julmasta ja ankarasta isähahmostani. Haavikon henkilöä ymmärtää vain hänen lyriikkansa, sanojen kautta, ei sanoman. Siinä Haavikko pamfleteissaan sortui valheisiin hänkin.

Paavo Haavikko on ylivertaisesti tunnetuin ja samalla tuotteliain suomalainen runoilija. Hän sai Nestadt -palkinnon vuonna 1984, joka jo enteili Nobelia. Olin tuolloin nuori tohtori ja professori Oulun yliopistossa. Jännitin kuinka Haavikko ohitti Jorg Luis Borgesin, Jorge Amadon, Mohammed Didin, Ernesto Sabaton ja oli juuri Octavio Pazin kannoilla kohti kirjallisuuden suurinta tunnustusta. Oma runokokoelmani oli kustannettavana Kalevan kirjapainon kustantamossa. Pieni kustantaja meni nurin ja runot ovat pöytälaatikossani. Lainailen niitä joskus. Itseään saa lainata mainitsematta.

Haavikko oli sukulaissieluni, kilpailuhenkinen ja lausunnoissaan uskomattoman omalaatuinen innovaattori, oppositiohenkinen toisinajattelija, suorapuheinen ja rehellisyydessään liiankin terävä. Joskus kieroutuneen suora. Sanat oli kesytetty eikä niillä ollut Haavikolle tunnesisältöä. Hän manipuloi niiden avulla ilman vaaraa joutua itse niiden koukkuun. Se on hyvän runoilijan, kirjoittajan ominta osaamista ja perusasia. Ei saa jäädä itse omien sanojensa emotionaaliseen ansaan, ei etsiä luita jotka on itse joskus narsistisesti haudannut.

Haavikko uudisti runoutta, mutta samalla hän kertoi tarinaa yllättävistä näkökulmista politiikasta, taloudesta, kapitalismista, yrittämisen ideologiasta. Hän oli liiankin näkyvästi keskiluokkaisen suomalaisen kauppahuoneen perillinen ja taloudelliseen vallankäyttöön sitä kautta vihkiytynyt kiinteistöalan tuleva kustantaja, monialainen nero ja itsensä hajottaja.
Haavikko ei tavoitellut poliittista valtaa Vaclav Havelin tai Lennart Meren tapaan eikä olisi siinä menestynytkään. Hän oli siihen liian älykäs, liian impulsiivinen ja tulokulma visionäärinä oli joskus aivan väärä. Hän kirjoitti pamfletteja Suomen talouden tuhosta juuri, kun kuka tahansa kykeni Oulussa näkemään Nokian ja telekommunikaation läpimurron. Olisiko nuori Haavikko nähnyt mitä nyt tapahtuu taloudessamme?

Haavikon vahvuus oli hänen lyyrinen kielensä, runoutensa. Ei sittenkään tutuksi tulleet kertomukset ajankohdan politiikan ja talouden ahdingosta. Niiden kertojana hänestä tehtiin lausuntoautomaatti ja julkisuus pilasi paljon hyvää. Rakkaus, metafysiikka ja kuolema olivat aina osa erotiikka ja “musta herbaario” matka kohti tuonelaa, jonne runouttaan ei voinut ottaa mukaansa edes Haavikko.

Kun ylioppilasjuhlassa lausuin Haavikon “Talvipalatsista” ja “Neljästätoista hallitsijasta“, tein sinne liittymän suoraan lapsuuteni “Tuuliöihin” ja “Synnyinmaahan“. Ei sitä kukaan toki huomannut. Sieltä löytyi sama poljento ja sama sanoma, lapsen muistamana ajoilta, jolloin muisti ei petä eivätkä sanat valehtele. “Puut, kaikki heidän vihreytensä” saivat hyvälle tuulelle, mutta aina uusi runo ei alkanutkaan automaattisesti edellisestä. Se alkoikin kauempaa, liki kahden vuosikymmenen takaa, mutta jatkui uudessa ajassa ja eläen tuoreena siinäkin. Haavikon tapa leikkiä kielellä ja käyttää sitä tarkasti, oli oivallista, mutta ei erehtymätöntä.

Olen kuullut monen ihastuneen jo lapsena juuri Talvipalatsiin. Kun haluan saada masennuksen ärsytettyä äärimmilleen valitsen tietyt runot juuri Talvipalatsista ja palaan lapsuuden ahdistukseen ja olen valmis taas kirjoittamaan. Lapsen provosointi piilotajunnasta sujuu helpoimmin hankkiutumalla kipeäksi, lapsuuteni Haavikkoa lukien.

Poikkeuksellisen monipuolinen runoilija on harvoin loistava yhteiskunnallinen toimija, yhteiskuntaa, taloutta ja historiaa pohtiva olemassaolon perusteiden oivaltaja. Juuri näkemyksellisyys on Haavikon tuotannon leimallisin piirre myöhemmältä ajalta. Julkisessa keskustelussa Haavikko oli aina omalaatuisen nöyrä ja julman vakava. Valta kiehtoi Haavikkoa, mutta sen hän myös ymmärsi kirota. Juuri politiikan tulkinnassa hän oli ironiassaan onnistunut, mutta ei se hänen lyriikkaansa voittanut tai peittänyt alleen. Paavo Haavikon tuotanto jäi pysyväksi kansakunnan pääomaksi mutta ei virheettömäksi, ei täydelliseksi sekään. Pystymme parempaankin.