Vincen van Goghin ja Paul Gauguin maisema
ks. taideteokset Vincent van Goghin maisema ja Paul Gauguin maisema
Maisema on usein muuta kuin näkyvä todellisuus tai visuaalinen kokemus. Maisema on näkyvä osa ympäristöämme ja topeliaaninen kansallismaisema sekä samalla sielunmaisema, joka on samalla syvintä itseämme Eino Leinon kuvaamana (Luostarinen& Yliviikari; Maaseudun kulttuurimaisemat). Tieteessä alue ja maisema on joko sepitteellinen ja oppimamme sekä usein kartalle siirrettävä tai sisäsyntyinen ja lähellä ympäristöpsykologiaa, mentaalisen kartan tavoin kuvattuna. Edellistä pitää yllä Suomessa esim. maakuntakirjallisuus ja -lehdistö, jälkimmästä oma sisäinen tapamme rakentaa mentaalista maisemaamme. Kartalla ne ovat aivan erinäköisiä.
Molemmat yhdessä ovat osa juuriamme, mutta jälkimmäinen paljon tärkeäpi, kun kyse on sosiaalisesta tai kultturisesta olemassaolostamme tai yhteisöstä ja sen sosiaalisesta pääomasta, alueen tai kansakunnan muistista.
Globaalissa muistissa kulttuuriset vaikutteet menevät päällekäin. Tällöin syntyy paikallisia ilmilöitä, joiden sisäsyntyinen on ylläpitävä ja yhteisöllinen sekä median mukanaan tuoma muuttava ja dynaaminen. Tämä uutta tuova on nykyisin reaaliaikaista eikä siten poikkea vanhasta ja paikallisesta "maisemasta". Syntyy käsite "globaalista kylästä".
Molemmat kulttuurit limittyvät etenkin lasten ja nuorten elämässä päällekkäin ja aines on siten monikultuurinen. Se otetaan vastaan suoraan verkostoista ilman sitä suodattavia institutionaalisia mekanismeja. Samalla reaaliaikaisuus poistaa siitä historiallisen jatkumon ja tieto on katkelmallista, fragmentoitunutta ja irti fyysisestä tai sosiaalisesta kontekstistaan. Lapsi tai nuori ei voi ymmärtää onko se esim. slummikulttuurin tuote vaiko viaton mainos, uutiseksi tarkoitettu fakta tai pelkkä fiktiivinen tarina. Kultuuristaan irrallinen "maisema" on kokonaan oman aikamme tuote ja muistuttaa vaikkapa sadunkertojan "merimiestarinoita". Kerrontateollisuus hyötyy tästä ja tuottaa koko ajan faktaa, jossa on fiktiivinen perusta ja maisema, joka valehtelee. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa.
Vielä hetki sitten taide toimi toisin kuin nyt ja sen välittämä viesti "maisemana" oli paikallinen myös abstraktina tulkintana. Kansallista itsetuotoa ja identiteettiä nostava ja rakentava 1800-luvun lopun taide Suomessa oli juuri tällaista "ylevää" maisemaa. Tänään "ylevä" taide on miltei mahdotonta muuten kuin taiteen itsensä konventiota ylläpitävänä ilmiönä. Klusteritaiteessa tämä mahdollisuus häviää siinä missä taiteilijan oma persoonallisuus tai narsismi, tapa hankkia nimeä ja myydä sillä. Vincen van Gogh edusti tätä ajattelua jo omana aikanaan. Häntä kiinnostivat vain värit ja taiteen oma sisäinen maisema. Eivät ulkopuoliset symbolit tai tapa rikastua, luoda nimeä narsistisiin tarkoitusperiin.
Van Gogh ei itse taulujaan myynyt. Hän "uhrasi" kaiken väreille ja taiteelle. Hänen kassvuympäristössään ja käsiteollisessa kulttuurissa se oli mahdollista. Nyt sitä on vaikea ymmärtää. Taide samassa merkityksessä kuin missä Vincent sitä edusti, on kuollut.
Kun tulkitsemme Vincent van Goghin tai Paul Gauguin töitä, ne on ensin irrotettava omasta tulkintaympärstöstämme ja palautettava aikaan, jolloin televisiota ei ollut eikä netti jokaisen käytössä. Yleensä taideteos nähdään sen kulttuurin ja ajan viitekehikossa, jossa se kulloinkin tukitaan. Näin silloinkin kun se on oman aikansa tuote ja tulkinta muuttuu kokonaan uudessa viitekehikossa. Ajatonta tai paikatonta taidetta ei ole ollut ennen omaa aikaamme ja klusteritaiteen syntyä (ks Luostarinen, Klusteritaiteen manifesti tai "Spatial Identity in the Face of Environmental Changes).
Maalaustaiteessa "maisema" on parhaimmillaan syvintä itseämme ja oma kokemuksemme. Mentaalisessa maisemassa me näemme sen mitä kykenemme tai jonka piilotajunta meille näyttää. Sen symbolit ja värit ovat jokaiselle meistä eri tavalla avautuvia. Oleellista on että kaikkea tätä voi opiskella ja avartaa näkemystään, nähdä enemmän. Sävyjen erot näkyvät vasta iän myötä. Vasta kun mentaaliset ja kokemukselliset symbolimme alkavat lisääntyä. Sen sijaan värien loisto ja rikas maailma on ja pysyy samana tai enintään se köyhtyy.
Lähiympäristön symboliikka, sen turvallisuutta viestivä sanoma, on rikkain lapsena ja uudelleen vanhuudessamme. Vanhusten lukumäärän lisääntymisen myötä me vaadimme yhä enemmän yhä vähemmästä. Nuoressa ja työikäisten luonnehtimassa yhdyskuntarakenteessa oli toisin. Kiinassa kello ei käy nyt samaa aikaa kuin Euroopassa.
Taide muutti maailmaa eikä kopioinut sen vanhaa maisemaa. Synkimmillään van Goghin värit olivat vastakohtiaan ja niiden symboliikka oli selvä. Gogh haki kuitenkin pikemminkin tiettyä väriä kuin sen symboliikkaa. Tässä Vincent oli intohimoinen perfektionisti ja se peitti alleen kaiken muun hänen maailmassaan. Hän muistutti tieteelleen täysin antautunutta tiedemiestä.
Van Goghia taulujen myyminen ei taas rasittanut lainkaan. Hän ei taidettaan juurikaan itse myynyt. Tarina yhdestä myydystä teoksesta on toki liioiteltu. Useimmat lukemamme tarinat van Goghista ovat toki karikatyyrimäisiä eivätkä haluakaan ymmärtää sairautta, depressiota tai alkoholismia, arkipäiväistä taiteilijaelämää ja sen luonnetta tuon ajan Euroopassa. Historia luo omat "kipsikuvansa" ja romanttiset tarinat oman konventionsa tueksi ja pönkittää sillä pyhittäen ja kanonisoiden totuuden. Kanonsioitu totuus ja sen dogmit ovat tieteen ja taiteen innovoivimman osa pahin vihollinen. Ne on institutionalisoitu ja tätä kautta laitostuneita. Gauguin oli "arempi" laitostumiselle kuin van Gogh ja kärsi yksinäisyydestä, johon innovoiva erakko aina joutuu. Siinä missä van Gogh sairastui hylättynä masennukseen ja suljettiin laitoshoitoon, siinä Gauguin yritti itsemurhaa.
Vincent oletti muiden näkevän sen saman, mikä hänelle itselleen oli itsestään selvää, oli kyse sitten hänen veljestään, taiteilijaystävistään tai prostituoiduista, rappiolle vievästä elämästä. Van Goghin maisema löytyy parhaiten hänen rumimmaksi kertomastaan taulusta, jonka värejä hän kuitenkin itse ylisti.
Van Goghin aiheet ja värit eivät tukeneet toisiaan ja lapsen silmin katsottuna ne näyttivät harmittoman hauskoilta. Vincentin sisäinen maisema oli äärimmäisen ristiriitainen ja johti henkiseen romahdukseen. Gogh oli ihmistuntijana lapsen tasolla ja suojaton, mutta samalla värien käyttäjänä aitoudessaan nero. Hän erosi täysi symboliikan käytössä Pablo Picassosta tai Salvador Dalin kaltaisista neroista. Siksi niin moni rakastaa Vincentin sielunmaisemaa, rehellistä väriä ja vain lapsen mukanaan tuomaa viatonta voittoa kohteesta, joka repi hänet lopulta hajalle.
Sisäsyntyisen maailman kuvaajana Gogh oli ylivertainen. Gauguin käytti symboliikkaa, joka kuuluu ukoiseen ja muualta opittuun, taltioituun maailmaan, kuorettomaan ja tyhjään sepitteelliseen ympäristöön.
Paul Gauguinin tarina muistuttaa Hemingwayn etsintää ja kertomusta vanhuksesta ja ylivertaisesta vastustajasta, merestä. Taistelusta, jossa suuri saalis jää viimein koukkuun, repii ja riuhtoo, väsytetään. Ja kuinka loppu tulee haiparven tavoin, vie saaliin häneltä pala palalta ja rannassa on mukana vain valtaisa ruoto. Seesteisen olon hetki ennen viimeistä voitelua, johon Gauguin valmistui maalatessaan syntymää, joka avautuu taulun oikeasta reunasta, matkustaa tyhjän ja aution maailman läpi kohdaten lankeemuksen, uskontojen ja kulttuurin kirjon, alastomuuden ja pakanallisen rakkauden jumalat, vanhuuden ja kyyhkyn, joka on lopulta kuin maahan kätketty ja lohduton. Hefaistoksen kiron tavoin jäljelle Pandoran lippaista jää enää vain viimein, toivo (ks veistokset, "Dalin nainen ja Hefaistoksen kirous".
21.9.06
Matti Luostarinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti