Ryhtiä Sisäministeriöön

Itseriittoiset ja omahyväiset Paras -kunnat

Sain kutsun Ylä-Savoon alustamaan Paras-hankkeen verkostoista klusteritutkijan ja innovaatioprosessin näkökulmasta. Tunnen Ylä-Savon hyvin kotiseutunani ja tutkimuskohteena vuosikymmenten varrelta. Rakensimme Oulun yliopistosta Ylä-Savoon kylärakenteet yhdistävän verkoston 1980-luvulla ja aiemmin Iisalmen entisen maalaiskunnan alueella kyläkaavat ja palvelurakenteen hoitavan runkokylien suunnittelukartaston ja maankäytön yleissuunnitelman, yleiskaavan. Yleiskaava kylät yhdistäen antaa analysoidun kuvan todellisuudesta. Apunani oli kymmeniä opiskelijoita. Osa toimii nyt kuntajohtajina, maan suurimman työnantajan palvelussa ja HUS:n johtajana, opettajina ja tutkijoina. Näissä tehtävissä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen oivaltaminen auttaa. Kylä tai kunta ei ole siinä saareke tai itseriittoinen maailman napa.

Kaikki tämä oli tehtävä uutena avauksena yliopistosta maaseudulle ja vastaan pani kaiken aikaa kuntapuolueen omituinen ”verkosto”. Se oli nuorelle tohtorille ja professorin alulle hämmentävä kokemus. Nyt sen ymmärtää kun lukee vaikkapa SDP:n ongelmia ja meppi Lasse Lehtistä Iltasanomissa (9.2) . Lehtisen mukaan politiikka on henkilöitynyt ja menneisyyden miehet linnoittautuvat vanhojen aatteiden taakse peläten uusia jäseniä. Puhutaan yhtä ja tarkoitetaan kokonaan muuta. Vanhoja taistelulauluja kerrataan pienissä porukoissa tyhjien työväentalojen tiloissa, kertoo demarien meppi. Tietämättä vielä tuolloin, että Heinäluoma jättää jo samana viikonvaihteena taistelulaulut sikseen Tuomiojalle ja 1960-luvun miehelle, jonka tulemista Lehtinen pitää melkoisena mediatemppuna kilpailtaessa menneisyyden miehen maineesta.

Kuntapuolueen kohdalla ongelmana on sen ankkuroituminen vielä vanhempaan rakenteeseen ja nyt suuren ikäluokan saattohoitopuolueeksi etenkin maaseudulla. Ei sellaisella asenteella ja vanhusten hoidon säästöistä puhumalla aluehallintoa visioida tulevaisuuteen, vaan koko demokratia haudataan puoluelaitoksen mukana ja suurten ikäluokkien rakenteiden omana muistomerkkinä. Siinä Erkki ei ole edistyksen merkki, kirjoittaa Lasse Lehtinen (sd).

Ylä-Savossa kaikki yhdistettiin lopuksi Sonkajärvelle perustamamme Ylä-Savo Instituutin kautta yliopistoihin, innovaatioprosesseihin. Helsingin yliopisto otti niistä mallia ja perusti vastaavat Mikkeliin ja Seinäjoelle. Paras-alue ei ollut saareke vaan verkottunut ja klusteri, osa suurempaa kokonaisuutta. Innovaatiopolitiikka oli kykyä yhdistää ja ottaa vastaan, olla avoin ja oivaltaa muiden kautta peilaten. Ei sellainen suljettu systeemi, joita puoluekaaderit rakensivat olemattomiin kuntiimme, kulttuuriin tieteen ja taiteen sisälle ne samalla pilaten omalaatuisen taloutemme ja byrokratian avulla. Nyt ne joko purkautuvat tai menevät tuon suuren ja läpipolitisoituneen, sodan runteleman suuren ikäluokan mukana hautaan. Sitä ennen rotat jättävät laivansa, ja sitä liikettä on surullista seurata. Internet ja digiaika kohtelee jälkiomaksujia ja tumpeloita evolutionarismin ehdoilla ja käytännössä kaltoin. Se ei ole kiinnostunut hyväveli -akseleista eikä tunnista jäsenkirjoja. Huonosti hoidetut ja laiminlyödyt opinnot on hoidettava kuntoon eläkeikäisenä tai oltava jälkijunassa muiden holhottavana. Aluerakenteita ja -taloutta ei hoideta kuntapuolueesta, jota ei enää ole.

Itseriittoinen ja narsistinen ihminen kokee alueetkin omahyväisen itsensä oloisiksi, ja käynnistää köyhtyvän aluetalouden tavoitteena säästää jopa yhdyskunnan virtojen sisällä virrat pysäyttäen. Ikään kuin joessa virtaava vesi ei koko ajan vaihtuisi ja vain ihminen, jonka sinne vuosiksi upottaa, palaa aina takaisin samana unohduksen virrasta. Ihminen ja hänen psyykkinen kokemuksensa ei vastaa yhdyskuntia tai yhteisöjä. Ihmisten piirtämät mentaalikartat ovat vääristyneet tutkimuksissa täysin tunnistamattomiksi. Niihin karttoihin ei pidä ikinä luottaa saati suunnistaa niitä käyttäen.

Kun kuntapuolue kuitenkin näin tekee, se on menneisyyden merkki ja sitä kavahdetaan globaalissa taloudessa. Jokainen puolueemme joutuu nyt pohtimaan uudelleen oman strategiansa Heinäluoman ratkaisun myötä, kirjoittaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (HS 11.2). Niin keskittynyt ja henkilöitynyt on suomalainen politiikka. Sellainen ei voi menestyä internet-ajassa ja kärkimediamme edustaa sekin menneen ajan merkkejä. Se on sidoksissa siihen ikäluokkaan, joka rakensi yleisradion ja kolmikannan. Mitä tekemistä tällä kolmikannalla ja puoluelaitoksella on silloin, kun Telia-Sonera sanoo irti tuhat ihmistä tai puunjalostusteollisuus saman määrän? Entä näillä muutaman tuhannen asukkaan maalaiskunnilla, kun kyseessä ovat tuhansia ihmisiä koskevat nopeat ratkaisut ja niiden hoito?

Maatalousministeriön olisi kuulut perustaa oma Ylä-Savoa oleellisesti mittavampi maaseutu- ja innovaatiokeskuksensa MTT:n yhteyteen Jokiosiin yhdessä KTM:n ja Sisäministeriön kanssa agropolis-strategiaa mukaillen jo 1970-luvulla. Superministeriön saimme innovaatioministeriönä kuitenkin vasta nyt vuoden vaihteessa. Hitaita ovat herrojen kiireet Suomessa. Jos ohjausjärjestelmä Helsingissä ei ole ollut kunnossa, turha odottaa, että se olisi toiminut hierarkkisessa byrokratiassamme kuntasektorilla paremmin.

Ei pienissä maalaiskunnissa ole innovaatiopolitiikan osaajia. Hyvä kun kykenevät hoitamaan peruskoulun ja vanhukset. Siinä jengat eivät mene yksiin ja aluetalous alkaa yskiä juuri innovaatiopolitiikassa. Luova luokka työllistää sivistysvaltioissa jo puolet kansakunnista. Suomalainen byrokratia on ollut omahyväistä, puoluelaitos etääntynyt osaajista heitä suorastaan vieroksuen, ja tätä ilmiötä maaseutu pelkää syystäkin. Suomalaisen maaseudun tuli olla osa eurooppalaista maaseutua eikä sanelupolitiikkaa naapurikaupungin kuntapoliitikolta, menneen ajan merkiltä. Kuntapuolue ja -poliitikko kyllä tunnistaa toisen samanlaisen. Näiden kokoustamiset eivät aluetaloutta edistä.

Vuosikymmen myöhemmin työskentelin Pohjois-Karjalassa niin ikään kuntayhteistyön verkostoja rakentaen ja samalla hakemassa mallia sellaiselle talousalueelle, jonka toinen puoli oli jäänyt rajan taakse Laatokan-Karjalana Sortavalan talousalueelle. Verkostot rakentuivat kaikki hallintokunnat kattaviksi ja huomiota kiinnitettiin suorittavaan työhön, työtä tekeviin ihmisiin. Ei byrokratiaan ja kuntapuolueeseen, jossa toiminta hierarkian alapäässä ei toiminut Helsinkiin lainkaan Neuvostoliiton hajotessa. Yhteistyö Sortavalaan ja jopa Pietariin sujui, mutta ei Helsinkiin tai edes Joensuuhun. Vastassa sielläkin oli tuttu kuntapuolue ja sen verkosto, saattohoitopuolue. Teknopoliksen sijasta se rakensi negropolista.

Kuuntelin kyliä ja kuntien palveluista vastaavia työntekijöitä paljon tarkemmalla korvalla kuin hierarkian huippua, poliitikkoja tai kunnanjohtajia. Tuhansista työntekijöistä löytyy valtavasti luovaa ja innovatiivista potentiaalia, yrittäjyyttä ohi sen tehtävän, jota nämä on pantu kunnan hierarkiassa toteuttamaan. Verkostot tuovat nämä kyvyt esille, kun vastaavasti hierarkkiset rakenteet ne kadottavat tai suorastaan piilottelevat niitä peläten. Tämä malli on saatu kuntapuolueen tai puoluelaitoksen byrokratiasta, politrukkien työstä innovaattoreina. SE eroa täysin 3000 suomalaisen kylä aktiivisesta kylätoiminnasta. Tämä toimina vaatii tuekseen uskottavat työssäkäyntialueet, seutukunnat. Niitä Suomessa on vajaa sata aluetta. Sisäministeriön tehtävä on osoittaa nämä alueet kartalla aivan samalla viisaudella kuin se poisti läänimme ja siirsi aluekehitysvastuun maakunnille. Kuntapuolueilta pulinat pois ja töihin. Siinä ei demokratiaa loukata vaan yritetään sitä elvyttää kylien ja toimivien talousalueiden avulla.

Sama koskee tietoa ja sen virtoja. Monelle Venäjän raja oli Tohmajärveltä tai Kiteeltä katsoen pelottava ja Itä-Karjalasta katsoen Suomen raja vielä uhkaavampi peikko. Jälkimmäinen peikko oli perustellumpi ja järkevämpi Juhani Ahon aikaan jääneissä Matin ja Liisan maisemissa tai idyllissä.

Verkostot kykenivät lisäämään työn tuottavuutta ja innovatiivisuutta, tuovat luottamusta. Yhteisön mitta on kylän kokoinen. Niitä meillä on 3000 kappaletta ja ne saatiin toimiviksi. Ihmiset löysivät oman paikkansa muuttuvan yhdyskuntarakenteen uusissa vaativimmissa tehtävissä. Työn vaativuus ja luovuus, itseohjautuvuus ja mahdollisuus ratkaista ongelmat omatoimisesti luo lisää motivaatiota ja mielekkyyttä, innovoinnista tulee luonnollinen ilmiö.

Eivät jäykät poliittiset rakenteet ja virkahierarkiat salli modernin yhteiskunnan pelisääntöjä netissä. Ne ovat uusia ilmiöitä, eikä uuteen demokratiaan kaikki sopeudu koskaan jos vanhakin oli vaikeaa Ihmisen suorituskyky ja luovuus on valtava voimavara oikein käytettynä ja varoen kaikkia rajoja. Innovatiivisuus ja luovuus ei ole harvojen herkkua, vaan toteutuu missä tahansa oikein ohjattuna. Ne ovat liian arvokasta pääomaa muutaman ihmisen ohjailtavaksi kuntapuolueessa tai saattohoitopuolueessa. Jos uutta puoluejohtajaa haetaan muutaman opintonsa keskeyttäneen ylioppilaan joukosta, puolue ei ole elinkelpoinen. Meillä koulutetaan 1500 uutta tohtoria joka ikinen vuosi. Eikö ketään kiinnosta entisen valtionhoitajan asema? Vai pelätäänkö heitäkin, nuoria naisia?

Lounais-Häme poikkeaa molemmista alueista. Ylä-Savo on jo alueena Kainuun kokoluokkaa ja etäisyydet edustavat matkoja Forssasta Turkuun ja Tampereelle sekä Helsinkiin. Asukkaita on kuitenkin vain runsaat 60 000 ja lasten määrä laskussa, vanhusten kasvamassa. Ennusteessa on tuhannen lapsen virhe. Viereistä Kainuun mallia sellaisenaan ei kuitenkaan kiitellä. Siihen liitetään keskittymistä, palvelujen tason laskua reuna-alueilla, ja epäluottamus on kasvanut aiemmin niin perinteisen kuntayhteistyön välillä.

Vain syvästä luottamuksesta voi myöhemmin syntyä yhtä syvä vihanpito ja epäluottamus emotionaalisesti. Ylä-Savossa on käynyt juuri näin. Joku kuntapuolueen tunari on loukannut jotakuta toista. Sen selvittämiseen ei tarvita tiedemiehiä. Salon seudulla tai Hämeenlinnan ympäristössä tämä ei ollut mahdollista. Lounais-Hämettä vaivaa nyt kuntapuolueissa sama tauti kuin Ylä-Savoa tai Keski-Karjalaa. Sen oikaisemiseen vaaditaan uusia visioita ja uudet päättäjät. Toinen vaihtoehto on joutuminen saattohoitoon. Sellaiseen kansalaiset taas eivät suostu veronmaksajina.

Paavo Lipposen nimeä kantava malli ei ole toimiva silloin, kun samainen Lipponen kertoo Suomen Kuvalehdessä (SK 8.2) kuinka Suomi tulisi asuttaa kaupunkeihin ja kiroaa ”Nurmijärvi-ilmiön” suomalaisena idyllinä asua maaseudulla. Kainuun sisämeren, Oulujärven ympärillä ei ole yhtään Lipposen kuuluttamaa oikeaa kaupunkia. Kainuu ruokkii Oulujoen suistoalueen Suomen toista pääkaupunkia ja valtakunnan keskusta, puolen Suomen pääkaupunkia Oulua.

Oulun kasvattaminen Kainuun, Lapin ja Ylä-Savon, koko Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan kustannuksella on ollut suurta typeryyttä. Tuskin sitä ovat ajaneet edes SDP:n oman kellokkaat kuntapuolueissaan. Saattohoitopuolueen kriisin ymmärtää ja Heinäluoma teki ainoan mahdollisen ratkaisun. Lipposen ajasta halutaan päästä lopullisesti irti ja voittaa nuorten luottamus, palauttaa usko demokratiaan. Demokratia taas siirtyi tällä välin nettiin ja voi siellä hyvin. Osaavia ja lahjakkaita poliittinen puolue ei kiinnosta, ja politiikan teolla tarkoitetaan muuta kuin miksi suuret ikäluokat sen aikanaan kokivat. Oikeammin tulkiten suuret ikäluokat ovat vieraantuneet yhteiskunnasta ja sen politiikasta, ei päinvastoin. Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan.

Puheet kuntapuolueessa ovat Pohjois-Savossa samoja kuin Pohjois-Karjalassa ja Lounais-Hämeessä esimerkkinä Kaija Romppaisen kirjoitus (FL 8.2). Järjen ääntä on nyt vaikea erottaa populistisesta pulinasta, jolla kuntapuolueet nyt maan täyttävät. Edes perussuomalaisten vennamolainen Timo Soini ei pysty sitä ohittamaan ja hyödyntämään. Järkiintyminen vie oman aikansa, mutta se kyllä tulee Savossa ennen Hämettä. Laajan maakunnan kaikki alueet eivät voi jäädä odottamaan tumpeloinnin päättymistä Iisalmessa. On haettava kuntien välisiä ratkaisuja ja eri hallintokunnissa erikseen. Talousalueen liitto on työnsä tehnyt ja kaivataan paljon viriilimpää toimintaa verkostojen internet sivustoille.

Forssan talousalue toimii vasta kun on pakko ja suurkuntien rajat estävät järkevän yhteistyön toimia kyläpuolueena. Kukaan ei ota pienkuntaa vakavasti alueellista partneriutta haettaessa. Pakon edessä toimiminen on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Innovaatiopolitiikan viimeinen jälkiomaksuja on muiden ehdoilla toimiva narisija ja lama syvenee kun maan talous alkaa taantua.

Tyypillisiä ovat jo nyt kielteiset ilmiöt ja negaatiot, kehno imago ja monet sosiaaliset ongelmat, helvetin tulirotkon maine. Maine ei ole forssalainen, vaan koko talousaluetta luonnehtiva ja lähtöisinkin alun perin muualta, jossa innovaatioiden sijasta ihaillaankin niiden varkauksia ja positiivisen tekemisen sijasta haetaan virheitä. SWOT -analyysissä on määrätön määrä uhkia ja pelkoja eikä yhtään todellista mahdollisuutta, positioksi käännettyjä negaatioita. Taloudelliset ja sosiaaliset vahvuudet löytyvät pääsääntöisesti oletetuista heikkouksista.

Iisalmen kaupunki, Ylä-Savon heikkous, liitettiin Ylä-Savon keskuksena 1970-luvulla vauraaseen maalaiskuntaan. Tuolloin kaupungissa oli väkeä vähemmän kuin mitä nyt Forssassa ja maalaiskunnassa hieman enemmän kuin Tammelassa, Jokioisissa, Ypäjällä ja Humppilassa yhteensä. Tuota liitosta olisi voinut verrata nykyiseen keskusteluun Lounais-Hämeessä. Mittakaavakin oli sama. Osa kylistä olisi halunnut Kiuruveteen ja osa Lapinlahteen, Sonkajärvelle. Syy oli milloin maidon hinta, milloin naapurin pojan sulhasmatkat tai kuntapoliitikon omat pelot päästä kaupunginvaltuustoon. Kyliä yhdistettiin pieneen kaupunkiin tavoitteena laajemman maakunnan tulevaisuus, palvelurakenne ja talous Ylä-Savossa. Muu oli väistyvää ja valinta oli varmasti oikea.

Ilman tuota kuntaliitosta ja sen jälkeen tehtyjä perusteellisia selvityksiä yliopiston toimesta sekä maankäytön suunnittelua maaseudulla, Iisalmen kaupunki olisi edelleen alle 10 000 asukkaan kirkonkylä ja maalaiskunta olisi kuihtunut olemattomiin. Samalla Ylä-Savon maakunnan yhdeksän kuntaa olisivat alkaneet kärsiä veturin puutteesta ja hakisivat nyt palvelunsa Kuopiosta. Matkat olisivat kuten Koillismaalla tai Pielisen-Karjalassa, elämä Kemijärven ympäristön Itä-Lapin tapaista Pelkosenniemeltä kokien. Kuopio tuntuisi ja näkyisi nyt Oulu-ilmiön tapaan. Nyt runkokylät ovat säilyneet huolimatta 1970-luvun yhdyskuntarakenteiden murroksesta ja 1990-luvun lamasta. Ohjelmat ovat EU -direktiivien mukaisia ja ne on oivallettu yliopistojen tukemana. Oma korkeakoulu toimii vilkkaana ja elinkeinot on jaettu klusterit sisäistäen ja netissä reaaliaikaisesti toimien. Kaivosalue Kainuussa on tuonut lisää potkua ja se näkyy myös netissä. Ei jokainen joka hokee innovaatio, innovaatio, pelastu.

Sama ratkaisu olisi kuulunut tehdä Lounais-Hämeessä niin ikään jo 1970-luvulla. Yhteisenä Loimijokilaakso olisi menestynyt yli yhdyskuntarakenteiden murrosten ja lamavuosien nykyistä vahvempana ja väestökato olisi muuttunut päinvastaiseksi. Forssan asukasluku olisi nyt tuolloin jo ennustettu 30 000. Maaseutu olisi vauras ja kylätoiminta kukoistaisi runkokylissä, kakkostie olisi nelikaistainen ja Loimijoki vauraan yhdyskunnan hoidettua ympäristöä. Agropolis-alue olisi Euroopan mittakaavassa tunnettu ja sen innovatiiviset luovuuden lähteet löytyisivät muualtakin kuin Nuutajärveltä ja Ypäjältä. MTT eläisi vauraan yhdyskunnan veturissa ja yhteistyö yrittäjiin sujuisi laboratorioissa ilman rajojen esteitä ja pienten kuntien puuhastelua. Puuhastelijat olisivat saaneet uskottavaa apua suuremman klusterin tukemana. Visiot olisivat käyneet toteen myös elinkeinoelämän ja kaupan strategioissa, kylätoiminnassa. Ilmiötä olisi pidetty luonnollisen kehityksen tuomana, ja sitähän se olisi tietysti ollutkin ilman nyt asetettuja kehityksen esteitä.

Yhdyskuntarakenteiden pitkän aikavälin suunnittelussa olisi syytä luottaa asiantuntijoihin aivan samalla tavalla kuin luotamme lääkäreihin leikkaussalissa tai opettajiimme kouluissa. Sen sijaan kuntarakenteen palvelussa oleva opettaja tai lääkäri, talonpoika ja duunari ei ole välttämättä kovin onnistunut yhdyskuntarakenteen suunnittelija. Kuntapuolueessa pikemminkin valvotaan omaa ja oman hallintokunnan, elinkeinon etua, ja sitäkin lyhytnäköisesti talousalueen edusta piittamatta tai sitä tuntematta. Kokonaisuus on paljon pienempi kuin osiensa summa. Asiantuntijoita yliopistoista suorastaan pelätään ja EU-direktiivit, alueiden ohjauskeinot, muuttuvat käsittämättömäksi jargoniksi, kartta mahdottomaksi lukea. Siitä on miltei pakko laske pilaa silloin, kun sitä ei osata tai kyetä hyödyntämään. Happamia pihlajanmarjoja on yhä enemmän haukuttavaksi. Kun kolumnisti käyttää haulikkoa, joku varmasti osuukin. Talousalueesta tulee yhteisen pilkan kohde. Se on omituinen ilmiö Euroopan rikkailta talousalueilta ja maaseudulta nähtynä.

Ylä-Savon kokoinen maakunta ei voi rakentaa yhteistyötään samoin kuin Forssan piskuinen talousalue. Vastaavasti Laatokan-Karjalan talousalue kahden Karjalan yhteistyössä ei sekään toimi samoin kuin sisään päin kääntynyt hämäläinen maaseutukylä ja sen tapa kokea aluerakenne tai yhdyskunta osana ympäristöään. Pieni kyläpahanen ei ole saareke vailla yhteyksiä ympäristöönsä, ja näiden yhteyksien tuote on juuri verkottunut vauraus ja sen ylläpito, ei itseriittoinen omaan napaan tuijottaminen.

Humppilan ohi kulkevien miljoonien autovirran on mahdotonta edes ymmärtää miksi kuntapoliitikko puhuu omituisia yhteyksistään Forssaan ja kiperistä elämänkokemuksistaan sen lukiossa, tavastaan nojailla forssalaisiin miehiin ravintolaillan aikana Humppilan kunnanhallituksen jäsenen Kaija Romppaisen tapaan kirjoittaen (FL 8.2). Mitä tekemistä näillä kokemuksilla ja puheilla Yhtiönkadun jatkeesta on 50 000 asukkaan yhdyskunnan elämään ja sen toiminnan järjestelyihin, lapsille ja vanhuksille, logistisiin palvelurakenteen kysymyksiin miljoonille ohikulkijoille? Entä kunnanhallituksen puheenjohtajan kertomuksella edullisesta saattohoidosta silloin, kun hoitajia ei enää ole saatavilla Humppilaan?

Median viihteestä vastaavat kolumnistit, pakinoitsijat, eivät vastaa yhdyskutien rakennemuutoksista. Näistähän humppilalainen kunnanhallituksen jäsen Kaija Romppainen on koonnut vastauksensa Paras-hankkeeseen Forssan lehdessä. Noistako eväistä ja puheista hämäläiset ja varsinaissuomalaiset, Satakunnan ja Uudenmaan, Pirkanmaan ja Hämeen valtaväylien yhtymäkohdissa palvelurakenteensa hoitavat ja heille verot maksetaan? Juupas-eipäs kissanhännänvedosta, Pikku-Kakkosen ohjelmaformaatista, totuudesta kaurapuurossa, konsultit etukäteen haukkuen Kiimassuon ö-mappiin? Aika vaikea näihin on forssalaisten vastata Helsingistä muuttaneena.

Palvelujen tuottaminen kallistuisi kuntaliitoksista taatusti, tietävät romppaiset silloinkin kun maassa 80 000 jää vuosittain eläkkeelle, ja vain vajaa puolet nuoria tulee korvaamaan näiden työn ikääntyneen maan työmarkkinoilla. Miksi nämä jäisivät Humppilan kaltaisiin kyliin vanhusten vaippoja vaihtamaan tai Rautavaaralle, Varpaisjärvelle Ylä-Savossa Tohmajärven ja Rääkkylän korpeen Kiteen talousalueella? Miksi opettaja tai lääkäri asettuisi perheineen näihin kyliin? Päästäkseen romppaisten kanssa vaikuttajiksi humppiloiden kunnanhallituksiin? Näinköhän työväentalot täyttyisivät ja alkaisi uusi talkooperinne, tupailtojen uusi aika? Tätäkö visiota kuntapuolueet hakevat maalla globaalista taloudesta ja internetistä?

Ei se ole realistinen vaihtoehto ja Hämeenlinnassa, Salossa tämä on toki myönnetty. Jos siellä ollaan väärässä, se on kuitenkin valinta, joka on Lounais-Hämeessä hyväksyttävä eikä pantava päätä pensaaseen. Maantieteelle ei Humppilakaan voi mitään etsiytymällä mieluisamman kaupungin naapuriksi. Naapurikunnan haukkuminen on samalla kuntalaisten haukkumista kuntapuolueesta käsin, ja se on kaukana korrektista suomalaisesta käyttäytymisestä. Ei pidä sotkea kuntapuoluetta ja kuntalaisia, kunnan taloutta ja aluetaloutta, regionaalista ja spatiaalista, mentaalisia alueita keskenään.