Jousimiehen elämöintiä
Pentti Linkola täyttää tänään 75 vuotta. Sibelius, Linkola ja Suomi syntyivät peräkkäisinä päivinä. Tähtikartan ja muinaisen astrologian mukaan jousimiehen kiintotähdistöstä kosmobiologisen elämänkaarensa hankkivat ovat jungilaisen psykologian mukaan jääräpäistä väkeä. Freudilaisen unien tulkinnan jatkajan fantasiassa jousi ja nuolet viittaavat joko saavuttamattomiin tavoitteisiin tai taipumattomaan luonteeseen, ihmiseen joka tietää olevansa tärkeä narsismiaan piilottelematta. Oikukas olento ja taipumaton vastustaja. Leijonalle ei kannata huutaa oli hän sitten Suomi Leijona tai Helsingin yliopiston rehtorin poika.
Tutustuin Linkolan tuotantoon biologian opiskelijana pikemminkin kuin filosofian luennoilla. Linkolan ajatukset olivat inhorealistisia, tahallisen provosoivia ja Henrik von Wright luonnehti häntä syvällisimmäksi totuuden näkijäksi Suomessa. Sellainen tulkinta oli hyvin tavallista 1970-luvun suurten ikäluokkien vallankumouksessa rehtorin poikaa ruotien. Meillä suurten ikäluokkien jälkeen syntyneillä oli edessä poltetun maan strategian läpikäyneiden nuorten savuavat sillat edessämme. Niitä jälkiä korjaillaan vieläkin haudatessamme alkoholisoituneita kuusikymppisiä ”vanhuksia”. Raskas työ vaati raskaat huvinsa. Sota-ajan lapset ovat ilman isää kasvaneita ja usein esikoisia. Äidin kasvattamat pojat ovat nykyistenkin tilastojen mukaan agressiivisia ja taipumus rikollisuuteen muita nuoria näkyvästi korkeampi. Se näkyi ja tuntui tuhannen pojan lyseossa ja yliopiston valtaajien juomingeissa. Siinä seurassa Linkolan puheet olivat lopulta kevyttä tavaraa. Siinä missä nuorempi polvi opiskeli, vanhempi politikoi. Jäsenkirjat voittivat väitöskirjat. Syntyi toveriverkosto ja pelin politiikka, Kekkosen Suomi.
Vaikka tietoisuus ympäristöstämme on valtavasti kasvanut noista vuosista, kompassisuunta linkolalaisessa ennustuksessa on tuskin juurikaan muuttunut miksikään. Kulutuksen kasvu ja ihmisten lukumäärä on mahdoton yhtälö ratkaistavaksi. Syntyy lohduton maailmankuva. Linkolan kuva maailmasta on sota-ajan käyneen ja kokeneen tarinointia. Sadan verkon kanssa tammikuussa kalastava 75 -vuotias nuorukainen alkaa muistuttaa Urho Kekkosesta kerrottuja sankaritarinoita. Niistä maan päälehti voisi jo luopua.
Iisalmelainen luokanvalvojani takavuosien hiihtovalmentaja Immo Kuutsa kuuluu näihin peräkkäisinä päivinä syntyneisiin jousen jännittäjiin ja tasavuosia täyttäviin ikinuoriin. Lähetin opettajalleni tervehdyksen ja kiitokset myös yläsavolaisen maakuntalehden välityksellä. Harvoin tulee kiitettyä entisiä opettajiaan. Se ei ole niinkään suomalaista ujoutta kuin silkkaa typeryyttä.
Immon jääräpäisyys oli Linkolan luokkaa. Poikalyseossa muu ei varmaan ollut mahdollistakaan. Immon pohjaton ambitio kohdistui hiihtoon ja sain siitä osani minäkin. Se tappoi viimeisenkin kipinän tuohon lajiin ja pallopelit voittivat. Lukion viimeisellä luokalla Immo protestoi luokkamme löysäilyä hiihdossa ja heitti meidät Herran haltuun. Istumalakon jälkeen saimme liikuntatunneilla nähdä opettajastamme vain kaljuuntuvan päälaen urheilusalin ovelta tämän heittäessä meille lentopallon kuin luun koirien kaluttavaksi. Sopua ei tahtonut syntyä vaikka välimiehinä käytettiin myöhemmin elämässään menestyneitä diplomaatteja, puolueensa ministereitä ja kahta suuren median päätoimittajaa, tulevaa formulakuskia ja kuplettilaulajaa. Toimittajia tähän tehtävään ei olisi pitänyt valita, opin myöhemmässä elämässä. Itse lupauduin hiihtämään ja huikea urani yleisurheilun loikkapaikoilla ja kiekkokaukalossa, lentopallon jalossa taidossa jatkui seuraavan kerran vasta yliopistossa. Se oli uhri yhteisön hyväksi. Kulttuuria poikalyseon sadismi inhosi. Se sai odottaa vuoroaan.
Suuria on raskas pohtia. Vielä 1800-luvun lopulla suomalaiset elivät vain keksimäärin 30 -vuotiaaksi ja naiset synnyttivät joka 30 kuukausi. Vain puolet lapsista selvisi yli 15 -vuotiaaksi. Tätä oli lohdutonta tulkita laatiessani kertomusta sukututkimuksemme synkkiin lukuihin. Avioliitot kestivät vain runsaan 10 vuotta toisen jäädessä leskeksi. Kirkkoveneen hukkuessa Kallaveteen vain yksi sukuni jatkaja selvisi hengissä. Isoisän sedän tyttäristä kaksi kuoli samana talvena keuhkotautiin ja kolmas heitä haudatessaan. Naisia kahdenkymmenen molemmin puolin.
Naisten kohtalo oli kehno etenkin jos nämä olivat yksihuoltajia. Kirkkoveneestä pelastunut törmäsi tällaiseen Turusta alun perin muuttaneeseen pappis- ja sotilassuvun vesaan. Suomen ensimmäiseksi ”piispaksi” ehdolla ollen ja kunniasta kieltäytynen professori Isak Philmannin ja ja Stålbereiden yhteisen tyttären seikkailu Maaningalla johti syntiin, jota ei tuolloin annettu anteeksi. Muutenkin Philmanin ja Stålberin lapset olivat ruotsalaisille ongelmallisia. Osa joutui pietisteinä maanpakoon kohti Tanskaa ja Saksaa. Tuosta retkestä on tehty mukaansa tempaava romaani Antti Tuurin taidoilla.
Kallaveden hyisistä aalloista ja kuninkaan kohtelusta kyllästyneenä Maria koulutti lapsensa lapinlahtelaisia vaatettaen herroiksi Helsinkiin. Kuuden pojan matka yliopistoon oli 1900-luvun alussa rankka urakka ja uhraus nuorena leskeksi jääneeltä Lapinlahden linnulta. Naiselta joka tunnettiin Niskavuoren Hetaa pelottavampana ilmestyksenä ja hetkittäin kirkon kirot hankkineena oman tiensä kulkijana. Valistuksen aatteet tulivat Suomeen usein naisten tuomana. Kirjailija Kaari Utrio on valaissut tätä aikaa oivallisesti.
Kaari Utriota lainaten lapset olivat pikkuaikuisia eikä heihin investoitu tunteita saati rahaa. Avioliitot olivat järjestettyjä ja rakkausavioliitot – oikeus valita oma kumppani – ovat oman aikamme tuotetta. Perheen ja intohimon sovittaminen ovatkin nykyisin aikamme ongelmia. Lapset ja perheet eivät ole koskaan eläneet näin onnellisia aikoja kuin mitä nyt. Kaari Utrio avaa silmiä niin naisten kuin lasten ja perheen suuntaan järkyttävän realistisesti, Linkolaakin kylmemmillä tosiasioilla. Lapsia ei tehdä enää varalle ja vanhuuden turvaksi. Lasten rooli äitinsä rinnalla on muuttunut jopa voimakkaammin kuin naisten.
Sodan jälkeen pohjoissavolainen maaseutu oli uudisrakentamista, raivaamista, mökkikyliä, suolle rakennettuja kylmiä tiloja ja rintamamiesasutusta, karjalaisia evakkoja. Rampautuneita ja henkisesti vammautuneita miehiä, suuria lapsiperheitä, uusia koulurakennuksia. Kaikki tehtiin itse ja lapset olivat läsnä työssä. Aika harrastuksille oli varastettava ja kentät rakennettiin nekin itse. Omituista on tämä aika, jossa lapset viedään harrastustensa pariin ja heillä on siellä ohjaajansa. Saavat oikutella vanhemmilleen ja juopottelevat julkisesti, netissä verkottuvat salaa vanhemmiltaan.
Maaseudun kylien nousun aikaa kesti vain pari vuosikymmentä. Suuren yhdyskuntarakenteen murroksen jälkeinen kaupunkilaistunut sukupolvi on osin kadoksissa ja hakee juuriaan. Heidän lapsensa ovat hekin jo aikuisia ja nuorimmat 1990-luvulla syntyneet tai 2000-luvun lapset eivät enää tunnista sitä kieltä, jossa isovanhemmat tai heidän vanhempansa elävät emotionaalisen lingvistiikan kahleissa. Elämänkaaresta on tullut neljän sukupolven mittainen eivätkä ääripäät tavoita enää toisiaan. Tätä maailmaa Linkola ei visioinut. Ihmisen geneettistä perimää ei alun perin rakennettu näin pitkän elämänkaaren sosiaaliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Nyt on korjattava ne geenimme, jotka ovat epigeneettisessä tilassa ja pimeinä. Tarvitaan uusia tankkauspisteitä elämän mittaiselle maratonille Linkolaa humanistisemman ja ihmiskasvoisemman vanhuuden varalle. Linkolalle vaipan vaihtaja ja selän pesijä.
Lämpimät onnittelu jääräpäisille maailman merkkien lukijoille. Keskimääräinen leppoisa elämä ei kuulu jousimiehen tähtikarttaan. Kenraali Airoa lainaten: ”Tapelkaa pojat, saatte tupakkia”. Akkamaisen kateellisia ihmisiä löytyy lopulta vain keski-ikäisissä miehissä. Vanhenevissa naisissa on taas kaikki maailman viisaus. Jousimiesten elämää tämä tieto olisi varmaan helpottanut. Suomen leijona olisi säästynyt monelta turhalta reissulta. Yli kolmekymmentä kirjattua sotaa ja rajakahakkaa on liian suuri määrä. Huonon pään takia koko ruumis on kärsinyt. Maailman fiksuimmat peruskoululaiset opettajineen korjaavat tämän virheen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti