Mutka on leweämpi, awonainen lahti, ei ase

Ihmisen ja kulttuurin sivistyksen mitta on sanojen määrä ja käytettävyys

Sain kutsun väitöstilaisuuteen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Näitä kutsuja tulee nykyisin enemmän kuin väitellessäni itse ensimmäisen kerran Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Väittelijöiden määrä on kolmen vuosikymmenen aikana yli kymmenkertaistunut. Pidän sitä myönteisenä ilmiönä. Kansakunnan menestyksen mitta on sen sivistyksen ja kulttuuri tasossa, sen leveydessä ja laadussa. Hälyttävä on se tieto, jossa nuoret eivät nykyisin enää arvosta koulutusta siinä määrin kuin vuosikymmen aiemmin. Näille nuorille ei ole kerrottu kuinka elämän kokemuksellinen sisältö ja sen rikkaus on sanoissa ja symbolien avautumisessa. Ne eivät avaudu ilman sen eteen tehtävää työtä.

Alun perin väitös oli väittelijän keino osoittaa tuntevansa opettajansa ja professorin tutkimustyötä ja hän puolusti väitöstilaisuudessa juuri kustoksen löydöksiä. Ei omaansa, kuten nykyisin on laita, ja usein monesta jo hyväksytystä tieteellisestä artikkelista koottua nippua. Sellaista en oikein pidä väitöskirjana ja väittelynä lainkaan. Väittelijän on kyettävä mielestäni edelleenkin osoittamaan väittelijän taitonsa ja puolustamaan julkisesti uutta löydöstään tieteen kentässä. Ani harvoin uutta väiteltävää löytyy ja nipussa ne on jo moneen kertaan luettuja löydöksiä. Tiede ja sen eteneminen on reaaliaikainen prosessi.

Päivi Laine väittelee ihan oikealla monografialla ja suomen kielestä tiellä sivistyskieleksi. Hän on tutkinut maantieteen sanastoa ja sen kehittymistä 1800-luvulla. Keskeisiä käsitteitä ovat leksikologia ja terminologia. Maantieteen sanasto liittyy erikoissanastoon ja sitä ovat kehittänet tiede, ammatti ja harrastukset. Sanojen rakenne ja merkitys, käsitteiden luokitus on tapahtunut hyvin konkreettisen käytön välineenä ja välttämättömänä keinona ymmärtää ympäristöään. Nykyisin se on erityisen tärkeää ja poikkitieteistä, globaalia mutta myös paikallista oivaltamista. Maantiede elää uutta renesanssiaan yhdessä historiatieteiden kanssa, ja sen sanasta kasvaa valtavalla vauhdilla.

Maapalloa ei oikein tunnettu vielä Suomessa 1800-luvun alussa oman kielen välineenä ja kartografia oli kehittyvälle sivistyskielelle vieras. ”Werkkosilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitten woi jokaisen sirkkelin graadit. ja warsin tarkasti määrätä itsekunkin paikan sijan” kartantekijä kertoi vuonna 1845. ”Kumpikin puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulkewilla wanoilla 90:neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi” opasti maantieteilijä Granlund vuonna 1849 oppilaitaan. Leveyspiirejä kutsuttiin rinta- tai tasaympyröiksi, yhdensuuntaisiksi pyöriksi tai paralleliksi, leveyspykäliksi. Luode oli pohjoislänsi, luodepohjanen, luodeilma tai länsipohja vuosikymmenestä riippuen. Etelä pooli oli etelään päin ja pohjas pooli pohjaseen. Mineralia löytyi enemmän kuin muissa mailman-osisa, maaosassa, maapiirin osassa jne. Nyt me tarkoitamme samalla käsitteellä maanosaa. Maapallo muotoutui käsitteistä maan kluutu, maanpiiri, globi, klootu, maapalli, maalimanklootu, palli.

Tyypillisiä olivat suorat käännökset ruotsista. Kun maapalloa ei oikein tunneta, tärkeää ei ole gobalisaatio, meren ja mantereen välinen ero, vaan erilaisten paikkojen ja alueiden kuvaaminen. Syntyy kohoumia, vuoria, vuorimaita, kukkuloita, sisämaata, rantamaata, saaristoa ja särkkää. Laaksot, rotkot, alangot ja aavikot tulivat kieleemme 1930-luvulla. Etenkin 1840-luvulla veden ja maan erilaiset kategoriat, käsitteet sekä niiden alakäsitteet alkoivat yleistyä kartan yleistymisen myötä. Harjanteet, harjut, selänteet ja vaarat tulivat kieleen siinä missä koski, vesiputous, pääjoki, sivujoki sekä kylmä, lauhkea ja kuumavyöhyke, talven alue ja tropiikki.

Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu tapahtui kuitenkin vasta 1860-luvulla, jolloin maassa alettiin julkaista maantieteellisiä pitäjänkirjoja ja -kertomuksia sekä oppikirjoja. Laskeuman rinnalle tuli rantamaa, notko ja syvänne sekä laakso, alanko ja sola. Dyyni sai rinnalleen suiston, porrasmaan, rannikon ja kannaksen. Suomalaiset oppivat tuntemaan savannin, aron, aavikon, keitaan, suola-aavikon, hiekka-aavikon ja preerian. Globaaliin suomalaiseen maapalloon tuli maan akseli, karttapallo, pituuspiiri, kääntöpiiri, päiväntasaaja, kravun ja kauriin kääntöpiirit.

Vuosisadan jälkipuoliskolla ilmansuunnat ja väli-ilmasuunnat saivat nykyiset symbolinsa ja maantiede tieteenä toi mukanaan myös erikoissanastonsa. Tuolta ajalta ovat vaikkapa kasvillisuus- ilmastovyöhykkeet, jäätiköt, pustat ja pasaatituulet, föhnilmiö sekä Golfvirta, pampa, monsuuni, alppimaa ja hamada. Kuumat lähteet ja koralliriutat, tulivuoret ja kehäriutat alkoivat rikastuttaa suomalaisten elämää kosteikkojen, laguunien, marskimaan, viidakon ja sademetsän ohella. Saimme hetkessä satoja uusia käsitteitä kieleemme. Luonnonmaantiede kulki edellä ja kulttuurimaantiede hieman sen jäljessä. Sanastoon tuli dynamiikkaa, jossa maa alkoi vyöryä, kohota, syntyi hautavajoamia ja suistomaita, eroosio ja tornado. Suomalaisten kansainvälistyminen ja talouden teollistuminen näkyi maantieteen sanastossa.

Maantieteen perussanastostamme liki 80 % on syntynyt 1800-luvulla ja tärkeimmät kuvaavat maan pinnanmuotoja ja maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Näitä on kielessämme lähes 60 %. Suomen maantieteelle vieraat ilmiöt ovat saaneet meiltä vain noin kymmenen prosentin osuuden ja liki saman määrän olemme poimineet kieleemme maapalloa kuvaavaa nimistöä. Kiintoisaa on että ennen 1870-lukua suomalaiset eivät ole voineet käyttää omassa kielessään ja sen symbolijärjestelmissä sekä viestinnässä vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin hiekkasärkkä, hyökyaalto, järviylänkö, jäälohkare, laskuvesi, mannerilmasto, matalikko, pasaatituuli, sisävesi, suistomaa, vesiputous, ylätasanko, niemennokka, pohjoinen leveys. Ne tulivat meille tarpeellisiksi vasta vuosisadan lopulla. Tai oikeammin ne korvattiin muilla käsitteillä.

Niinkin myöhään kuin 1890-luvulla ensiesiintymän saivat käsitteet harjuselänne, hiekkavalli, jokilaakso, jääkenttä, lumikenttä, maanpinta, maanvieremä, napaseutu, pengerrys, pallonpuolisko, sisämaa, soramaa, suihkulähde, tunturiylänkö, uoma, vieremä, viljelysalue, yläjuoksu tai äkkijyrkänne. Niinpä nykyisin globalisaation ja internetin aikaan mahdollisuutemme onnistus viestinnässä ovat edelleen kielen omia keinoja joko löytää vanhalle nimitykselle uusi käyttö, keksiä uusia sanoja, symboli-innovaatioita, sepittää niitä tai hakea käännöslainoja, lainata suoraan pääsääntöisesti nyt englannin kielestä. Huomattava osa sanoistamme on jatkossakin luontoon läheisesti liittyviä, sitä matkivia (lirisee, lorisee, särisee, surisee jne.) sekä monella tavalla taloudellista, jossa kielen ohjaava merkitys toimillemme on kaiken muu avaava ja tulkitsijansa mittainen tapahtuma. Siinä merkityksessä väittely ja opiskelu on kielen avaamista ja oppimista, uuden rikkaamman maailman hakemista ja muille sen jakamista. Tästä näkökulmasta Päivi Laine on päässyt omissa opinnoissaan tutkijana pitkälle ja ansaitsee tohtorin hattunsa. Hän lisää paitsi kielen historian, myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistoriansa tuntemusta.