Blogitoimittajana Pekingissä

Pekingin kisojen jälkilöylyt

Urheilutoimittajan työ on eri asia kuin seurata kisoja katsomosta. Kun kyseessä on urheiluvuoden ehdoton päätapahtuma urheilutoimittaja on tiukilla. Kiireen keskellä toimittaja joutuu alttiiksi virheille. Niin ammattitaitoista toimittajaa ei ole, etteikö reaaliaikaisessa maailmassa tietoa välittäen syntyisi myös virheitä. Toimittajan työ on äärimmäisen stressaava ja urheilutoimittajan olympialaisten aikaan ja jo paljon ennen niitä.

Julkisen sanan neuvoston kiireet

Julkisen sana neuvoston langettavat tuomiot medialle ovat lisääntyneet Pekka Hyvärisen tultua mediavahtikoiraksi (HS 30.8). Syy ei ole koulukaverini ja mediaa mahdollisimman monipuolisesti tuntevan Pekan halussa ruoskia kollegoitaan, vaan kantelujen määrän rajussa kasvussa. Hyvärisen mukaan ihisten mediatietoisuus on lisääntynyt roimasti ja samalla heidän oma osallistuminen internetin kautta on tuonut kokonaan uuden näkökulman tiedottamiseen.

Virheet paljastuvat kun niitä hakevat tuhannet ja taas tuhannet uusmedian aktiivit. Toimittajalta vaaditaan viihteen rajan oivaltamisen lisäksi myös yhä suurempaa professionaalista osaamista ja tarkkuutta lähteissään.

Ei uusmedia ole tumpeloitten käsissä

Ei uusmedia ole pelkkä kirous ja tumpeloitten hörhöilyä. Kyllä se on myös urheilun estradeilla innovatiivinen edelläkävijä, kokija ja läsnäolija, ensimmäinen viestittäjä. Pekingissä mukana oli blogaavia urheilijoita ja katsomot täynnä nettiosaajia. Jo avajaisissa urheilijoiden kännykkäkemerat viestivät tuhansia sanomia. Katsomossa satakertainen määrä. Netti oli ainut tapa pitää yhteyttä suomalaisiin suorituksiin laajalla kisa-alueella. Mitä ammattitaitoisempi olet, sitä paremmin tunnet välineesi ja valmistaudut kisojen seurantaan. Ei verkottumaton tumpelo niistä kisoista saanut paljoakaan irti luottaen vain perinteiseen mediaan. Paikan päällä se tuotti vain kiinalaisia kiinnostavaa katsottavaa. Niin runsas ja laadukas kun sen anti olikin, moni on kiinnostunut suomalaisen jousiampujan tai ratsukon onnistumisesta. Ja vastaavasti Suomessa jenkkikoripallosta, judokoista, ratapyöräilystä jne. Ei kaikkia keihäänheitto kiinnosta.

Pekka Hyvärinen olettaa virheiden syntyvän kiireestä ja paineista mediataloissa. Hyvärinen on varmasti oikeassa, kun siihen lisää kilpailun ja stressaavan paineen, viihteen osuuden vakavassa asiassa ja markkinointitaidot.

Nationalistit pakollinen kiusankappale

Urheilu liitetään meillä takavuosien itsenäistymiseen ja kansalliseen propagandaan etenkin juuri olympiavoittoja suitsuttaen. Ja ne jotka liittävät ovat eläköityviä suuria ikäluokkia ja heidän vanhempiaan. Mediataidot ovat heille netissä kehnoja. Juuri kukaan maailmalla ei tunnista Kolehmaista, Ritolaa, Iso-Holloa, Savolaisen mitaleja voimistelijana saati Klaes Karppisen suurta kultamitalimäärää hiihtäjänä. Hyvä jos joku Ylä-Savossa muistaa Klaeksen kultamitalit ja eksymiset viidenkympin suurhiihdossaan.

Paavo Nurmen legeanda syntyi samalla tavalla kuin vaikkapa Eero Saarisen arkkitehtina. Molemmat tekivät uransa Yhdysvalloissa hieman samaan tapaan kuin afrikkalaiset kestävyysjuoksijat tai jamaikalakiset pikajuoksijat. On oltava suuri raha ja markkinointi, ei pelkkä olympian into ja sydämen tunteet, nationalistinen henki.Kansallinen maine ja nationalismi ei ole kansainvälistä mainetta ja globalisaatiota

Tunnemme Eeron pojan Eliel Saarisen Suomessa. Eeron suuri kansainvälinen maine on tuntemattomampi. Se on samaa kuin tuntea keihäänheittäjämme mutta unohtaa Kyra Kyrklund, purjehtijat, ampujat ja valita keihäänheittäjä Suomen parhaaksi ohi formulasirkuksen maailmanluokan tähdet. Suomi elää urheilussaan umpiossa, mutta niin toki niin myös kulttuurin, tieteen ja taiteen saroilla. Parhaat yliopistomme sijoittuvat 300-500 kehnoimman joukkoon kansainvälisessä vertailussa.

Toisaalta kun väkiluku on vain promille 5000 miljoonasta ja koulutus, tutkimus sekä tiede keihäänheittoa harrastetumpi, kaikkien kansantalouksien yhteinen innovatiivinen kärkihanke, tulos on ihan kunnioitettava. Niille main kuuluisi myös urheilumme sijoittua globaalissa vertailussa, ellei meillä olisi joka kisassa tolkutonta yliedustusta. Suomi saa liki lajiin kun lajiin onnistuessaan saman määrän kilpailjoita kuin 1300 miljoona asukkaan Kiina, Pakistan, Indonesia, Yhdysvallat, Brasilia jne. Väkistenkin joku heistä onnistuu painamaan liipasinta oikeaan aikaan.

Suomi juostiin maailman kartalle vain Suomessa

Suomi juostiin itsenäisyytemme alkuvuosina maailman kartalle suomalaisessa propagandassa. Suuria nimiämme ei Paavo Nurmen ohella mainita. Nurmin taas oli liki Yhdysvaltain kansalainen rahakkaissa juoksuissan ja keräsi pörssikeinottelulla myöhemmän liiketoimintansa alkupääoman. Kukaan urheilija ei ole ollut niin katkera ikäihmisenä urheilijanuralleen kuin juuri Paavo Nurmi. Hän katui uraansa ja kansalliseksi ikoniksi joutumista. Se peitti alleen kaiken muun ja teki hänestä kokonaan jotain muuta kuin ihmisen ja yrittäjän. Sellainen ihmistä suurempi kohtalo on kauhistuttava kokemus nationalismin sanansaattajana ja ikonina.

Venäläinen lyhen loikan avaruuteen tehnyt Juri Gagarin luhistui tämän urotyön alla. Gagarin ja Nurmi eivät olleet aikamme häiriintyneitä narsisteja. Tyhjää elämäänsä potee kuka tahansa huippu-urheilija uran päätyttyä, ellei ole kypsä ihminen ja varustautunut jatkamaan elämäänsä ulkopuolella urheiluhullujen haihtuvan ihailun, toimittajien katoamisen. Pituushyppääjän leima otsassa on vaikea tehdä vakavaa uraa tieteessä, taiteessa, joskus varmaan myös politiikassa, hallinnon ja yrittäjyyden sektoreilla. Varsinkin jos pituushyppääjä oli kansallinen petturi ja astui yli lankun. Sankarin ja petturin raja on huippu-urheilussa hiuksen hieno.

Kansallisen itsetunnon näkyvä airut

Urheilu on näkyvä osa yhteiskuntapolitiikan kaikkia alueellisia hekiä ja nationalismin valtapyrkimyksiä. Kylmän sodan aikana se näkyi DDR:n ja Neuvostoliiton mutta toki myös Yhdysvaltain kilpavarustelussa. Paremmat urheilijat oli merkki onnistuneemmasta ideologiasta ja sen tuottamasta ihmisrodusta. Kun Nevostoliitto hajosi ja Berliinin muuri murtui myös naapurimme ja heimoveljemme baltit alkoivat menestyä niin taloudessa, kulttuurissa kuin urheilussakin aivan toisin kuin osana Neuvostolittoa. Nationalismi panee liikkeelle kansalliset voimavarat ja menestys ruokkii uutta menestystä. Kiinan 56 kansakuntaa ja sadat pienemmät kulttuurit eivät pääse osalliseksi tästä kasvusta, eivät mitään olympiaatteesta ymmärrä. Talous kituu ja kulttuuri on köyhää, infrastruktuuri retuperällä.

Väite että maailman huiput kohtaisivat olympialaisissa on suurta harhaa ja totalitarsimin tukemista. Sellainen väite tukee keskitettyä valtaa ja pienten kansakuntien sortoa. Olisikohan paras urheilija (Nurmi, Kolehmainen, Ritola jne) juossut mitaleja ja kunniaa, hankkinut vauhtia Yhdysvaltain rahajuoksuista ja suuriruhinaskunta heitä siihen rohkaissut, Pietari rahaa jakanut ja heidät Venäjän joukkueeseen valinnut ilman itsenäisyysjulistustamme? Uskokoon ken tahtoo.

Parhaat ovat kisoista poissa

Kiinasta, Indonesiasta, Pakistanista, Venäjältä parhaat eivät ole mukana mittelöissä oli se tiedettä, taidetta, urheilua, mitä tahansa inhimillisen toiminnan kentässä. Sitä voi kysyä virolaisilta mitalisteilta, tieteen ja kulttuurin sankareilta tänään ja takavuosien Neuvostoliiton tavoista. Moni vietti aikaansa vankilassa, Siperiassa Stalinin leireillä. Pääosa Kiinan 1300 miljoonaisen kansan Suomen, Viron, Jamaikan kokoisista pienkulttuureista ei ole kisoista mitään kuullutkaan, ei panosta kulttuuriin, tieteeseen ja urheiluun. Kun siihen panostetaan, mukaan tulee myös media ja sen suhde vahvasti emotionaaliseen alueidentiteetin tai nationalismin hengen tukemiseen. Syntyy ilmiö, joka on puhtaasti subjektiivinen, kritiikitön ja vailla sidosta muuhun yhteiskuntapolitiikkaan. Se näkyy omituisena ristiriitana jopa saman lehden sisällä. Kun politiikan toimittaja tai taloudesta puhuva varoo kivittämästä ikkunoita lasitalossa, urheilutoimittaja heittelee käsitteistöä, joka on kuin kylmän sodan julistus Venäjälle Ruotsi-Suomi maaottelussa. Sen tahaton koomisuus kuvaa ihmismielen monikerroksista paradoksia lehtitaloissa.

Urheilulla on omaleimainen asema kulttuurissamme

Urheilu on leimallisesti näkyvin osa nationalismia ja se peilaa hyvin kansakuntien taloudellisia ja sosiaalisia panostuksia sekä kulttuurin kykyä omistautua oman kansakunnan omalaatuiselle identiteetille, olkoonkin että usein tulee yliampuvaa otsikointia, jota mm. presidentti Mauno Koivisto joskus hieman paheksui ja ehdotti kansallisten tunnusten vähentämistä. Georgian sodan ja politiikan toimittajan kynästä ei tule sellaisia "sammakkoja", jotka viittaavat takavuosien sotiimme ja Venäjä suhteiden ongelmallisuuteen kuin vaikkapa Helsingin Sanomissa (30.8) urheilutoimittajan kirjoittaessa läpi sivun menevällä otsikolla Ruotsi-Suomi maaottelusta "talvisodan hengessä". Näihin sammakoihin julkisen sanan neuvosto ei tietenkään puutu. Ne ovat liian suuria syötäviksi.

Kolmen lautasen poliitikot ja urhailuslangi

Kun maan ylin johto käy omaa kiistaansa kolmen lautasen komiikassaan tavoitteena EU politiikan, Naton ja Etyj:n puheenjohtajamaan diplomaattiset taidot sekä Venäjä sanktiot Georgian kriisin yhteydessä, urheilun slangi ei sinne oikein sovellu. Se mikä tieteessä, taiteessa ja kulttuurissa, politiikan teon diplomatiassa on kiellettyä, on urheilussa sallittua myös saman median tuotteena ja samassa päivälehdessä julkaisten. Se on ilmiönä kiintoisa ja kertoo ihmismielen monitasoisesta ulottuvuudesta. Vai voiko kuvitella itseään, naapurin rouvaa ja hiljaista äitiä, huutamassa ja hihkumassa äänensä käheäksi muualla kuin urheilukatsomossa ja jopa ilman päihteitä? Vain toimittajat lehtitaloissa kykenevät välittämään sen kaiken kuluttajilleen joutumatta naurun alaisiksi.

Emotionaalisten tunteiden, usein argessioiden, subjektiivista välittämistä

Tuskin kotiäidin tai isän purkautumisessa oman pojan valmentajana kiekkokaukalon laidalla on mitään pahaa sanottavaa? Vai olisiko sittenkin? Sama pätee katsomon kiroilua subjektiivisena ja emotionaalisena ihmisenä tai luonnehäiriönä. Ihmisapinan omituisista purkautumisteistä tai tavasta leimautua ja samaistua sankaritekoihin, seurata keskiaikaisia hirttäjäisiä ja gladiaattoreita Roomassa, härkätaistelua Espanjassa. Kunhan siihen ei liity tietoista väkivaltaa ja huliganismia, jalkapallosta tuttua järjestettyä rikollisuutta ja terroritekoja.

Urheilutoimittaja on tahdoton osa tätä koomista draamaa tai kreikkalaista tragediaa, jossa Juhani Peltosen ylivoimainen urheilija "Elmo" on vain surullisen hahmon ritari, hiven boheemi runoilijasielu väärässä paikassa piippuaan poltellen ja ympärillä lauma hihkuvia urheilutoimittajia kertomassa hänen urotöistään voittaen jääkiekon maailmanmestaruuden yksin pelaten muun joukkueen istuessa jäähyllä, kaatuen satasen suoralle, mutta nousten ylväästi ylös, kirien kilpakumppaneittensa etumatkan ja heittäytyen ensimmäisenä maaliin.