Kunta ja sen vauraus ratkaisee vaalikoneessa puolueesi

Vaalikone ja sen profiilit - ketä äänestäisin ja miksi



Olen mukana vaaleissa Suomen Keskustan ehdokkaana. Syy tähän on se, että uskon tuntevani kohtuullisen hyvin kunnallispolitiikkaa ja -hallintoa kymmeniä kunnanjohtajia ja kuntien virkamiehiä kouluttaneena professorina (suomeksi opettajana yliopistossa) ja tutkijana. Viimeisimmät vuodet siellä ovat olleet kuntayhteistyön järjestelyä ja palveluvarustuksen varautumista uuteen tilanteeseen ikääntyvän kansakunnan palvelussa. Mukaan on tullut samalla mutkikas nuorten pahoinvointiin liittyvä ongelmien hälyttävä hoito.

Omalla kohdallani opiskelu kentällä käynnistyi Pohjois-Karjalassa jo vuonna 1989 jonne muutin Brysselin kautta ja ensin opiskellen perusteet tulevaa EU jäsenyyttämme varten. Siis liki vuosikymmen ennen jäsenyyttämme. Minulla on kaksi tohtorin tutkintoa, jotka sopivat kuntien laaja-alaiseen toimintaan ja sen ymmärtämiseen, jolloin on oltava ainakin käytettävissä tehtävään. Valinnanhan tekevät sitten lokakuun lopulla forssalaiset äänestäjät ja oma velvollisuus on sillä hoidettu.


Vaalikone apuna vaaleissa


Tätä tehtävää varten täytin ehdokkaan vaalikoneen kysymykset perusteluineen niin Yleisradion kuin MTV 3 pyynnöstä.

MTV 3 vaalikoneen tultua käyttöön, menin ja täytin sen uudelleen nyt äänestäjänä muistamatta kuinka olin aiemmin ehdokkaana vastaillut kentässä, jossa vastausten painoarvo ja liukuma oli vapaa asenteiden ja arvojen “voiman” tulkinnassa. Kun en ole mahdottoman ääripään ihminen asenteiltani, tutkijan luonteen mukaan, käytin lähempänä keskiviivaa olevia vastausvaihtoehtoja kuin heitellen kovin helposti mustavalkoisia vastauksia tai valheita äänestäjiä kosiskellen. Olin siis rehellinen oma itseni. Tutkijana en oikein muuta osaisikaan, vaikka minulla sekä luonnontieteiden että ihmistieteiden tohtorina olisi ollut mahdollisuus myös kalastella suosiota. Manipuloida vastauksiani tavalla, joka vastaa tiedettyä keskiarvoa. Pääosa vanhoista ehdokkaista tekee nyt juuri niin. Muistakaa tämä kun vastaatte! Teidän vastauksenne tiedetään toki jo etukäteen jakaumineen. Suurimpia jakaumia ja ryppäitä kalastellaan loppuun saakka. Näin valittavien edustajien omat arvot muuttuvat kuukauden aikana laidasta toiseen. Niitä kun on mahdollista itse muuttaa tulostaan parantaakseen. Tässä loppukiri on tärkein. Oleellista on saada juuri se lopullinen yksi äänesi. Ei sitä toista vaihtoehtoa. Meillä kun on vain yksi ääni käytettävissä.


Äänestä itseäsi kehottaisi vaalikone


Kun yli 20 vastausta oli täytetty katsoin tulokset Forssasta ja kas olin kärjessä. Olisin siis itse äänestänyt itseni, mutta en toki 100% tuloksella. Aivan kantapäillä kolkutteli viisi muuta keskustalaista ehdokasta ja pian sen jälkeen kolme kokoomuslaista, vihreä ehdokas ja pari demaria. Aika kaukana seuraavat etenkin ääripään vasemmiston ehdokkaat, mutta kyllä heitäkin olisi läpi mennyt minun arvoillani. Mutta kovasti olisi karsintaa syntynyt Forssan nykyiseen valtuustoon.


Valitsematta olisi jääneet kaikki kärkinimet


Valitsematta olisi jäänyt liki 80 % nykyisistä valtuutetuista mukaan lukien kaikki kärkinimet. Olenkin aina ihmetellyt forssalaisen taloudenhoidon ja politiikan ahdistavaa ja itselleni omalaatuisella tavalla vierasta kulttuuria. Nyt siihen tuli vastaus. Meidän arvot ja asenteet eivät mene yksiin nykyvaltuuston osalta ja hankausta on etenkin sen kärkinimiin. Vaalikoneeseen vastataan myös tuntien omat äänestäjät. Epärehellinen poliitikko ei ole aivan vieras ilmiö suomalaisille. Näin vaalikoneesta tulee viihdettä. Sellaisena sitä ei pidä ottaa vaan tehdä vertailua kansallisesti ja samalla yhteiskunnallinen ja alueellinen oppitunti alkaa muistuttaa tutkimusta, josta samalla oppii ja paljon. Jos samalla tuntee Suomen kuntia tai pitää avoinna kuntaliiton kuvauksia kunnistamme.

Mikäli nykymeno saa jatkua, vanhoja nimiä valitaan jatkoon, en saa montaakaan ääntä. Jos taas olen mukana valittujen joukossa, silloin tuuletetaan koko valtuuston nimekkäitä kärkinimiä ulos. Tämä tulos on vaalikonetta tulkiten itsestään selvä. Forssa ei ole mennyt lamaan ja talous ahdinkoon, väki vähentynyt ilman poliittista syytä ja vastuunkatoa. Se mitä Leo Leppänen kirjoittelee, on valitettavan usein totta vanhalta ja kokeneelta virkamieheltä. Leppänen tuntee joukkonsa liiankin hyvin.


Forssan keskustalaiset Haukiputaan demareita


Jatkoin analyysiä ja siirsin omat vastaukseni edellisen kotikuntani Haukiputaan vaalikoneeseen. Tulos oli uskomaton. Kärjessä oli toki keskustalainen, mutta nyt kahdenkymmenen kärkihakijan joukossa oli liki puolet demareita. Jopa enemmän kuin keskustalaisia ja kokoomuslaisia, täysin toisin kuin Forssassa. Miksi hyvin menestyvän maan rikkaimman talousalueen Oulun ja sen demareiden arvot ja asenteet ovat niin erilaiset kuin Forssassa? Miksi nämä ihmiset ovat ylipäätään samassa puolueessa? Haukiputaalaisten demareiden kuuluisi olla Forssan keskustassa. Tai päinvastoin. Haukiputaalla jopa 60 % olisi saanut jatkaa valtuustossa omilla arvoillani.


Iisalmessa kaikki kelpaisivat


Jatkoin analyysiä heittäen vastaukseni synnyinkuntani Iisalmen valtuustoon. Sielläkin muutos olisi ollut raju, mutta ei niin mahdoton kuin Forssassa. Liki puolet olisi vaihtunut, mutta tasaisemmin ja omia asenteita ja arvojani lähellä olevia olisi ollut jokaisessa puolueessa. Kärkinimi meni jopa ohi oman osumatarkkuuden Forssassa. Iisalmessa olisin joutunut äänestämään häntä enkä itseäni. Hän siis osui lähemmäs sitä maalia, johon olin ehdokkaana arvoni ja asenteeni vaalikoneeseen syöttänyt. Huikea suoritus.

Savolainen tapa asettaa arvot ja asenteet ei ole niin kiinni puolueessa kuin Pohjanmaalla ja Hämeessä eikä ääripään arvoja suosita. Prosentit olivat omiani vastaavia koko tulevalla valtuustolla yli 80 % osumatarkkuudella. Diplomaattinen henki näkyi ja asiat eivät ole mustavalkoisia Iisalmessa. Tämän nähtyäni iski koti-ikävä. Jopa Turun vaalikone antoi minulle valtuuston, jossa viimeinenkin valittu ylitti 79 % rajan. Tampereella jäätiin pari prosenttia, mutta ei toki enää Helsingissä. Kun on enemmän ehdokkaita on myös enemmän varaa mistä valita itselleen mieluisa. Helsingissä olisin todennäköisesti mennyt läpi. Ainakin mahdollisuus olisi ollut paljon suurempi kuin Forssassa. Maan köyhimmässä ja vanhoillismassa kunnassa mahdollisuuteni tulla valituksi omilla arvoillani olisi ollut liki nollassa. Kunnan löytää helposti tarkastellen kuntaliiton esitteitä. Jos omat prosentit alkavat olla siellä korkeita, on viisasta muuttaa sinne.



Puolueella ei ole merkitystä mutta kunnalla sitäkin suurempi



Puolueella ei näytä Suomessa olevan minkäänlaista merkitystä valitessamme ehdokasta noudattaen omaa arvo- ja asennemaailmaamme. Sen sijaan alueella ja niiden talouden hoidolla on huikeita eroja, ja selittävät kyllä miksi on äänestetty niin eri tavalla ja tulokset ovat johtaneet masentavaan talouden kurjistumiseen tai nousuun joskus vuosikymmeniksi. Talouden ja sosiaalisen pääoman muisti ovat demokratiassa valtavan suuri yhteinen asia ja sen ymmärtäminen on äänestettäessä elintärkeätä. Jos muutosta tahdotaan todella, se ei synny jättämällä äänestämättä tai äänestäen kuten aina ennekin.

On syytä seurata ja analysoida millaiset juuri omat asenteet ja arvot tuovat alueellisia eroja maamme kuntien välille. Vauraus ja hyvinvointi ei synny ilman koulutettuja ja kokeneita päättäjiä. Forssan valtuusto ei ole ollut ikinä erityisen hyvä kouluttaja eikä sitä ole myöskään pitkät juuret samoilla asuinsijoilla. Maailma muuttuu ja se on opittava itse mukana eläen ja asuinpaikkaa moneen kertaan muuttaen ja samalla opiskellen. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen yhteisten asioiden hoidossa on liian hidas ja kallis tie kuntataloudessa.


Kärkiosaajat läpi asiantuntijoiden avulla ja heitä kuullen


Iisalmesta läpi olisi omilla arvoillani mennyt entinen ministeri Seppo Kääriäinen komeasti sijaluvulla 17 ja yli 82 % osumatarkkuudella. Vaihtaa ei olisi tarvinnut myöskään pääministeri Matti Vanhasta. Hänkin olisi maltillisena vaihtoehtojen pohtijana mennyt läpi omilla arvoillani kirkkaasti. Professorin pojalla on analyyttinen tapa toimia ja se on hänen vahvuutensa. Ääriratkaisuja varotaan ja diplomatia tulee mukaan kun tilanne on tiukka. Visiot tulevaisuudesta ovat ammatti-ihmisten antamia. Seppo Kääriäinen on taas puolueensa entinen sihteeri ja tutkimuspäällikkö, strategi viimeisen päälle. Olisi omituista jos hän olisi tullut heitettyä ulos valtuustosta omilla vastauksillani. Niin hyvin entistä koulukaveriani toki tunnen. Olen ollut tukijana ja dosenttina yli kolme vuosikymmentä sosiologian ja politiikan tutkimuksen laitoksella Turun yliopistossa. Sellaisessa ajassa politiikan tuntemus jää jo uniinkin.



Ole tarkkana ja analysoi ennen kuin menet ja annat äänesi


Vertailkaa vastauksianne ja pohtikaa miten ne sopivat eri puolelle Suomea. Kuinka hyvin valtuutetut ja kansanedustajat, ministerit menestyvä ja ovatko oikeita juuri tähän aikaan ja paikkaan äänestettäviksi. Menestyneen alueen poliitikoilla ja yhteisten asioiden hoitajilla on aina jotain muutakin takanaan kuin sellainen kokemus, joka on haettu kansalasikuntona ilman pitkän linjan opiskelua alan ammattilaisten ohjaamina ja mieluiten tarvittaessa maan rajojen ulkopuolella. Annan itseni mieluiten lääkärin operoitavaksi tohtorina kuin jättäytyen kadun miehen ja duunarin hoitoon, oli hän muuten miten mukava ihminen tahansa ja manipuloi kuinka taitavasti. Puolue ei näytä merkitsevän pätkääkään kun teemme valintojamme yli kuntarajojen vaalikoneessa ja vertaillessamme menestyviä kuntia kehnosti menestyviin. Mutta aina takana on hyviä ihmisiä ja varmasti koulutettuja, jos aluetalous on vahva. Tällöin on helpompi muuttaa omia asenteita kuin asuinkuntaa ja valita uusi valtuutettu, joka vastaa varakkaan alueen menestystä myös arvoiltaan. Ellei nyt pidä köyhyyttä erityisen tavoiteltavana arvona.



Hyvät ajat takana - kivireki vedettävänä


Jatkossa joudumme yhdistämän kuntien kulttuureja, hylkäämän puolueet ja jakamaan vain aluetalouden yhteistä etua ja nyt myös lasten ja nuorten hyvinvointia rajusti parantaen. Yhdessä vanhusten kanssa ja varmistaen sellainen tulevaisuus, jossa ääripään ihmiset eivät ohjaile meitä valtuustoissa, eivät hae kaksoisagentteina omaa tai kuppikuntansa etua itsekkäässä menossa. Sen aika on ohi ja edessä on vahinkojen laskujen maksu murheellisten tapahtumien jälkeen. Kuralla oleva talous on saata kuntoon ja yhteistyö pelaamaan kuntien rajoja sen enempää pokkuroiden. Lentokorkeudesta katsoen Hämeen korpimailla ei näyttäisi olevan tärkeitä suojeltavia kuntarajoja. Loimijoki näyttäisi laskevan Loimaan kautta kohti Satakuntaa ja Kakkostie kulkevan Someron kautta Karkkilaan ja olevan elintärkeä myös heille.

Jos jään valitsematta valtuustoon ja minua ei tarvita kuntien myös yhteisissä päättävissä elimissä, saan jatkaa tiedettä ottamatta vastuuta paikallisesta menosta. Jos taas saan sen tehtävän ja luottamuksen, minun ajastani huomattava osa suuntautuu sen jälkeen yhteisten lounaishämäläisten asioiden hoitoon, ja se on muualta poissa. Järkevästi ajatellen se ei ole minulle ja työlleni, uralleni ja asiantuntemukselleni edes eduksi, siinä ei ole mitään erityisen hohdokasta, päinvastoin. Mutta kun kansakunta on verorahojaan käyttänyt minunkin koulutukseen, on oltava ainakin käytettävissä laman alkaessa ja sen merkkien jo näkyessä koko kansakunnan yllä. Toivon hartaasti että mukaan saadaan yhä enemmän altruistisia, epäitsekkäitä nuoria, joita voimme kasvattaa vastuun kantajiksi turvallisempaan Suomeen.

Matti Luostarinen fil.tri, val.tri, dosentti, erikoistutkija

Sen saat mitä pakenet

Kansainvälisen median ankara Suomi kuva

Ilkka Joenpalo kirjoittaa (FL25.9) kuinka Kauhajoen surulliset tapahtumat ovat muuta kuin hallituksen toimien aiheuttamia, eikä maan hallitusta tulisi niistä syyllistää. Mutta toisaalla hän jatkaa kuinka hallitusta tulisi kritisoida sekä katsoa mihin kilpailuttaminen voi pahimmillaan johtaa. Kirjoituksessa puhutaan poliittisista valinnoista, jotka ovat johtaneet traagiseen massamurhien sarjaan nuorten koululaisten joukossa. Ilkka Joenpalon arvio on kohtuuton.

Ulkomaisissa medioissa Suomea on arvioitu kokonaan toisin. Kun maatamme katsoo kauempaa, syntyy todennäköisesti oikeampi Suomi kuva. Ainakin se on sellainen jonka nyt sinne välitämme ja jonka kanssa joudumme elämään maailmalla.

Eniten Suomesta on nostettu esille yleinen väkivaltamme sekä alkoholin kulutuksemme. Toisena kohoaa otsikoihin suomalainen tapa käyttää päihteitä lääkkeinä mielenterveyden ongelmiimme. Vasta näiden jälkeen tulevat aseet ja niiden helppo saatavuus. Toistuneita murhenäytelmiä pidetään suomalaisina ja maallemme toivotaan menestystä näiden ongelmiemme hoidossa tulevaisuudessa. Ongelmiimme suhtaudutaan myötätunnolla ja ne suhteutetaan oikeisiin raameihin paisuttelematta väärin.

On hyvin suomalaista tuomita joku, kun tapahtuu yksittäinen psykoottiseksi luonnehdittava teko. Sen sijaan kun ne alkavat toteutua vajaan vuoden välein ja suruliputuksesta alkaa tulla kansallinen traditio kertoen lasten ja nuorten pahoinvoinnista, on syytä katsoa kansakunnan omaan peiliin.

Sama koskee niitä tulkintoja, jossa ulkomaisten toimittajien käsitystä Suomesta on aiemmin moitittu kovin virheelliseksi ja toimittajien tai medioitten huomiontavoitteluksi.
Oleellista on ettei Kauhajoen murhenäytelmää voitu uutisoida pienestä Suomesta yhdistämättä sitä samalla Myyrmannin ja Jokelan tapauksiin. Maailmalla on vaikeaa käsittää, miksi niin moni nuori Suomessa päättyy niin tuhoisiin ratkaisuihin.

On syytä hyväksyä tosiasiat ja pohdittava miten sotasukupolvien lapset ja alkoholismimme liittyvät yhteen kasvatuksessamme ja miten kykenemme hoitamaan tulevaisuutemme yhdessä valoisammalla tavalla ja pienyhteisöjä rakentaen. Tuhoisinta olisi, että alkaisimme osoitella toisiamme ja etsiä poliittisia pisteitä.

Suomen tauti ei ole nyt syntynyt vaan paljon vanhempaa perua ja osa kansakunnan synkkää historiaa, jossa väkivalta on ollut osa selviytymistarinaamme. Sen ihannointi on vain kyettävä lopettamaan, lisäämään lasten ja nuorten turvallisuutta sekä sellaista yhteisöllisyyttä, jossa ei anneta enää mahdollisuutta sellaisten ryhmien synnylle, jotka ovat valinneet tuhoisia keinoja sairaalloiseksi menneen huomion metsästelyssä tai työ- ja opiskeluyhteisön kiusanteossa.

Synkkämielisten kiusaajien yhteiskunnaksi nyt leimattu maa voi toki myös pestä kasvonsa. Pahinta olisi sellainen jatko, jossa eläisimme eteläafrikkalaisten tapaan monien aitojen ja vartioiden kahlitsemassa kodissamme eristettynä ja peläten. Se kuva jonka ulkomaiset mediat meistä nyt ovat tehneet, on pääasiassa totuudenmukainen ja sen kanssa joudumme elämään oli oma luulottelumme mitä tahansa.

Matti Luostarinen fil.tri, val,tri, dosentti

Juhlasta suomalaiseen suruliputukseen

Johannesburgin tiedepuistojen maailmankonferenssi ja Suomen kuntavaalit



Kävin läpi Internet ympäristön vaalikoneita heti palattuani Johannesburgin tiedepuistojen maailmankonferenssista. Pidin siellä esitelmän yritysten, yksityisten henkilöiden sekä organisaatioiden suhteesta Internet ympäristöön. Takana oli yli 30 miljoonan blogaajan reaaliaikaiset seurannat ja tutkimukset vaalikoneita vikkelämmällä tavalla.


Onko jotain mennyt vikaan?


Tavoite oli selvittää uuden median suhde vanhaan sekä uusien yhteisöjen syntyä ja leviämistä tässä nuorten paremmin tuntemassa maailmassa. Maailma on kotien maailma ja lasten asia etenkin Afrikassa. Onko Suomessa mennyt tässä jotain vikaan? Olisiko meillä jotain oppimista sieltä? Ohjatessani Pohjois-Karjalassa kuntien yhteistyötä, sama aihe oli esillä jo 1990-luvun alussa verkosto- ja klusteritaloutena. Tämä talous ei ole sellainen, jona porterismi on meillä ymmärretty. Klusteritalous on ymmärretty ja otettu vastaan kunkin kulttuurin omilla säännöillä ja ehdoilla. Niin myös meillä Suomessa. Se ei toteudu sellaisena kaikkialla maailmassa saati webympäristön sisällä sen innovatiivisimmassa osassa, joka sitä ohjaa.


Emme myönnä ongelmaamme


Verkostotyön yhteisöllistä ja webympäristön sosiaalista mallia esittelin nyt Afrikassa, aiemmin Aasiassa ja Etelä-Amerikassa sekä EU:n alueella. Verkostojen ja uuden teknologian tuli yhdistää ihmisiä yhteisöiksi, ei eristää, kuten Suomessa usein näyttäisi tapahtuvan. Suomi esiintyi blogosfäärissä eri tavalla kuin monet muut kulttuurit ja siihen olisi tullut kiinnittää huomiota jo aiemmin. Afrikasta on aivan liian pitkä matka Suomeen tiedon levittämiseksi ja ongelmiemme oivaltamiseksi. Olemme liian lähellä nähdäksemme oikein. Keskellä ongelmaa. Jos emme ole ratkaisu sille olemme osa ongelmaamme, jota yritämme omahyväisesti nyt tulkita.


Suomen tauti


Kirjoittaessani tätä taustalla soi surumusiikki. Nuori suomalainen opiskelija on juuri ampunut yhdeksän toveriaan Etelä-Pohjanmaalla. Juuri kun olimme toipumassa viime marraskuun tapahtumista Jokelan murhenäytelmässä ja totesimme sen olevan yksittäisen tapahtuman. Sellainen se ei valitettavasti ollut. Suomalainen yhteiskunta ja kuntavaalit saivat uuden ilmeen. On myönnettävä että meillä on jotain todella vialla ja se vika ei korjaudu politikoimalla. Ei osoittamalla sormella ja retoriikalla. Kansainvälisesti meitä seurataan nyt erityisen huolella ja huolestuneesti. Aletaan puhua Suomen taudista.


Pragmatismi ei ole ideologia


Vaalikoneissa kyseltiin hyvin kansallisia teemoja, ei paikallisia ja sellaisia, joita webympäristö käyttää ja on kansalaismediaa. Se on hyvin suomalainen tapa kokea sisäiset rakenteet ulkokohtaisesti ja pragmaattisen pinnallisesti. Ideologia muuttuu pragmatismiksi. Vaalikoneet oli tehty olettaen, että kuntien ja kotien ongelmat olisi listattavissa julkiseen ja yksityiseen, korkeaan tai matalaan taloon, vaurastumiseen tai köyhtymiseen, betoniin tai puutarhaan, pieneen tai suureen kuntaan. Kysymykset eivät olleet mielestäni ihmisen mittaisia. Kunnallishallinto ei ole valtion hallintoa eikä ole kahta samanlaista kuntaa tai kotia. Webyhteisö on oivallettava oikein ja käytettävä oikeaan tarkoitukseen, ei pragmaattiseen pullisteluun teknologisella osaamisella ja sen innovoinnilla. Kenen perheelle sellaisesta on emotionaalista käyttöä?


Vieraan kulttuurin kieli


Kuntatalous ja webympäristö yksityisen ihmisen kansalaismediana ei nyt toimi. Päätökset ja niiden valmistelu tulisi tehdä avoimesti, jossa yksilö ja perheet ovat avainsoluja, kasvatusvastuu ja vanhushoito yhteisöllinen, ei eriytyneenä saati mustavalkoinen näkökulma kirjavassa uusmedian satamassa ja sen purjeissa. Siellä on osattava kaikki tuulet ja hallittava myös meille vieraat kulttuurit ja kielet. Edustuksellisessa demokratiassa siellä on osattava edustaa rohkeasti omaa talousaluetta ja sen kilpailuetuja. Sen kilpailuetu on muuta kuin sokea tapa nähdä maailma nollasummapelinä, jossa peliteoreetikot elävät konfliktiteorioineen.


Väärää regionalismia vuodesta toiseen - sen saat mitä pakenet


Maailma ei jakaudu globaaliin ja paikalliseen, alueelliseen ja kansalliseen, vaan paljon näitä pienempiin soluihin ja näiden väliseen vuorovaikutukseen. Puolueista Keskusta on ottanut sen ohjelmakseen oivaltaen, kuinka vanhuksia ei hoideta eriytyneesti eikä lapsia kasvateta vain yhdellä tavalla. Suomi on siirtynyt monikulttuuriseen vaiheeseen ja kuntatalous ei ole enää pieni ja suljettu saareke, salaseura ajaa jonkun ryhmän etua.

Samalla kun saimme uusyhteisöt, uusperheet ja reaaliaikaisen tiedon siirron, uusmedian, saimme myös kuntien organisaatioille valtavan uuden haasteen. Miten selvitä seuraavat vuodet ja vuosikymmenet yhdistäen kirjava satama ja perinteinen kuntarakenne muuttaen organisaatio kuntataloudessa vastaamaan paremmin uutta aluetaloutta. Aluetalous on suuremman yksikön hoitamista ja kokonaan toinen haaste kuin kuntatalous ja kunnantalo laitoksineen. Siinäkin tarvitaan verkottumista ja näkökulmaa, joka ymmärtää sekä takaa tulevan historiansa ja sen sosiaalisen muistin että edessä olevat uudet haasteet. Ei saa paeta historiaansa. Sen saat mitä pakenet.


Kolikon kolmas sivu tärkein


Jotta yksityisen ihmisen, lapsen ja aikuisen, ikäihmisen uusiin kasvaviin tarpeisiin voidaan vastata, tarvitaan paljon mutkikkaampi uusi organisaatio kuin kuvitelma pelkistä kuntarajojen hävittämisestä. Niin helppoa se ei ole. On rakennettava kokonaan uusia organisaatio, jossa kunnat tulevat mukaan sitä laatimaan unohtamatta yhteisöjään, jossa tarvitaan aina myös keskustan molemmin puolin olevat näkökulmat. Tarvitaan aina molempia. Kolikon kaksi puolta on vain harhaa. Oleellista on dynaamisuus, jossa kyljellään oleva kolikko vaihtaa kaiken aikaa pyöriessään asemaansa, eikä pysyvää ole muu kuin muutoksen pysyvyys. Tämä muutos on vain ymmärrettävä sisältä nähtynä ja myös emotionaalisena prosessina. Ei vain teknisenä tai taloudellisena etunäkökohtien saalistuksena.


Emotionaalinen symbolirakenne


Nuoret Internet sukupolvet kokevat sen symbolirakenteet emotionaalisina ilmiöinä. On omituista miten heidän vanhempansa eivät tätä oivalla ja käyttävät kieltä, jossa nämä tunnesisällöt saavat karkean brutaalin merkityksen myös medioissa. Eihän heidän vanhempansa pilkanneet aikanaan arvoja, jotka olivat pyhiä kielen tai kulttuurin symbolirakenteiden avainkäsitteitä. Jos joku niitä pilkkasi, hän sai uhkauksen vankilatuomiosta. Nyt näin saa tehdä pienelle lapselle ja kasvavalle nuorelle päivittäin. Syntyy tolkuttomia väärinkäsityksiä ja tunne-elämän konflikteja.


Historialliset vaalit


Suomi kiitettiin liki sadan kansakunnan toimesta Johannesburgissa dynaamisen innovaatio yhteiskunnan rakentajana numero yksi. Se oli parasta mitä olen urallani kokenut. Suomalainen delegaatio pantiin tanssimaan afrikkalaisten ystäviemme kanssa rivitanssia ja letkajenkkaa afrikkalaisittain. Se sujui hyvin. Miten se sujuu Lounais-Hämeessä on vaalien tärkein teema.

Forssan ja Lounais-Hämeen takana on maan komein taloushistoria Jokilääninä ja Loimon kuntana 1800-luvulta. Tämä kunnia on palautettava ja talousalue saatettava takaisin globaalin maailman kansalliselle kartallemme. Se on tavoite, jolla vanhukset ja lapset saavat kestävän kehityksen mukaisen huolenpidon ja kaiken keskipisteenä on koti ja sen ympäristö. Kyllä kodit sen tietävät.

Matti Luostarinen, filosofian ja valtiotieteitten tohtori, dosentti ja erikoistutkija
www.mattiluostarinen.fi

Jokiläänin WW alueesta kohti www ympäristöä. OsaII

Jokiläänistä Portaan ja Loimon talousalueeseen - Lounais-Hämeen trauma


Jokioisten kartano syntyi vuonna 1562 kun kuningas Erik XIV lahjoitti sotapäällikkö Klaus Kristerinpoika Hornille Jokioisten neljänneskunnan veroineen. Kun tätä lukee on muistettava, ettei tuolloin vielä ollut käytössä kuntia, ei kunnallishallintoa eikä esim. sellaisia käsitteitä kuin kansallisuus, pöytäkirja, kirjallisuus, esitys, itsenäinen, kieltolaki, sivistys, sopimus, tasavalta tai äänioikeus käyttämässämme suomen kielessä. Ne tulivat vasta Elias Lönnrotin eläkepäivillään julkaiseman sanakirjan myötä 1880-luvulla 300 vuotta myöhemmin. Tämä tahtoo unohtua, kun puhumme Ruotsi-Suomesta valtiona tai itsenäisyytemme alkuajoista ennen 1800-lukua.

Suomalaisilla ei ollut kuin Mikael Agricolan noin 6000-8000 sanaa ja lisäksi murteellisia ilmaisuja, joiden sisältö ei liittynyt mitenkään tämän päivän kunnallishallintoon, pankkitoimintaan, koulutukseen, yritystoiminnan sanastoon tai sellaisiin käsitteisiin, joita liitämme nyt talouteen, maantieteellisten alueiden kuvaukseen tai vaikkapa lääketieteeseen, luontoon, vieraiden maiden ja kansojen sekä arkielämämme kuvauksiin urheilun ja kulttuurin saroilla, lasten ja vanhusten hoidossa. Kaikki tämä tuli meille vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen ja usein vasta 1900-luvulla.

Kun sanat puuttuvat puuttuvat myös ajatukset ja teot

Tuosta sanastostamme puuttui myös juridinen käsitteistö ja valtiotieteistä aivan avainsanastokin. Ja kun ne puuttuivat, ei voinut olla myöskään sellaista ajattelua, jota tämä symbolimaailma piti sisällään. Siirtymä emämaa Ruotsin vallankäytössä alusmaa Suomen maailmaan oli kahden eri symbolijärjestelmän tekoja, jossa elitismi oli ruotsinkielistä eikä alusmaata aina edes ollut kartalle piirretty. Ja vaikka olisi piirrettykin, ei suomalainen osapuoli sitä voinut ilman karttaa kuvaavia symboleja oivaltaa. Nekin syntyvät myöhään 1800-luvulla.

Käsitteet valtiosta ja valtioliitoista, itsenäisyydestä ja sen merkityksestä tulivat tutuiksi suomalaisille käsitteinäkin vasta 300 vuotta myöhemmin Jokiläänin käsitteen syntymisen jälkeen. Tämä meiltä tahtoo unohtua kun puhumme vaikkapa Ruotsi-Suomesta valtiona tai valtioliittona, Suomen itsenäistymisestä ja suuriruhtinaskunnasta 1800-luvun alussa, yrittäjyydestä, pankeista, kunnista, mistä tahansa maahamme liittyvästä ja vuosista ennen 1800-luvun puoliväliä. Kun puuttui kieli, puuttuivat myös ajatukset ja niitä seuraavat teot tai tekojen ymmärrys.

Tästä huolimatta näin syntynyt ja myöhemmin Jokilääninä tunnettu alue oli Ruotsissa yhdistetty jo 1500-luvulla Loimon ja myöhemmin Portaan hallintopitäjään, johon kuuluivat silloin täysin asumaton Forssa ja Somero, jossa oli muutama seurakuntana mainittu kylä, ja jossa raja kulki linnaläänien osalta Someron halki ja Paimionjoen vesistön eteläpuolitse niin, että nykyisen Someron eteläisimmät osat jäivät Turun ja pohjoisosat Hämeenlinnan linnalääniin. Paikallishallinnossa Someron pohjoisosat kuuluivat juuri tähän Loimon eli Portaan hallintopitäjään, johon kuuluivat edelleen Jokioisten, Humppilan ja Ypäjän kuntien alueet. Loimaan maaseutukaupunki oli puhdasta maanviljelysaluetta Loimijokivarressa ja vasta Turku-Toijala -rautatien valmistuminen vuonna 1876 toi piristysruiskeen tälle laajalle Loimaan seudulle ja syntyi nykyinen taajama maaseutukaupunkina. Loimon hallintopitäjässä asuneet eivät voineet tietää, millä puolen läänityksiä kalastelivat tai metsästivät. Vain ruotsalaiset byrokraatit, sotilasjohto ja kirkko sen tiesivät, ja sama näyttää toistuvan tänään hallinnollisten rajojen kadotessa muiden kuin heidän toimissaan.

Jokilääni Loimon-Portaan ylivertainen keskus

Tämän Loimon tai Portaan alueen kehityksen ylivertainen keskus oli Jokilääni ja kartano, joka sai 1700-luvun puolivälissä somerolaisen omistajan, kapteeni Reinhold Jägerhornin, joka lopulta hankki itselleen miltei koko Jokiläänin, 32 000 hehtaaria maata ja 133 rälssitilaa sekä Haudankorvan ratsutilan.

Velkaantunut Jägerhorn joutui kuitenkin myymään kartanonsa ja sen osti laamanni Gustaf Gottfried Reuterholm, velkovan Ruotsin valtionpankin komissaarina. Sekin ilmiö oli hyvin tavallista tuohon aikaan ja voi sitä tavata tänäänkin. Reuterholm asui Ruotsissa ja Jokilääniä hoiti hänen puolestaan läänin maaherra ja Kustaan sodan aikana rikastunut Ernst Gustaf von Willebrand. Heitä yhdisti sukulaisuus, kuten niin usein siirtomaan joutuessa tekemisiin emämaan kansalaisten kanssa. Syntyy omalaatuisia umpioita ja umpiperiä jopa suurten valtioiden sisälle, kuten Brasilia. Muuttajat ovat sukulaisia keskenään ja hoitavat asiat yksissä tuumin ja pienen piirin sisäisin sopimuksin sukuriitoineen, mutta yhteistä asiaa ajaen. Joku kuitenkin pettää aina tämän lojaalin oletuksen.

Willebrand oli kuninkaan suosiossa ja hän alkoi havitella Reuterhelmin Jokilääniä kartanoineen itselleen Reuterhelmin jäätyä leskeksi ja lasten vaatiessa osuuttaan isänsä omaisuudesta. Reuterhelm tunsi hyvin Willebrandin ja piti tätä häikäilemättömänä, juonittelevana ja vaarallisena myös valtiolle sekä omavoitonpyyntöisenä ihmisenä eikä suostunut tilansa myyntiin. Niinpä tilan osti salaa puoliksi Willebrandin kanssa A.F. Munck, Reutehelmin arvostama luottohenkilö. Myöhemmin Willebrand lunasti koko kartanon toisin kuin Reutehelm olisi tahtonut vuonna 1791. Prekkajakusta, jollaista nimeä alustalaiset maaherrastaan käyttivät, tuli nyt Jokiläänin kuningas. Mitalien määrä rinnuksilla kasvoi mutta korvessa, jollaista Willebrand ei juurikaan arvostanut.

Prekkajakku Loimon kunikaana

Innokkaana liikemiehenä tunnettu ja kunniamerkkejään aina mukanaan kuljettanut Prekkajakku alkoi mittavat liiketoimet. Hän lisäsi kartanon sahalaitokseen kankipajan, kehräämön ja modernin verkatehtaan, rakennutti uuden komean kartanon päärakennuksen. Saha sai uuden hollantilaisen asun ja kauppapuoti avattiin Turkuun, osakkuuksia tuli niin tupakkatehtaaseen sekä lukuisiin hollantilaisittain modernisoituihin sahoihin. Elettiin aikaa, jolloin puu oli arvossaan ja Suomessa syntyi useita teollisia yhdyskuntia juuri koskien partaalle puunjalostajien toimesta. Näistä Enso Gutzeit oli suurin. Sellun keittäjät ja koskien sähköistäjät tulivat mukaan vasta hieman myöhemmin. Pelkästään Lapissa heitä oli silloin usein pankkien bulvaaneina liki jokaisesta keskieurooppalaisesta valtiosta ja Venäjältä.

Loimon alueen Tammelan kantaseurakunta oli tullut maaherralle tutuksi jo aikana, jolloin hän asui Ruotsissa ja josta hän löysi itselleen ja uralleen sopivan puolison. Kun hän oli jättänyt hyvästit Ruotsille, löytyi vaimoksi Uudenmaan jalkaväkirykmentin everstiluutnantin Georg Henrik von Wrightin tytär. Kolme kuukautta myöhemmin von Willebrand sai appensa rykmentistä luutnantin viran; kapteeniksi, majuriksi ja everstiluutnantiksi hän kohosi kahden ja neljän vuoden välein. Ilman onnistunutta avioliittoa se ei olisi onnistunut. Tämäkin oli ajalle tyypillistä laskelmointia.

Oman esikoisensa Willebrand hoiti virkojen täyttöjärjestelmässä vaatien juuri kävelemään oppineen poikansa Gustav Henrikin volontääriksi ja kaksivuotispäivän lahjana tuli ylennys henkirakuunarykmentin kornetiksi. Toki Prekkajakku oli itsekin saanut kutsun Turun jalkaväkirykmenttiin jo 13 -vuotiaana. Mitä nuorempana tämä tapahtui, sitä nopeammin ura saattoi Suomessa edetä. Tämä käytäntö periytyi sotilas- ja pappissukuihin sekä yliopistoihin, mutta naurettavin se oli juuri armeijan kohdalla. Jälleen sitä käytettiin etenkin alusmailla ja helpotettiin sinne siirtymistä. Myöhemmin tämä käytäntö jäi alusmaan oppeihin ja hallintoon olkoonkin, että sen idea oli kadonnut.

Sotilas- ja siviiliura yrittäjän tukena

Willebrand erosi upseerinvirastaan, mutta säilytti oikeuden säilyä hänelle edullisessa armeijan palveluksessa. Kuningas nimitti hänet vt. maaherraksi Uudellemaalle ja myöhemmin hän onnistui yhdistämään sekä siviili- että sotilasuran sotakomissariaatin palveluksessa. Hän sai tehtäväkseen armeijan kuljetuksen ja muonituksen ja alkoi vaurastua. Seuraava askel olikin jo uusi maaherran nimitys Turun- ja Porin lääniin ja samaan aikaan armeijan asioita hoitavaksi valtiosihteeriksi. Jokilääni oli saamassa ansaitsemansa juonittelijan ja pelurin, joka kykeni yhdistämään siviili- ja sotilashallinnon yritystoimiinsa heikon kuninkaan hyväksikäyttäjänä ja ymmärtäen valtapolitiikan kuviot niin Tukholmassa kuin Pietarissa. Suomi oli mukana Jokilääneineen vai pelivälineenä ja tavoitteet toki korkeammalla.

Pysyvästi Suomeen ja Jokiläänin talouden johtoon

Willebrand erosi valtiosihteerin tehtävästään ja sai samalla ajan tavan mukaan ylennyksen kenraalimajuriksi, jolloin hän siirtyi pysyvästi Suomeen ja alkoi hoitaa maaherran virkaa uudet prenikat rinnuksillaan. Alustalaiset eivät ymmärtäneet niiden merkitystä. Prekkajakulla olivat kuitenkin jo uudet kujeet mielessä. Hänen motiivejaan oli mahdollista ymmärtää vasta vuosisatojen kuluttua itsenäisessä maassa ja oppien siellä samat kujeet ja sanojen symboliikka.

Willebrand kutsututti itsensä valtion koskenperkauskomission puheenjohtajaksi. Se oli sen ajan öljyä. Hän muutti Tammelaan ja hoiti setänsä Jokiläänin kartanoa sieltä uudistaen samalla koko sen rakennuskannan. Syntynyt C.C. Grönvellin piirtämä uusklassinen päärakennus oli myöhemmin esikuvana muille vastaaville kartanoille Suomessa. Oli syntynyt suomalainen ylimystön ja eliitin kulttuurikeskus kesäiltojen iloksi. Yli 45 metriä pitkässä palatsimaisessa rakennuksessa on tänäänkin 30 huonetta MTT:n käytössä. Turun palon jälkeen huoneiden käyttö lisääntyi hurjasti.

Päärakennuksen jälkeen Jokiläänin keskus sai uuden maan suurimman tiilinavetan ja valtaisan kivimakasiinin, kolmikerroksisen viljamakasiinin, jonka yläosaan tuli komea kellotorni. Reuterholmin aikainen puutarha sai kokonaan uuden ilmeen ja englantilaistyylisen puiston. Niiden floristinen loisto ja arboretumin satojen lajien komeus löytyy kartanon puutarhasta vielä tänä päivänä MTT:n ylläpitämänä. Willebrand oli kunnianhimoinen ja suuruudenhullu ihminen. Vain kohtuullisen varhainen kuolema esti häntä etenemästä tavoitteeseensa.

Jokioisten ensimmäinen kasvihuone sai mallinsa Versailles’n palatsin orangeriasta. Koski jauhoi energiaa takorautatehtaalle ja koko ajan kasvavalle kutomoteollisuudelle. Kilpailija Wecter teki Turussa konkurssin ja Willebrand osti hänet pois markkinoilta. Omat tuotteet hän kauppasi pääosin armeijan kasvaviin tarpeisiin. Tarvittiin yhä enemmän uusia englantilaisia vesivoimalla käyviä karstaus- ja kehruukoneita. Oli astuttu aimo askel kohti modernia teollista tuotantoa. Tarvittiin oma tiilitehdas ja viinapolttimo. Tiilet käytettiin itse, viina myytiin pääosin talonpojille.

Juutalaispoika kisällinopissa Jokiläänissä

Samaan aikaan kun Willebrand vietti yhä enemmän aikaansa joko talvisin Turussa tyttäriensä harrastusten ja uusien vävyjen parissa Turun Soitannollisessa seurassa tai uudisti maataloutta Suomen Talousseuran ensimmäisen puheenjohtajana pohtien uusia energialähteitä metsäisessä ja jokisessa maassa, hänen toimiaan olisi voinut seurata verkatehtaan värjäämön kisälli, juutalaissyntyinen ja Wismarin, Meglenburgin ja Wittenbergin Willebrandit jo sukunsa kautta monella tavalla tunteva muuan juutalaispoika ja maailmankansalainen Axel Wilhelm Wahren.

Wahren syntyi vain viisi vuotta Willebrandin kuoleman jälkeen, mutta oli jo vuosisadan alussa Jokioisissa ja vuokrasi ankaralta kapteeni Josef Bremeriltä vuonna 1938 vasta 24-vuotiaana Willebrandin vuonna 1797 perustaman jo tehdasmaisen tekstiiliyrityksen itselleen.

Syntyi kokonaan uusi vaihe Jokiläänin ja Portaan-Loimu alueen taloushistoriassa. Samalla se ulottui siihen poliittiseen keinotteluun, jonka Willebrand oli jo eläessään käynnistänyt, ja jonka tuloksen Suomi oli irtautunut Ruotsista ja haki markkinoita Pietarin suunnalta Willebrandin juonitellessa itselleen sekä uusia kauppoja Venäjän armeijan muonittajana että vaatettajana siviiliväestön samalla unohtaen. Willabrand laskelmoi Venäjän varaan, ei suomalaisen köyhälistön ja hänelle veroja maksavan automaatin.

Opportunisti Willebrand

Willebrand ei seurannut mitä Suomessa tapahtui, ei huomannut suomen kielen ja kansallisen liikkeen syntyä ja näki vain suorat taloudelliset kytkennät poliittiselle ja sotilaalliselle uralleen. Hän oli äärimmäisen narsistinen, egoistinen ja myös masennuksista kärsivä välillä raivoa ihminen. Arviot joita aikalaiset hänestä antoivat olivat oikeaan osuneita pohdittaessa hänen kykyä olla lojaali muulle kuin omalle pelilleen. Willebrand (=”taisteluun sopiva”, ”taistelussa viihtyvä”) oli vaikea luonne läheisilleen, bismarkilaisen maailman raivokas tuote, jossa valtio oli armeijaa varten eikä päinvastoin, epäluotettava ja -lojaali, ankara sekä arvaamaton alaisilleen ja talonpojille. Preussinpunainen ihminen myös ihmissuhteissaan.

Hänen maaniset kaudet johtivat usein riitoihin ja käräjille alustalaisten kanssa. Hän peri perintörälssitiloilta tahallaan virheellisiä veroja, kiersi lakia myös Ruotsin valtion suuntaan rakentamalla verkatehtaan maaseudulle toisin kuin luvat olisivat tuolloin sallineet, ja hankki luvat vasta kun rakentaminen oli peruuttamattomasti jo käynnistänyt toiminnan ja armeijan huollon. Elämä Bismarkina Suomessa oli kuitenkin Willebrandille ahdasta.

Valtiopetos petoksen jälkeen

Opportunistisesti Willebrand seurasi maailman politiikan kääntymistä ja järjesti Jokiläänin keskustassa kartanossaan kokouksen, jossa sovittiin valtuuskunnasta Venäjän keisarin puheille sen jälkeen kun Etelä-Suomi oli Venäjän valtaamana. Vanha kenraali ei hetkeäkään tukenut Ruotsin pyrkimyksiä säilyttää Suomi osana valtakuntaa. Päinvastoin Von Willebrand tarjosi venäläisille palveluksiaan ja toimi jo samana vuonna venäläisten nimittämänä sotakomissaarina. Näin Jokilääni hoiti Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääneissä miehitysarmeijan muonituksia ja kuljetuksia, mutta nyt toiseen suuntaan kuin vain hetki takaperin. Talonpoikaiselle armeijalle sellainen on ollut lopulta yhtä helppoa kuin ruotsalaiselle tai saksalaiselle eliitille sen johdossa. Suomi ja sen rajat piirrettiin, mutta kulttuuri ja kieli odottivat vielä muutaman vuosikymmenen. Näitä vuosikymmeniä Willebrand ei tunnistanut sotilaana, mutta ei myöskään virkamiehenä tai ihmisenä. Vasta hetki aiemmin Eurooppaa oli jaettu kuten karjamarkkinoilla, eivätkä valtioiden rajat olleet kovinkaan pysyviä. Laki, uskonto ja moraali kulki valloittajan mukana.

Sokea kansalliselle identiteetille

Koskenperkauskomission puheenjohtajana Willebrand otti “varaslähdön” ja kävi Pietarissa neuvotteluja jo ennen Jokisoilla päätetyn valtuuskunnan matkaa. Willebrand ei ollut tyytyväinen vävynsä Carl Erik Mennerheimin nimeämiseen valtuuskunnan johtoon. Suomen valloittaneen venäläisarmeijan komentaja oli toivonut puheenjohtajaksi juuri Willebrandia. Pietarissa tunnettiin Willebrandin moraali ja kyky tehdä kauppoja.

Porvoon valtiopäiville hän sai osallistua sukunsa edustajan ja hänelle annettiin paikka finanssivaliokuntaan. Willebrand oli edelleen sokea sille prosessille, joka Suomessa oli jo käynnissä, ja joka johti myöhemmin Jokiläänin ja Portaan Loimon hallintopitäjän muuttumiseen. Se ei häntä kuitenkaan ensisijaisesti kiinnostanut. Talonpoikaissukuisten, köyhistä oloista lähteneiden Elias Lönnrotin kaltaisten nuorten miesten liikkuminen keräten Kalevalaa, suomenkielen sanastoa ja kansallista identiteettiä, oli hänelle täysin vieras ilmiö. Willebrand oli sokean ylimielinen ihminen ja täynnä omaa egoaan.


Wahren Jokiläänin johtoon

Jokilääni sai uutta puhtia luterilaisen taustan itselleen hankkineelta juutalaispojalta, joka asettui tehtaankisälliksi Jokioisiin ja halusi jatkokoulutukseen hänelle tuttuun ympäristöön Keski-Eurooppaan. Maailmankansalainen sai muut vakuutetuiksi taidoistaan jo varhain Jokioisissa koskien sekä Willebrandin leskeä että kapteeni Brehmeriä. Kisällin tittelin vaatimattomuus ei vaikuttanut siihen, että Wahrenista tuli hetkessä Suomen johtava tekstiilialan yrittäjä ja innovatiivisin värjäämätoiminnan osaaja. Suomi arvosti osaajia, eikä osannut tunnistaa ruotsalaisten ulkoisia arvomerkkejä, eliitin omalaatuisia tapoja palkita mitaleilla. Sen oppiminen vei vuosisadan ja poisoppiminen kauemmin.

Wahrenin taidot eivät rajoittuneet vain teknisiin innovaatioihin vaan hänellä oli samoja ominaisuuksia kuin Willebrandissa. Kun Willebrand joutui hoitamaan talousasiansa osana kansainvälistä politiikkaa ja armeijan tarpeita, Wahrenin oli toimittava oleellisesti pienemmillä panoksilla ja aluksi se oli hyvin marginaalista lainanottoa ja vekseleiden käyttöä, häikäilemätöntä maksujen ja velkojen unohtamista. Alussa hän vain laajensi vanhaa verkatahdasta, mutta oli jo kiinnittänyt huomion Jokiläänin Tammelan puoleiseen Loimijoen yläjuoksun Kuhalankoskeen Tammelassa.

Jälkeenpäin on vaikea arvioida niitä vaiheita, joita Wahren joukkoineen kävi läpi suuriruhtinaskunnassa, siirryttäessä käsityöhön perustuvasta manufaktuurista senaikaisen kutomateollisuuden Skandinavian ehkä jopa komeimmaksi teollisuusyhdyskunnaksi. Kun ottaa huomioon, mitä Jokioisissa oli jo valmiina, kaikki tulee helpommin ymmärretyksi. Itse asiassa siellä oli malli jokaiselle yksityiskohdalle alkaen tiilitehtaasta, värjäämöstä, uudenaikaisesta vesivoimalla pyörivistä tehdasmaisista kutomakoneista ja lankojen jälkikäsittelystä, kankaiden saamisesta markkinoille. Kuhalan koski oli miltei välttämätön valjastettava ja ongelmana oli vain peninkulman etäisyys vanhasta yhdyskunnasta ja sen opeista. Kapearaiteinen auttoi siinä missä pian syntyvät tiet ja hevospelit korvattiin autoilla, puhelin ja sähkö olivat jo tuloillaan.

Forssan alku oli itsestäänselvyys

Kuhalankoski oli pakko ottaa käyttöön, jotta Wahrenin Keski-Euroopasta saamat mallit ja kasvavat markkinat olisi voitu tyydyttää. Näin syntyi uusi yhdyskunta, Forssan kaupunki ja hänestä sen ex nihilo -luoja. Väite että lähtökohdat olivat pieniä tai olemattomat, ovat toki vääriä. Uusi yhdyskunta ei syntynyt pihtisynnytyksellä vaan mitä luonnollisimmalla ja odotetulla tavalla. Puitteet olivat jo Wahrenin papereissa ja niitä vain laajennettiin ja lisättiin sen ajan Keski-Euroopasta saaduilla innovaatioilla ja edistyksellisintä oli lopulta paikallis- ja piiriedustajien muodostama myyntiverkosto sekä suorat kauppayhteydet ulkomaille. Wahren oli pikemminkin juoksupoikana kuin varsinaisena patruunana liikkeellä, ja siksi hänet siihen niin nuorena kisällioppilaana kelpuutettiinkin Jokiläänissä. Tarinat ja kertomukset olivat myöhemmin tehtyjä ja sepitteellisiä.

Markkinat olivat kasvaneet ja myynnin sekä markkinoinnin mallit löytyivät nekin jo Suomesta ja olivat toki käytössä. Ammattitaito ja osaaminen löytyi Jokioisilta lisättynä keskieurooppalaisella innovaatiolla ja osaajilla. Se mitä olisi todella tarvittu lisää, jäi tekemättä nuorelta Wahrenilta.

Yhtiöön kuului toki myös baari hotelleineen ja panimo. Aivan kuten Jokisoisissa oli jo pienimuotoisena. Uutta oli ajan vaatimusten mukainen sosiaalinen rakenne, koulutuksen ja sosiaalihuollon sekä terveydenhuollon ensimmäiset järjestelyt, siisteys ja moitteeton katukuva. Willebrand oli äärimmäisen tarkka näissä asioissa ja Turun palo ei ollut hänen aiheuttamansa. Päinvastoin maaherrana hän ajoi laajoja puistokatuja ja linnavuorikin oli rakennettu varjelemaan vahingoilta. Laajat tautiepidemiat eivät olleet 1800-luvun ensimmäinen vitsaus pumpulienkelten ja Jokiläänin yhdyskunnissa eikä Forssaa tunnettu paloistaan.

Myöhemmin nämä palvelut siirrettiin perustetun kunnan ja valtion tehtäviin. Wahren otti suojiinsa jopa “pakolaisia“, joita isännät olivat lainsuojattomina renkeinä kiusaamassa. Tehdasyhdyskuntaan syntyi myös järjestyksen pitoon oma koneistonsa, eivätkä poliisit olleet halukkaita puuttumaan maattomien ja kodittomien hoitoon. Irtolaiset oli valtava ongelma ja niiden hoitaja oli poliisin paras ystävä.

Loimon-Portaan kunta eli vaurauden aikaa mutta itseriittoisesti

Pumpulienkeleitä koulutettiin tehtaankoulussa ja heistä kasvoi mm. maan ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää. Uusi syntynyt yhdyskunta tarvitsi pankin, vaivais- ja sairaskassan, kirjaston ja kirkon, terveydenhuollon alkeet. Koko maa taas tarvitsi oman valuutan ja markan synnyttyä liikepankin. Wahrenia voidaan pitää Suomen Yhdyspankin perustamisen henkisenä isänä. Itse hän ei vain koskaan päässyt tehtaineen hyötymään tuosta pankista. Wahren eristettiin ja eristäjät olivat Tampereella ja Hämeenlinnassa. Siellä missä nytkin Jokiläänin eristäjät majailevat.

Jokilääni ja Portaan, Loimon talousalue eli vaurasta aikaa, ja oli runsaasti edellä koko muuta sen ajan suomalaista maaseutua muta myös pieniä teollisia taajamiamme koko aluetaloutensa palvelujärjestelmän hoitajana. Lisäksi se oli vauraudessaan itseriittoinen ja jossain määrin omahyväinen ja -lakinen toimissaan. Oli pakko niissä oloissa, jossa malleja oli vaikea saada muualta ja kilpailu painoi päälle. Samalla kuitenkin kansallinen ja kansainvälinen visio jäi näkemättä ja tulevaisuus laiminlyötiin luottamalla epäluotettaviin ystäviin. Ystävät haettiin hämäläisittäin kaukaa ja viholliset läheltä.

W-W kuin kolikon eri puolet

Wahren toimi toisin kuin Willebrand ennen häntä. J. W. Snellmanin toimeksiannosta hän laati venäläistämistä vastaan taistelevan valtakunnallisen kotiteollistamis-ohjelman, jota alettiin noudattaa koko maassa. Wahren alkoi samalla kiinnostua maa- ja metsätaloudesta, ja kauaskantoisin oli hänen työnsä Kymi-Kymmene Ab:n perustajana liiketuttaviensa kanssa. Paikallisia hankkeita taas syntyi mieliharrastusten suunnalla lampaiden, sikojen ja nautakarjan jalostuksessa ja Tammelan kotiteollisuuskoulun perustajana. Vuoroviljely ja salaojitus siirtyi maahan Wahrenin aloitteesta ja järjestelmällinen metsien hoito oli niin ikään osin juuri Wahrenin käynnistämää ja hänen tapansa toimia innovaatioiden siirtäjänä. Varsinainen innovaattori tai visionääri Wahren ei koskaan ollut, pikemminkin ideoiden siirtäjä suuriruhtinaskunnalle tyypilliseen tapaan ja Pietarin malleja noudattaen. Tuosta tavasta Suomi ei ole vieläkään päässyt kunnolla irti.

Forssan perustaja sai kauppaneuvoksen arvon, autonomisen Suomen ensimmäisen teollisuus näyttelyn pääkomissaarin tehtävät ja paljon hänellä riitti tehtäviä myös maailmalla. Myöhemmin tuli nimitys Suomen Talousseuran puheenjohtajaksi ja lopulta myös aatelisarvo.



Kuinka WW alueesta www aikaan.

Monessa asiassa Jokiläänin ja Loimon talousalueen suuret talousnerot eroavat toisistaan, mutta yhteistä on ainakin työteliäisyys, valtavat henkiset voimavarat, liikemiehen taipumukset ja tietty häikäilemättömyys sekä röyhkeä oma edun tavoittelu. Toki juuretkin ovat samalla suunnalla Saksassa. Riskiotto on niin ikään yhteistä ja innovaattorille tyypillinen uuden löytäminen ja käyttöönotto sekä peräänantamattomuus. Alueensa talouden molemmat kokivat regionaalisina ja laiminlöivät spatiaalisen tulevaisuuden, visioivan näkemyksen logistiikasta, liikkuvuudesta ja sen merkillisestä ajattomasta ja rajattomasta tulevaisuudesta. Turun ja Toijalan rautatie kulki omituisesti tärkeimmän talousalueen ohi ja yhdisti olemattomia maalaispitäjiä aivan kuten Hämeenlinnan ja Tampereen pyynnöstä.

Sosiaalisilta aidoiltaan Wahren ohitti toki Willebrandin, mutta kansainvälisessä politiikassa hän ei voinut menestyä opportunistiselle Jokiläänin avainhahmolle. Molemmilla oli kuitenkin ongelmia visioida Suomen tulevaisuutta ja panostaa myös teknisesti tavalla, jossa pienet parannukset olisi voitu kytkeä laajempaan kansalliseen kokonaisuuteen ja sen kehittyvään infrastruktuuriin. Niistä pahin virhe oli jäädä päärautateiden ja samalla liikenneyhteyksien ulkopuolelle sekä laiminlyödä kansainvälisen kaupan hoito rinnan kasvavan suomalaisuusliikkeen kanssa. Se ongelma näkyy edelleen Lounais-Hämeessä. Pirstaleinen aluetalous on paljon vähemmän kuin osiensa summa. Willebrandin ja Wahrenin sekä vauraan Jokiläänin perinnön haaskaaminen on ilmiönä omituisempi kuin niiden syntyminen.

Pois pelattu lottovoitto - missä WW:n kolmas webympäristön W.

Keskieurooppalainen tausta jätti molemmille pimeän kohdan havaita, mitä maan sisällä oli jo tapahtunut ja miksi Pietari ja Venäjä tuki Finnlaysonia, mutta ei Wahrenin pyrkimyksiä saada Venäjän vientiin erikoisoikeudet. Näistä pienistä virheistä syntyi lopulta suuria virhearvioita, joiden seurauksena Loimon talousalue ja Jokilääni jäivät kokonaan sivuun siitä kehityksestä, johon seuraava vuosisata vei Tampereen, Turun, Hämeenlinnan ja Lahden sekä pääkaupunkiseudun ja maan 1800-luvun alun ydin unohtui pienten pitäjien maaseutukeskusten museoksi. Jäljelle jäi maalaiskuntien joskus jopa uskomattoman mittava byrokratia köyhän Urjalan kunnan tapaan tai muistot, joita vaalitaan tiiliseinien sisällä markettien kauppapaikoilla, menneen maailman politiikan teon areenoilla kunnantaloissa unohtaen, ettei niitä kukaan enää kaipaa.

WW alueesta kohti www ympäristöä - osa I

Willebrand ja Wahren - Jokiläänin kaksi veijaria

Willebrandin suvun alkujuurista Yrjö Blomstedt ei historioitsijani ole saanut täyttä selkoa. Kantaisäksi Blomstedt kuitenkin mainitsee Pellenbergin kaupungissa asuneen Johann Willebrandin, jonka tiedettiin olleen naimisissa Ursula Wagnerin kanssa. Kantaisästä suku sitten jakautuikin kolmelle eri taholle. Ja yksi näistä päätyi Kustaan sodan aikana rikastuen merkittäväksi virkamieheksi ja teollisuudenharjoittajaksi Ruotsi ajan lopun Suomeen.

Von Willebrand asettui asumaan Jokioisten kartanoon, josta tuli hänen aikanaan yksi Suomen komeimmista kartanoista ja suurimmista teollisuuskeskuksista. Vihollisen vallattua Etelä-Suomen 1808 von Willebrand ryhtyi tarmokkaasti valmistelemaan suuriruhtinaskunnan siirtämistä Venäjän keisarin alaisuuteen. Aiemmin kuningas Kustaa III:n suosioon päässyt ja Turun ja Porin läänin maaherran viran saanut ja armeijan asioita hoitanut valtiosihteeri teki täydellisen lehmänkäännöksen ja ryhtyi kesällä 1808 järjestämään valtuuskuntaa keisarin puheille Pietariin.

Kun valtuuskunnalle haettiin puheenjohtajaa Jokioisilla syyskuussa 1808 pidetyssä kokouksessa, tähän tehtävään valttiin von Willebrandin vävy Carl Erik Mannerheim.
Tunnettu juonittelija oli pettynyt, mutta sai sentään edustaa Porvoon valtiopäivillä omaa sukuaan ja valittiin finanssivaliokuntaan. Muut kuitenkin järjestelivät tuolloin uuden hallitsijan alaisuuteen siirtyvän suuriruhtinaskunnan asioita ja käytännössä Suomi itsenäistyi tuolloin.

Vanha kenraali ja maaherra, kulttuurin tukija ja Turun Soitannollisen seuran puheenjohtaja, kustavilaisen maatalouden innokas uudistaja ja Suomen Talousseuran perustaja, Hämeen teollisen keskuksen Jokioisiin perustanut rauta- ja verkatehtailija, haudattiin Jokioisten kartanon puistoon, minne pystytettiin 1833 hänen ja hänen puolisonsa muistopatsas.

Axel Wilhelm Wahrenin suku sen sijaan on selkeästi juutalainen ja on ironiaa, että tämä maailmankansalainen vakiinnutti elämänsä keskelle hidasta Hämettä. Juutalaisten panos Ruotsin teollistamisessa on aina ollut erikoista. Lakisääteisesti heitä ei ole ollut olemassakaan.
Wahren teki liiketoimiaan aluksi pienessä marginaalissa, sai värjärinkisällinä Jokioisissa kisällioppinsa Keski-Euroopassa ja toi maahan uudenaikaisen myyntiverkoston paikallis- ja piiriedustajineen. Hän myi salaa valtion veloista pantattuja kankaita, lainasi talollisilta, viivytteli häikäilemättömästi velkojensa maksuja ja oli kekseliäs vekseleiden hyväksikäyttäjä. Suomessa ei ollut tuolloin vielä pankkia. Hän laajensi Jokiosilta vuokraamaansa verkatehdasta kuumeisesti, mutta katseli jo salaa Loimijoen yläjuoksun Kuhalankoskea, tulevaa Forssaa, omana tehtaanpaikkanaan.

Wahren oli innovatiivinen, kekseliäs ja käytti vesivoimalaitosta jauhamaan sähköä maan ensimmäiselle sähkörautatielle, joka kulki tehdaslaitosten välillä. Ensimmäinen kunnon puhelinlinja syntyi Forssan ja Matkun välille jo 1878. Kapearaiteinen aloitti ensin höyryvoimalla, mutta muuttui sekin pian dieselvetoiseksi. Isänniltään paossa olleita maaorjia Wahren otti uudella nimellä tehtaansa suojiin.

Wahrenilla oli patriarkaalinen suhde alaisiinsa ja tarve säilyttää työväki tyytyväisenä. Perustettiin pumpulienkeleille tehtaankoulu, jossa ponnisteli mm. ensimmäinen naisministerimme Miina Sillanpää. Työväkeä varten oli oma säästöpankki, vaivais- ja sairaskassa, kirjasto ja kirkko. Wahrenia voidaan pitää myös henkisenä isänä Suomen Yhdyspankin perustamisessa pari vuotta markan syntymisen jälkeen 1862. Kymi-Kymmenen perustaminen oli niin ikään tämän myös biologina kunnostautuneen teollisuusmiehen kauaskantoisia saavutuksia. Tammela sai omankotiteolliskoulun ja Mustiala Wahrenin harrastuksista myöhemmin lampaiden, sikojen ja nautakarjan jalostuksen.

Wahrenista puhuttaessa häneen liitetään usein sellaisia kuvauksia kuin vähäunisuus, työteliäisyys, henkiset voimavarat, liikemiehen taipumukset, ennakkoluulottomuus ja yritteliäisyys. Juutalaistarinat ja henkinen perintö on jätetty yleensä piiloon. Sen sijaan Willebrandin kohdalla aikalaisten mielipiteet jakautuvat kahtia. Henrik Gabriel Porthan arvosteli häntä ankarasti, kun esim. Choreus ja Pinello mainitsevat Willbrandin pelkästään myönteisin sanakääntein ja suurin ongelma näyttäisikin olevan hänen urakehityksensä ja rikastumisen nopea kulku sekä tästä syntynyt kateus. Häntä syytettiin viekkaaksi juonittelijaksi, jonka Wahren kykeni usein välttämään. Kun Willebrand oli sotilaallisen käskevä ja alaisilleen ankara, Wahren oli isällinen patruuna eikä osallistunut poliittiseen juonitteluun juuri lainkaan. Osin ehkä tästä johtuen hän joutui Venäjän kaupassaan maksamaan korkeamman hinnan kuin kilpailijansa Finlayson. Tunnustuksena tuli kauppaneuvoksen arvo, ja aatelisarvo vuonna 1883, rintapatsas vastuuntuntoiselle isännälle Forssan kaupungin perustamisesta.

Blogitoimittajana Pekingissä

Pekingin kisojen jälkilöylyt

Urheilutoimittajan työ on eri asia kuin seurata kisoja katsomosta. Kun kyseessä on urheiluvuoden ehdoton päätapahtuma urheilutoimittaja on tiukilla. Kiireen keskellä toimittaja joutuu alttiiksi virheille. Niin ammattitaitoista toimittajaa ei ole, etteikö reaaliaikaisessa maailmassa tietoa välittäen syntyisi myös virheitä. Toimittajan työ on äärimmäisen stressaava ja urheilutoimittajan olympialaisten aikaan ja jo paljon ennen niitä.

Julkisen sanan neuvoston kiireet

Julkisen sana neuvoston langettavat tuomiot medialle ovat lisääntyneet Pekka Hyvärisen tultua mediavahtikoiraksi (HS 30.8). Syy ei ole koulukaverini ja mediaa mahdollisimman monipuolisesti tuntevan Pekan halussa ruoskia kollegoitaan, vaan kantelujen määrän rajussa kasvussa. Hyvärisen mukaan ihisten mediatietoisuus on lisääntynyt roimasti ja samalla heidän oma osallistuminen internetin kautta on tuonut kokonaan uuden näkökulman tiedottamiseen.

Virheet paljastuvat kun niitä hakevat tuhannet ja taas tuhannet uusmedian aktiivit. Toimittajalta vaaditaan viihteen rajan oivaltamisen lisäksi myös yhä suurempaa professionaalista osaamista ja tarkkuutta lähteissään.

Ei uusmedia ole tumpeloitten käsissä

Ei uusmedia ole pelkkä kirous ja tumpeloitten hörhöilyä. Kyllä se on myös urheilun estradeilla innovatiivinen edelläkävijä, kokija ja läsnäolija, ensimmäinen viestittäjä. Pekingissä mukana oli blogaavia urheilijoita ja katsomot täynnä nettiosaajia. Jo avajaisissa urheilijoiden kännykkäkemerat viestivät tuhansia sanomia. Katsomossa satakertainen määrä. Netti oli ainut tapa pitää yhteyttä suomalaisiin suorituksiin laajalla kisa-alueella. Mitä ammattitaitoisempi olet, sitä paremmin tunnet välineesi ja valmistaudut kisojen seurantaan. Ei verkottumaton tumpelo niistä kisoista saanut paljoakaan irti luottaen vain perinteiseen mediaan. Paikan päällä se tuotti vain kiinalaisia kiinnostavaa katsottavaa. Niin runsas ja laadukas kun sen anti olikin, moni on kiinnostunut suomalaisen jousiampujan tai ratsukon onnistumisesta. Ja vastaavasti Suomessa jenkkikoripallosta, judokoista, ratapyöräilystä jne. Ei kaikkia keihäänheitto kiinnosta.

Pekka Hyvärinen olettaa virheiden syntyvän kiireestä ja paineista mediataloissa. Hyvärinen on varmasti oikeassa, kun siihen lisää kilpailun ja stressaavan paineen, viihteen osuuden vakavassa asiassa ja markkinointitaidot.

Nationalistit pakollinen kiusankappale

Urheilu liitetään meillä takavuosien itsenäistymiseen ja kansalliseen propagandaan etenkin juuri olympiavoittoja suitsuttaen. Ja ne jotka liittävät ovat eläköityviä suuria ikäluokkia ja heidän vanhempiaan. Mediataidot ovat heille netissä kehnoja. Juuri kukaan maailmalla ei tunnista Kolehmaista, Ritolaa, Iso-Holloa, Savolaisen mitaleja voimistelijana saati Klaes Karppisen suurta kultamitalimäärää hiihtäjänä. Hyvä jos joku Ylä-Savossa muistaa Klaeksen kultamitalit ja eksymiset viidenkympin suurhiihdossaan.

Paavo Nurmen legeanda syntyi samalla tavalla kuin vaikkapa Eero Saarisen arkkitehtina. Molemmat tekivät uransa Yhdysvalloissa hieman samaan tapaan kuin afrikkalaiset kestävyysjuoksijat tai jamaikalakiset pikajuoksijat. On oltava suuri raha ja markkinointi, ei pelkkä olympian into ja sydämen tunteet, nationalistinen henki.Kansallinen maine ja nationalismi ei ole kansainvälistä mainetta ja globalisaatiota

Tunnemme Eeron pojan Eliel Saarisen Suomessa. Eeron suuri kansainvälinen maine on tuntemattomampi. Se on samaa kuin tuntea keihäänheittäjämme mutta unohtaa Kyra Kyrklund, purjehtijat, ampujat ja valita keihäänheittäjä Suomen parhaaksi ohi formulasirkuksen maailmanluokan tähdet. Suomi elää urheilussaan umpiossa, mutta niin toki niin myös kulttuurin, tieteen ja taiteen saroilla. Parhaat yliopistomme sijoittuvat 300-500 kehnoimman joukkoon kansainvälisessä vertailussa.

Toisaalta kun väkiluku on vain promille 5000 miljoonasta ja koulutus, tutkimus sekä tiede keihäänheittoa harrastetumpi, kaikkien kansantalouksien yhteinen innovatiivinen kärkihanke, tulos on ihan kunnioitettava. Niille main kuuluisi myös urheilumme sijoittua globaalissa vertailussa, ellei meillä olisi joka kisassa tolkutonta yliedustusta. Suomi saa liki lajiin kun lajiin onnistuessaan saman määrän kilpailjoita kuin 1300 miljoona asukkaan Kiina, Pakistan, Indonesia, Yhdysvallat, Brasilia jne. Väkistenkin joku heistä onnistuu painamaan liipasinta oikeaan aikaan.

Suomi juostiin maailman kartalle vain Suomessa

Suomi juostiin itsenäisyytemme alkuvuosina maailman kartalle suomalaisessa propagandassa. Suuria nimiämme ei Paavo Nurmen ohella mainita. Nurmin taas oli liki Yhdysvaltain kansalainen rahakkaissa juoksuissan ja keräsi pörssikeinottelulla myöhemmän liiketoimintansa alkupääoman. Kukaan urheilija ei ole ollut niin katkera ikäihmisenä urheilijanuralleen kuin juuri Paavo Nurmi. Hän katui uraansa ja kansalliseksi ikoniksi joutumista. Se peitti alleen kaiken muun ja teki hänestä kokonaan jotain muuta kuin ihmisen ja yrittäjän. Sellainen ihmistä suurempi kohtalo on kauhistuttava kokemus nationalismin sanansaattajana ja ikonina.

Venäläinen lyhen loikan avaruuteen tehnyt Juri Gagarin luhistui tämän urotyön alla. Gagarin ja Nurmi eivät olleet aikamme häiriintyneitä narsisteja. Tyhjää elämäänsä potee kuka tahansa huippu-urheilija uran päätyttyä, ellei ole kypsä ihminen ja varustautunut jatkamaan elämäänsä ulkopuolella urheiluhullujen haihtuvan ihailun, toimittajien katoamisen. Pituushyppääjän leima otsassa on vaikea tehdä vakavaa uraa tieteessä, taiteessa, joskus varmaan myös politiikassa, hallinnon ja yrittäjyyden sektoreilla. Varsinkin jos pituushyppääjä oli kansallinen petturi ja astui yli lankun. Sankarin ja petturin raja on huippu-urheilussa hiuksen hieno.

Kansallisen itsetunnon näkyvä airut

Urheilu on näkyvä osa yhteiskuntapolitiikan kaikkia alueellisia hekiä ja nationalismin valtapyrkimyksiä. Kylmän sodan aikana se näkyi DDR:n ja Neuvostoliiton mutta toki myös Yhdysvaltain kilpavarustelussa. Paremmat urheilijat oli merkki onnistuneemmasta ideologiasta ja sen tuottamasta ihmisrodusta. Kun Nevostoliitto hajosi ja Berliinin muuri murtui myös naapurimme ja heimoveljemme baltit alkoivat menestyä niin taloudessa, kulttuurissa kuin urheilussakin aivan toisin kuin osana Neuvostolittoa. Nationalismi panee liikkeelle kansalliset voimavarat ja menestys ruokkii uutta menestystä. Kiinan 56 kansakuntaa ja sadat pienemmät kulttuurit eivät pääse osalliseksi tästä kasvusta, eivät mitään olympiaatteesta ymmärrä. Talous kituu ja kulttuuri on köyhää, infrastruktuuri retuperällä.

Väite että maailman huiput kohtaisivat olympialaisissa on suurta harhaa ja totalitarsimin tukemista. Sellainen väite tukee keskitettyä valtaa ja pienten kansakuntien sortoa. Olisikohan paras urheilija (Nurmi, Kolehmainen, Ritola jne) juossut mitaleja ja kunniaa, hankkinut vauhtia Yhdysvaltain rahajuoksuista ja suuriruhinaskunta heitä siihen rohkaissut, Pietari rahaa jakanut ja heidät Venäjän joukkueeseen valinnut ilman itsenäisyysjulistustamme? Uskokoon ken tahtoo.

Parhaat ovat kisoista poissa

Kiinasta, Indonesiasta, Pakistanista, Venäjältä parhaat eivät ole mukana mittelöissä oli se tiedettä, taidetta, urheilua, mitä tahansa inhimillisen toiminnan kentässä. Sitä voi kysyä virolaisilta mitalisteilta, tieteen ja kulttuurin sankareilta tänään ja takavuosien Neuvostoliiton tavoista. Moni vietti aikaansa vankilassa, Siperiassa Stalinin leireillä. Pääosa Kiinan 1300 miljoonaisen kansan Suomen, Viron, Jamaikan kokoisista pienkulttuureista ei ole kisoista mitään kuullutkaan, ei panosta kulttuuriin, tieteeseen ja urheiluun. Kun siihen panostetaan, mukaan tulee myös media ja sen suhde vahvasti emotionaaliseen alueidentiteetin tai nationalismin hengen tukemiseen. Syntyy ilmiö, joka on puhtaasti subjektiivinen, kritiikitön ja vailla sidosta muuhun yhteiskuntapolitiikkaan. Se näkyy omituisena ristiriitana jopa saman lehden sisällä. Kun politiikan toimittaja tai taloudesta puhuva varoo kivittämästä ikkunoita lasitalossa, urheilutoimittaja heittelee käsitteistöä, joka on kuin kylmän sodan julistus Venäjälle Ruotsi-Suomi maaottelussa. Sen tahaton koomisuus kuvaa ihmismielen monikerroksista paradoksia lehtitaloissa.

Urheilulla on omaleimainen asema kulttuurissamme

Urheilu on leimallisesti näkyvin osa nationalismia ja se peilaa hyvin kansakuntien taloudellisia ja sosiaalisia panostuksia sekä kulttuurin kykyä omistautua oman kansakunnan omalaatuiselle identiteetille, olkoonkin että usein tulee yliampuvaa otsikointia, jota mm. presidentti Mauno Koivisto joskus hieman paheksui ja ehdotti kansallisten tunnusten vähentämistä. Georgian sodan ja politiikan toimittajan kynästä ei tule sellaisia "sammakkoja", jotka viittaavat takavuosien sotiimme ja Venäjä suhteiden ongelmallisuuteen kuin vaikkapa Helsingin Sanomissa (30.8) urheilutoimittajan kirjoittaessa läpi sivun menevällä otsikolla Ruotsi-Suomi maaottelusta "talvisodan hengessä". Näihin sammakoihin julkisen sanan neuvosto ei tietenkään puutu. Ne ovat liian suuria syötäviksi.

Kolmen lautasen poliitikot ja urhailuslangi

Kun maan ylin johto käy omaa kiistaansa kolmen lautasen komiikassaan tavoitteena EU politiikan, Naton ja Etyj:n puheenjohtajamaan diplomaattiset taidot sekä Venäjä sanktiot Georgian kriisin yhteydessä, urheilun slangi ei sinne oikein sovellu. Se mikä tieteessä, taiteessa ja kulttuurissa, politiikan teon diplomatiassa on kiellettyä, on urheilussa sallittua myös saman median tuotteena ja samassa päivälehdessä julkaisten. Se on ilmiönä kiintoisa ja kertoo ihmismielen monitasoisesta ulottuvuudesta. Vai voiko kuvitella itseään, naapurin rouvaa ja hiljaista äitiä, huutamassa ja hihkumassa äänensä käheäksi muualla kuin urheilukatsomossa ja jopa ilman päihteitä? Vain toimittajat lehtitaloissa kykenevät välittämään sen kaiken kuluttajilleen joutumatta naurun alaisiksi.

Emotionaalisten tunteiden, usein argessioiden, subjektiivista välittämistä

Tuskin kotiäidin tai isän purkautumisessa oman pojan valmentajana kiekkokaukalon laidalla on mitään pahaa sanottavaa? Vai olisiko sittenkin? Sama pätee katsomon kiroilua subjektiivisena ja emotionaalisena ihmisenä tai luonnehäiriönä. Ihmisapinan omituisista purkautumisteistä tai tavasta leimautua ja samaistua sankaritekoihin, seurata keskiaikaisia hirttäjäisiä ja gladiaattoreita Roomassa, härkätaistelua Espanjassa. Kunhan siihen ei liity tietoista väkivaltaa ja huliganismia, jalkapallosta tuttua järjestettyä rikollisuutta ja terroritekoja.

Urheilutoimittaja on tahdoton osa tätä koomista draamaa tai kreikkalaista tragediaa, jossa Juhani Peltosen ylivoimainen urheilija "Elmo" on vain surullisen hahmon ritari, hiven boheemi runoilijasielu väärässä paikassa piippuaan poltellen ja ympärillä lauma hihkuvia urheilutoimittajia kertomassa hänen urotöistään voittaen jääkiekon maailmanmestaruuden yksin pelaten muun joukkueen istuessa jäähyllä, kaatuen satasen suoralle, mutta nousten ylväästi ylös, kirien kilpakumppaneittensa etumatkan ja heittäytyen ensimmäisenä maaliin.

Uusmediasta kohti verkostodemokratiaa

Muutoksen tuottaminen ja siihen sopeutuminen

Puutuin jo aiemmin Helsingin Sanomien kevyeen kirjoitukseen (tutkimukseen) Suomen blogikultuurista eli blogosfääristä (HS 16.3). Suomessa on huomattava määrä viihdeblogeja ja toki niillä on oma tilauksensakin. Tämänkin blogin lukijoista joku kaipaa viihdettä ja huumoria, perinteistä vanhan median pakinaa tai kolumnia. Hänen on syytä siirtyä lukemaan perinteistä mediaa tai viihdeblogeja, käsityöblogeja jne. Käytän blogeja pelkästään asiatiedon välittämiseen osana tutkijan ja tiedemiehen työtäni. Samalla kokoan aineistoja ja kokemusta, jotka liittyvät perinteisen ja uusmedian välisen muutoksen tuottamiseen ja siihen sopeutumiseen. Aiemmin tästä työstä käytettiin sellaisia käsitteitä kuin uuden tiedon tuottaminen (innovaatio) sekä sen sovellukset ja levitys (diffuusio). Nykyisin nämä käsitteet alkavat olla vanhentuneita.

Samuel Hovi ja Aleksi Neuvonen ovat alan tutkijoita monien muiden ohella. Siteeraan heitä ja heidän kirjoituksiaan omieni ohella. Kaikki me uskomme blogeihin ja katsomme perinteisen politiikan liian kahlitsevaksi ja sulkevan suuren osan ihmisten yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ulkopuolelleen. Ihmisten tulisi pikemminkin tuottaa tulevaisuutta sen sijaan, että antavat sen muiden päätettäväksi. Erityisesti Neuvosen mielestä politiikka ei ole internetin ja webympäristön vaatimusten tapaan avoin kenttä, vaan valmis tuote, joka ei synnyttä uutta keskustelua, uusia luovia ratkaisuja ja innovaatioita. Vai mitä sanoisitte Forssan 40 -vuotta jatkuneesta keskustelusta Yhtiönkadun jatkeesta tai nyt kuntien yhteistyön syventämisestä?

Yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat keskustelun avauksina. Uuden verkostodemokratian tehtävänä on lisätä kansalaisten, kuluttajien ja käyttäjien valtaa perinteisissä instituutioissamme. Tämä koskee myös kuntia ja etenkin siellä kuntayhtymien järjestämiä sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta myös korkeinta opetusta ja kaikkea näiden väliltä. Pääsääntöisesti tämä keskustelu on jo käynnistynyt blogeissamme. Mutta ei toki niiden viihteellisissä sivustoissa ja huumoria viljellen perinteisen median kolumnistia matkien. Kolumnisti kertoo usein ironian keinoin jo tapahtuneen. Jos mitään ei tapahdu, syntyy asiapulaa ja vanha media alkaa itse tehdä tapahtumansa, ohjailla politiikka usein viihteelliseen suuntaan. Tähän virkamiesten ja medioitten perässä ryntäilevän poliitikon on tyytyminen.

Blogosfääri on eri asia kuin perinteinen media siirrettynä internettiin. Perinteinen puoluepolitiikka, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous ei kykene vastaamaan edessä oleviin suuriin haasteisiimme. Kuntia liitämällä me vain vieraannumme yhä kauemmas käyttäjädemokratiasta ja äänestysaktiivisuus laskee sekin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymien perustamisen myötä valtaosa budjetista on jo siirtynyt kunnan ulkopuolelle ja kuntalaiset ovat muuttuneet kansalaisista kuluttajiksi. Heitä kiinnostavat vain palvelut, ei niinkään osallistuminen niitä koskevaan päätöksentekoon.

Moni blogaaja näyttäisi kokevan perinteisen politiikan toimintatavat jopa koomisiksi. Siitä on tullut pelkkää peliä eikä se enää vastaa muun elämän käsitystä vaikuttamisesta ja päätöksenteosta. Blogosfäärissä ja webympäristössä, työpaikoillaan tiimeissä päätöksiä tekevät ihmiset eivät voi ymmärtää perinteisen politiikan koomista peliä Yhtiönkadun jatkeesta tai kuntien yhteistyöstä tyhjän asian kimpussa, jossa ei päätetä enää mistään oleellisesta. Viihde osana blogeja on tapa jarruttaa kehitystä, jossa poliittinen päätöksenteko on keskittynyt yhä harvempien käsiin. Mitä enemmän viihteestä kiinnostunutta väkeä, sitä harvempi päättää myös blogosfäärissä.

Kun kaikki puolueemme muistuttavat samanlaisia marketteja, tarvitaanko puoluelaitosta? Miten valita omena korista, jossa kaikki hedelmät ovat saman näköisiä? Onko webympäristö ja verkostodemokratia lopulta ainut kanava aidon demokratian ja muutoskulttuurin käyttövoima? Onko sukupuolella väliä ja vaaditaanko vanhan auktoriteetin haastamista uuden rakentamiseksi? Onko tapahtumassa marginalisoitumista ja laajaa putoamista pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta vai sittenkin päinvastaista kehitystä? Pyrkiikö joku tai jotkut tahot jarruttamaan tätä muutosta?

Ehkä vanhempi sukupolvi hyväksyi passiivisen osallistumisen äänestysoikeutena ja velvollisuutena, mutta nuoremmat vaativat jo paljon enemmän. Oikeutta itse vaikuttaa ja toteuttaa unelmansa kaikilla tasoilla, paikallisesti, yhteisöllisesti, alueellisesti ja globaalisti. Siihen näyttäisivät olevan nyt sekä välineet että osaamista.

Samaan aikaan kun ihmiset ovat lisäämässä osallistumistaan oleellisesti sekä lähiympäristönsä kylätoiminnassa että webympäristön ja työpaikan päätöksenteossa perinteinen politiikka riisuu kansalaiset vastuusta ja vapauttaa heidät pohtimasta yhteisiä asioita. Perinteinen media korvaa nämä aiemmin välttämättömät suorat yhteydet politiikan tekijään ja elämän arkeen. Perinteinen media on ottanut koomisen tehtävän ja politiikka tapahtuu median kautta. Se hamua valtaa ja pääomia. Kaupungistuneissa ja privatisoituneissa kulttuureissa vanhat poliittiset valinnat tapahtuvat medioiden kautta, väittää Pekka Mervola, filosofian tohtori Keskisuomalaisen päätoimittajana.

Ongelmana ei ole median vallan kasvu vaan sen viihteellistyminen. Kun ihmisten ja kuluttajien kiinnostus kohdistuu politiikan sivuilmiöihin, pääministerin morsiamiin ja ulkoministerin kännykkään, mediankin on seurattava niitä. Tulevaisuudessa politiikan osuus kasvaa entuudestaan medioissa, mutta sen muuttuminen politiikan itsensä näköiseksi on lopulta vanhan median ja politiikan teon yhteinen kudelma ja kriisi. Lisäksi siinä haisee palaneen käryä. Passivoitunut viihteen kuluttaja on helppo ohjailtava.

Arkeemme vaikuttavat poliitikot joilla on hyvin vähän, jos lainkaan, kosketusta meihin politiikan ja median kuluttajiin. Oma poliittinen toimintamme on jo riisuttu kokonaan vastuusta ja se ritualisoituu omalaatuiseksi tapahtumaksi ikään kuin rukousmyllyksi käydessämme äänestämässä. Suomessa jarrutetaan jo pelkkää sähköistä äänestämistä. Sen perustelut ovat muualla kuin luotettavuudessa ja tekniikassa, kertoisi pankki tai lottoarpoja. Ei siellä synny virheitä.

Internet ja verkostodemokratia on toinen tapa tehdä politiikkaa. Siinä kommunikoidaan yhteisöllisesti, herätetään uusia ajatuksia, vaikutetaan ja lähdetään liikkeelle uudella tavalla. Se on samaan aikaan paikallinen, alueellinen mutta myös ja erityisesti globaali foorumi. Sen tarkoitus ei ole viihdyttää lukijaa. Tätä tarkoitusta varten ovat netin viihdekanavat ja miljoonat viihteen tuottajat, harrastajaverkostot jne. Ei pidä ajella väärällä kaistalla kiellettyyn ajosuuntaan liikenteessä ja moittia vastaantulijoita, jos lukee väärää blogia tai odottaa yliopistojen ylläpitämältä foorumilta eroottista viihdettä, löysää puhetta pieruhuumorista tai päivälehden kevyitä tutkimuksia blogeista, poliitikoista ja näiden lemmenleikeistä maailman luetuimmista asiablogeista. Kuka rautakaupasta leipää ostaisi?

Ihmisten identiteetti on ollut aina pirstaleinen. Me olemme aina kuuluneet lukuisiin yhteisöihin, heimoihin, klaaneihin, kulttuuri- ja harrastuspiireihin, työn mitä moninaisimpiin verkostoihin, joita emme aina edes tunnista. Oleellista on että juuri internet ja blogit yhdistävät monialaiset taitomme ja syntyy koko ajan uusia oivalluksia. Syntyy joukkoliikkeitä, joita blogit ohjailevat. Viihde on siinä marginaalinen ilmiö.

Jos haluamme valtaa, on paljon helpompiakin tapoja kuin osallistua perinteiseen politiikan tekoon. Samaa koskee rahaa ja sen tekoa. Liike-elämän johtajat voivat siirtää ihmisten sijasta kokonaisia infrastruktuureja. Perinteinen politiikka ei voi vaikuttaa tähän millään tavalla. Epäilemättä se elää kriisissä. Kun yliopistokin aletaan muuttaa osaksi tehtaan tuotekehittelyä, ongelma on todella syvällä ja innovaatio ymmärretty todella kapea-alaisesti ja samalla väärin. Kun innovaatio on valon välähdys ikkunaruudusta, ei kaikkia seiniä pidä repiä ikkunaruuduiksi hölmöläisten tapaan vain yksi asia oivaltaen ja hävittäen samalla kaikki tukirakenteet.

Perinteiseltä poliitikolta aika menee informaatiovirran perässä juoksemiseen. Tätä virtaa tuottavat perinteiset mediat ja virkamiehistö. Monella fiksulla poliitikolla on aitoa halua muuttaa politiikan menetelmiä ja sisältöä, mutta keinot puuttuvat. Korporatiivisen valtion ongelmat eivät korjaudu hokemalla rakennemuutoksesta mutta tukeutumalla pieniin osaparannuksiin. Jos webympäristön toimintastrategia on tuntematon, vanhan klusterin tai verkoston toimintamallit johtavat vain pahenevaan lamaan.

Kun yhteiskunnallinen muutos tapahtuu perinteisten puolueiden ulkopuolella, kykymme vaikuttaa tapahtuu vain ohittamalla poliitikot ja kriisiytynyt puoluelaitos. Kuntien ongelmat ja kriisiytyminen on tätä samaa yhteistä ongelmakenttää. Kansanvalta ei ole jäänyt niinkään pelkästään talouden jalkoihin kuin kyläpolitiikkavetoisen ”yhteisöllisyyden” kriisin kynsiin sosiaali- ja terveydenhuollossa tapahtuneen valtaisan muutoksen seurauksena, jossa demokratiaa ei lainkaan pohdittu osana muuttuvaa palvelurakennetta. Velvoitteet kasvoivat, rahat loppuivat ja päätösvalta karkasi kuntien ja niiden asukkaiden käsistä. Ei siinä pidä ketään syytellä tai pyydellä anteeksi, osoittaa sormella.

Kunnissa hallintouudistukset tapahtuvat odotetusti terveyskeskuskuntayhtymien pohjalle. Aiemmin kuntien syntymää ohjasivat kappeliseurakunnat. Syntyi suuri määrä pieniä kuntia, joiden aika on nyt auttamatta ohi. Etenkin Lounais-Suomessa asutuksessa kappeliseurakunnilla oli keskeinen merkitys ja kuntademokratia eteni niissä vähitellen manttaalin pannun maan omistuksen mukaan. Käytännössä aluksi valtaa käyttivät lähinnä vain talolliset. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saatiin kunnallisvaleissa vasta vuonna 1917.

Suomalaisen paikallishallinnon jatkuvuus on vahvasti sidoksissa vanhaan sosiaaliseen pääomaamme, asutuksen syntyyn ja kappeliseurakuntien kuntatalouteen ja sen veroäyriin perustuvaan tasaveroon. Aiemmin tasaverolla ja äyrillä tarkoitettiin hieman toista kuin nykyisin. Jokaiselle kuntalaiselle määrättiin varallisuuteen perustuva veroäyriluku ja se määräsi kauan myös hänen äänivaltansa määrän.

Kuntakokouksissa valtaa käyttivät käytännössä manttaalinomistajasuvut. Vaikka tämä traditio on jo kadonnut, moni elää sen muistoissa ikään kuin brittiläisen imperiumin ylähuoneen jäsen muistellen ikimuistoisia aikoja, jolloin aurinko ei laskenut ylähuoneen lordien taivaalta. Tällaiset ”aavekivut” ovat tyypillisiä kun käynnistetään keskustelut kuntayhtymien potilaiden hoidosta, jossa hoitokustannukset vaihtelevat kuntakoosta riippuen vuosittain 50 prosentista enintään 5 prosenttiin erikoissairaanhoidossa. Pienen kunnan talous on tuollaisissa vaihteluissa hetkessä kuralla.

Kuntapoliitikko ei voi vaikuttaa näihin menoihin millään tavalla sen enempää kuin muihinkaan hyvinvointipalvelujen tuottoon myös tulevaisuudessa. Paraskaan hanke ei pysty ratkaisemaan perusongelmaa: rahat eivät riitä vanhenevan ja syrjäseuduilta paenneen väestön lisääntyviin palvelustarpeisiin, eikä meillä riitä missään tapauksessa hoitajia siirrettäväksi näihin tehtäviin jokaisesta uudesta ikäkohortista yli 25 %. Jo 10 prosenttia alkaa olla ylärajoilla, kun näistä korkeasti koulutettuja naisia tulisi olla edelleen lähes joka neljäs nuori nainen! On siis löydettävä muita keinoja avuksi.

Kansalaistoiminnan kuuluu nostaa asioita esille ja agendalle, viedä viestejä toimintaan jossa ohitetaan perinteinen politiikkamme ja sen byrokratia. Me joudumme lähestymään malleja, jotka ovat käytössä Tanskassa, mutta myös osin Ruotsissa ja Etelä- ja Keski-Euroopan katolisissa valtioissa.

Joudumme palaamaan osin takaisin sellaiseen yhteisölliseen vastuuseen, josta kappeliseurakunnat aikanaan syntyivät. Suomalaista kuntien vastuulle heitettyä mallia ei puhtaimmillaan toteuteta missään Euroopassa. Aluetalouden vastuu kasvaa seutukunnittain tai jopa radikaalimmin samalla kun valtio joutuu ottamaan enemmän tehtäviä itselleen. Kylien yhteisöllisyyden tukeminen on taloudellisesti yhtä tärkeää kuin globaali intrenet -verkosto ja sen asiablogien toiminnan järjestelyt. Sen viihteellistäminen olisi valtava virhe jättämällä webympäristön kehitys markkinoiden armoille. Nyt kunnat ja valtio eivät panosta tähän käytännössä lainkaan.

Blogispotissa blogikirjoituksia listattaessa kuukauden parhaaksi äänestetyt blogijutut ovat lähes ainoastaan asiablogeja tai yritysblogeja. Yritysblogit ovat luonnollisesti oma lukunsa ja käytännössä jokaisella uusmedian kanssa operoivalla yrityksellä on oma bloginsa. Tähän kategoriaan kuuluvat toki myös suurten konsernien ja mediatalojen (HS, US ,Talentum jne.) blogisivustot. Juuri yritysblogaaminen on nostanut uudet toimialat ja innovaatiot kokonaan omalle tasolleen ja tulokset ovat myös Suomessa merkittäviä.

Lisäksi meillä on esimerkkejä suomalaisista yksittäisistä blogaajista, joiden asiablogit ylittävät myös taloudellisesti reilusti ministerien palkat. Toisin kuin Helsingin Sanomat väittää (HS 16.3) Suomesta löytyy jo nyt hyvin aktiivinen blogosfääri, jonka luetuimmat blogit ovat kaikkea muuta kuin viihteellisiä lukematta edes joukkoon yritysten omia blogeja tai mediablogeja suurten lehtitalojen ylläpitäminä. Toki erilaiset harrastus, käsityö- ja peliblogit ovat tervetullut lisä tähän uusmedioitten jättimäiseen globaaliin ja vaikeasti määriteltävään uusmedioitten tai kansalaismedioitten joukkoon. Todellisuudessa ne ovat kuitenkin vai marginaalinen osa blogaajien globaalia blogosfääriä tai blogistania

Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit. Webympäristö tutkimuksen ja tiedottamisen haasteena. Maa- ja elintarviketalous 102, Jokioinen, 558s. www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)

Jälkikirjoitus

Ilkka Joenpalo on kiittänyt Forssan Lehdessä (27.3) entistä iisalmelaista puoluetoveriaan ja Kanta-Hämeen entistä seutukaavajohtajaa Eero Kuosmasta hyvin tehdystä työstä takavuosina kolmostien hyväksi ja Hämeenlinnan nostattamiseksi nykyiseen komeuteensa.

Takavuosina meillä oli kolme väliportaan hallinnon aluetason virastoa organisoimassa keskenään samoja tehtäviä. Näistä maakuntaliitto ja seutukaavaliito liitettiin myöhemmin yhteen ja lääninhallitukset lopetetaan nyt lopullisesti. Jää pohdittavaksi mitä tehtävää maakuntaliitolle jää suur-Hämeenlinnan sisällä? Ilkka Joenpalo mielestä heidän kuuluisi nyt tuikea Forssaa ja ehkäpä kakkostietä Satakuntaan pieneen Porin kaupunkiin? Se ei ole uskottavaa. Heiltä puuttuvat Lahden ja Hämeenlinnan suunnalta nyt sekä kyky että halut.

Forssan ”taktiikkana” on ollut puhua iät ajat liittymisestä Varsinais-Suomeen ja Loimaan talousalueeseen ja palata sitten takaisin hakemaan poliittista apua Hämeenlinnasta. Mitä tämä apu mahtaisi oikeasti olla, kun tiet rakennetaan taatusti muiden viranomaisten toimesta maan pääkaupungin, Turun sekä Tamperen välille ja kohti Savoa ja Karjalaa, Kainuun, Koillismaan ja Pohjanmaan perukoita, Lapin matkailumaita ja laskettelurinteitä. Jopa maakuntien miesten tapellessa näitä hankkeita vastaan toisiaan kiusaten.

Laiminlyödyin reitti on Leningradin alueelle Pietariin johtava onneton väylä. Kaikki edellä mainitut alueet ja taajamat Tukholmaa ja Kööpenhaminaa myöten ovat Pietarin vaikutusalueella! Se on syytä muistaa myös Loimaan ja Forssan talousalueilla. Takavuosina Agropolista käynnistäessäni sain päivittäin yhteydenottoja, joissa amerikkalaiset hakivat rekoilleen sopivaa paikkaa meidän välittämänä. Esitteissämme kerroimme olevamme ”gateway” asemassa juuri idän ja lännen välissä. Ilmaisissa mainoskampanjoissa ympäri maailmaa ja etenkin Yhdysvaltoihin suunnatussa tiedottamisessa se toimi hyvin.

Väliportaan kansalliset organisaatiot tulevat uudelleen pohdittavaksi maan aluerakenteen muuttuessa kokonaan toiseksi seutukuntaistumisen myötä. Enää ei tarvita takavuosien kolmea virkaa, jossa kolme poliittisesti eri väriä edustavaa henkilöä tarkkaili maakunnissa toistensa tekemisiä. Siihen ei ole enää kiinnostusta nuorten keskuudessa, eivätkä nämä virat tule täytetyiksi vaikka haluaisimmekin. Niille kun ei ole mitään käyttöä infrastruktuurimme ylläpidossa. Alueet eivät taas tarvitse ”edunvalvojaa” vaan organisaatiot ja ensisijaisesti yritysten ja organisaatioiden monenkirjavat verkostot tai klusterit. Ne taas hoidetaan aluerajoista piittamatta ja globaalisti netin sisällä.

Hymy lehti julkaisee ensi viikolla Ilkka ”Ike” Kanervan viestit siitäkin huolimatta, että viestien saaja on pyrkinyt estämään sen ottamalla yhteytä mm. Julkisen Sanan Neuvostoon. Syy on viimeisten tietojen mukaan niin tärkeä journalistisesti. Kun ja jos näin on Kokoomus joutunee lähinnä kierrättämään ministereitään ja Ilkka Kanervan ministeriura päätyy samaan tapaan kuin mäkikotka Janne Ahosen.

Janne Ahosen liikutus ja kyynelet huikean uran loppuessa olivat varmasti aidot ja sulattivat miehen jäisen maskin. Ilkka Kanervan kohdalla maski säilyy kävi kuinka tahansa. Olemme siirtyneet mediavaltaan, mediapolitiikkaan, jossa tärkein on sittenkin reaaliaikainen ja blogien rakentama viestintä. Sen vaihtaminen edellyttäisi kansan vaihtamista ja tälle poliittinen järjestelmämme ei kykene mitään. Vanhan median tapa hyödyntää syntynyttä ilmiötä on murroskulttuurin tuote ennen siirtymistämme lopullisesti verkostodemokratiaan. Moni on sen jo oivaltanut eläen sen sisällä.

Suomalainen kyrsimysnäytelmä

Milliä vaille orgasmi – suomalainen kyrsimysnäytelmä

Minna Canthin päivänä suomalainen nainen on toiminut presidenttinä, pääministerinä, pappina, professorina. Ei ole sellaista paikkaa mihin hän ei olisi ehtinyt. Hän on jopa paremmin koulutettu kuin miehensä ja usein tienaa paremmin. Elää yksin tai toisen naisen parina, elättävät yhdessä tai yksin perheensä. Naiset kirjoittavat hävyttömiä kirjoja ja piirtelevät tuhmia, juovat tolkuttomasti ja kertovat kuinka Mannerheim oli oikeasti homo mieheksi, Tom of Finland. Satuhahmoisena nukkena lasten katsottavaksi. Joku vie lapsipornosta itsensä käräjille Hannu Salaman tapaan kunnostautuen.

Oleellista on aloittaa tyhjästä ja pyörittää siitä kertomus, joka paisuu pääministeri Matti Vanhasen tapaan ruususjutusta kohti oikeudenkäynnin periaatteellisia kysymyksiä, sananvapauden suuria arvoja, oikeudenkäytön itsenäisyyttä suhteessa muihin valtiomahteihin, lautamiesjärjestelmästä luopumista jne. jne. Tämän kaiken naiset jo osaavatkin siinä missä aiemmin miehet shamaaneina tai nuotiotuleen tuijottajina, värin ja sanan käyttäjinä petoksen petosta peittäen, musiikista uutta luoden. Jyrki Hämäläinen osasi tämän tarinan tallentamisen ennen muita suomalaisia, ja tänään vietämme hänen poismenonsa hetkeä samalla kun liputamme Minnalle.

Ja samaan aikaan samat naiset pyrkivät toivottomasti yhdistämään perheen ja työn, uranaisen ja ruumiinsa tähän omituiseen unelmaan. Suorittaja, ylivertainen uranainen seurailee median lööppejä, hakee ekstriimiä ammattia, kantaa oidipaalista kaksoistaakkaa ruumiinsa sisällä ja sitä käyttäen, tolkuttomasti huolta nähden. Siinä missä miehet touhuavat viettiensä viemänä ja kännyköittään hakien, nuoret naiset juoksevat äitiensä kanssa kilpaa kauneusleikkauksissa. Kun tuon kauneuden kansanedustaja sitten havaitsee, hän saa siitä huomautuksen medioissa ahdistelijana. Omituista peliä kansalta, joka hakee lähestymiskieltoja, mutta kaipaa kuitenkin pikemminkin lähestymislupaa ja jotkut jopa vaatimusta tai pakkoa. Suomalainen kulkee itään päästäkseen länteen ja peilikuva kertoo lopulta totuuden. Eroottisen tanssi nainen pahoittelee yhdessä taiteilianaisen kanssa aloittamaansa kohua ja haluaa lisää viestejä. Jäikö jotain ehkä kertomatta, taulu myymättä, Minna Canthin tytärten poliittista keskusteluako? Ehkä Kanerva ei olekaan niin lapsellinen kuin on kerrottu tai luultu? Keski-ikäiset miehet nyt tahtovat aina olla akkamaisen kateellisia...

Juha Mieto hävisi sadasosan ruotsalaiselle hiihtäjälle. Se oli kuin millin päähän jäänyt orgastinen kokemus. Sellaisesta suomalainen jussi kärsii lopulta aina. Siintävä vuori ja sateenkaaren pää pakenevat ja muistutamme arjalaisten ikivanhoja rigveda runoja, hindulaisten veda -oppeja. Uusliberalismi ja egoismi, hedonistiset harjoituksemme syntyvät tästä ilmiöstä. Ei oidipaalista ilmiötä suotta kutsuttu paksujalkaiseksi tai meillä paksupäiseksi. Ei Freud ja hänen lainaamansa kertomus ollut suinkaan sattuman oikku ja Freudin tuotantoa, vaan paljon vanhempi kreikkalainen löydös. Harvoin se vain näyttäytyy näin tekopyhänä lynkkausmielialana.

Professori Matti Turtola ei jätä virolaista heimokansaamme rauhaan. Tuskin hän ehti saada edellisen kirjansa aiheuttamat tappouhkaukset kunnon kirjurin tapaan järjestykseen, kun syntyi jo uusia paljastuksia. Konstantin Pätsin jälkeen vuoroon tuli Manneheimia vastaavan Viron vapaussodan sankarin Johan Laidonerin vuoro. Moskova -keskeinen turvallisuusjärjestelmä ja vehkeily Stalinin kanssa olivat Turtolan uusia paljastuksia virolaisten toimista vuosina 1938-39. Virolaiset ovat eläneet samojen myyttien suojassa kuten aiemmin suomalaiset. Sen huomaaminen kyrsii ja kokemus on kaukana orgastista ilottelua. Turtolan tekemät havainnot ovat arvokkaampia suomalaisille kuin virolaisille. Talvisotamme ei ollut turha uhraus spekuloi asiaa nyt miten tahansa.

Neuvostoliittoon Virossa alettiin turvautua jo ennen talvisotaa ja tämän myös suomalaiset olivat urkkineet tietoonsa. Siihen katosi yhteistyö ja orgastinen onni jäi taas millin päähän toteutumisestaan. Vallan ahneus sokaisi Konstantin Pätsin ja Johan Laidonerin, kertoo historioitsija Turtola. Se on paljon enemmän kuin suomalaisen naisen nukkeanimaatio Mannerheimista. Televisiossa sitä seurasi vain runsas 400 000 suomalaista parhaaseen katseluaikaan ja valtaisan kohun saattelemana. Puutarhaunelmassa veistoksiani katsoi kaksinkertainen määrä ja iltapäivän kiireisimpänä hetkenä kesähelteillä.

Suomessa ihmisiä kiinnostaa puutarha ja sinne asetettu taide, ei 1970-luvun vallankumouslaulut Tampereelta. Huomiotaloudessa on osattava laskea oikea hetki ja aika, jolloin media luo ilmiön, jota ihmiset ovat valmiina ylläpitämään. Orgastinen ilmiö ei synny raiskaten eikä miestä voi raiskata. Tämän Minna Canth oivalsi hyvin ja jätti työmiehen vaimossa turhan kuvaamisen pois ja meni suoraan yhteiskunnan ytimeen, asiaan. Suuret yhteiskunnalliset ongelmat eivät tulleet vahingossa esille, kuten pääministeri Vanhasen ruususjutun yhteydessä ja ulkoministerin naisseikkailuja seuraten median hallitessa ja käyttäen valtaa.

Nuoret skinhedit ovat osa median luomaa ilmiötä. Skini-ilmiö vaatii tuekseen julkisuutta. Media ei vain kirjoita ja kuvaa, vaan se samalla luo ilmiönsä. Ministeri Kanerva on taitava median käyttäjä ja kokoomus ratsastaa nyt ohi keskustan mediajulkisuudessa. Orgastinen sadasosa on uusmediassa pienestä kiinni. Puheenjohtaja Kataiselle myytiin median käyttöön lanseerattu uusi käsite ”kyrsii”. Sen fallossymbolinen merkitys on yhtä selvä kuin Minna Canthin tapa provosoida lukijoitaan ja kuulijoitaan, mutta mennen yhteiskunnan sisälle ja kuvaten juuri nyt ja omassa ajassamme hyvinvointipuheen vieraantumista todellisuudesta, masennusalttiista ruumiista mitaten modernisaatiokehitystä turhauttavassa vaurastumisessa ja tasa-arvoistumisessa. Naisesta tuli näin hengen ja ruumiin kyttääjä, siinä missä aiemmin miehestä kieroutuneessa ruumiin vaihtoarvopelissä. Ei sellaisessa vaihdossa synny rakkautta saati orgastista kokemusta.

Turun Tuomasmessussa ristiä kantaa Ilkka ”Ike” Kanerva. Messussa saarnaa toinen eroottisesti latautunut poliitikko ja entinen piispa Ilkka Kantola. Kanerva kantaa ristiä yhdessä turkulaisen mallialan yrittäjän Marjo Sjöroosin kanssa. Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoisen mukaan anteeksiantamus on kirkon ydinsanoma. Turkulaiset ovat päässet sadasosan päähän kirkkonsa sanoman orgastista huippua. Moni kokee sen koomisena näytelmänä ja olettaa päivän olevan huhtikuun ensimmäisen. Moni loukkaantuu syvemmin kun Mannerheimin nukkeanimaatiosta. Pääosa pitää näytelmää yhdentekevänä.

Kirjailija ja kolumnisti Jari Tervo vaatii Kanervaa eroamaan. Tervo on kolumnissaan jyrkän puhdasoppinen ja nimittelee nettilehden blogissa Kanervaa häntäheikiksi. On vaikea kuvitella, että tässä kolumnissa puhuu todellakin kirjailija ja TV –hahmo, koominen irvileuka Jari Tervo. Niin roisia ja rosoista tekstiä ja pyhistä arvoista vähät välittävää kun miehen kirjoitukset muuten ovat ja sanat sinkoilevat arvaamattomasti. Miksi juuri Tervo moralisoi Kanervaa? Miksi Ilta-Sanomien kolumnisti Aarne "Loka" Laitinen on alkanut puolustaa kansanedustajia ja haukkuu mediaa? Kansanedustajista on aiemman lokaajan mielestä tullut "kusitolppia" . Laitisen mielestä he tekevät arvokasta työtä, jota vain hän saa loata.

Entisestä prostituoidusta tulee ikääntyessä uskovainen. Hyvä niin. Pyhimykset syntyvät juuri noin ja tässä järjestyksessä. Eksynyt on löytänyt taas laumansa ja on sen ärhäkkä puolustaja. On toki ollut sitä aina. Eniten pienestä omaisuudestaan pitävät ääntä kommunistit ja matka ateistista tunnustukselliseen uskovaan on kovin lyhyt. Prostituoidut puhuvat Jumalasta ja papit seksistä ja erotiikasta. Siitä puhe mistä puute.

Alan ymmärtää miksi Tervon blogeja kommentoi vain noin 30 suomalaista, kun vastaava määrä kansanedustaja Jyrki Kasvilla on omassa blogissaan, ja ilman miljonäärin rahoitusta yli kymmenkertainen. Häntä luetaan enemmän kuin Suomen Kuvalehden verkkolehteä yhteensä. Kasvi on päässyt lähemmäs orgastista tavoitettaan, kun taas Tervo on siitä etääntynyt. Se ei lupaa hyvää entisen WSOY:n koipionnin taidon toki hyvin osaavalle tiimille. Rukousmyllystä on vaikea kirjoittaa koomisesti, jos ei ole itse ikinä rukoillut, ja venäläiseltä kirjailijalta tehdyt varkaudet eivät suju suomalaisessa agenttitarinassa. Kun koko idea varastetaan, syntyy tosi kehno kertomus.

Pakinoitsija Ilkka Kononen käyttää Forssan Lehdessä kolumnistin ensioton oikeuttaan ja hakee orgastista huippua hänkin pyytäen Kanervan tapaan anteeksi forssalaisten kömpelyyttä naapurikuntiensa suuntaan kuntayhteistyössä. Anteeksi pyydetään niin Ypäjän ylpeiltä, Tammelan tanakonttisilta, Jokioisten hirmuvaltiailta kuin Humppilan hulluiltakin. Tällaiseen monien ilkkojen yhteiseen ilotteluun ja eroottiseen menoon on helppo yhtyä. Kuntayhteistyön syvempi luonne selviää tämän jälkeen kaikille paremmin. Ilkka Joenpalo on laajan yhteistyön vankin puolestapuhuja.

Yhdysvaltain demokraattien presidenttiehdokas Barack Obama joutuu huolehtimaan jopa oman vihkipappinsa ja lapset kastaneen papin puheista. Yhdysvalloissa moraali ja eetinen näkökulma on meitä paljon tärkeämpi, uskonto paivana asia. Pastori Jeromiah Wright on erehtynyt lausunnoissaan liian rasistiseksi värillisten puolesta puhuessaan. Wright puhuu valkoisesta rodusta hieman samaan tapaan kuin Minna Canth aikanaan miehistä. Näin esitellen tulos on aina millin päässä orgasmista ja Juha Miedon painajainen jatkuu. Se on hyvin feministinen ominaisuus sen puhtaimmassa muodossa. Eniten siitä kärsivät naiset itse.

Millin päässä totuudesta oleva luonnonlaki on täysin väärä. Induktiivinen tapa hakea totuutta yrityksen ja erehdyksen kautta on vaihdettava puhtaaseen deduktioon uskoen Einsteinin ja alun perin Rene Descartesin oppeja ja filosofiaa. Tässä Minna Canth ei ollut erityisen oikeaoppinen.

Katolinen kirkko on uudistanut (lue päivittänyt) luettelon synneistämme. Kuolemansynnitkin ovat saaneet uutta sisältöä. Toki kohtuuton ahneus ja hedonismi luetaan edelleen synniksi. Optiomiljonäärin on yhä edelleen vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Temppu on edelleen yhtä vaikea kuin kamelin matka neulansilmän läpi.

Tosin monelle aikamme optioahneelle käsite kamelista ja neulansilmästä voi olla virheellinen. Aivan niin olematon tuo neula ei ole, jota itse joskus optiomiljonääreinä käytämme. Kyseessä oli toki ihan kunnon portti miehen kulkea, mutta ahdas joka tapauksessa etenkin nyt, kun nobelistitkin jo ennustavat laman olevan syvemmän kuin 30-luvulla kokemamme. Optiomiljonäärille helvetti on jo tässä maallisessa ajassamme.

Esikoiskirjani ”Arctic Babylon 2011” lukeneet ovat huomauttaneet kuinka kirjassa tapahtuva uskonpuhdistus on osa jo käynnissä olevaa prosessia. Kovin kalvinistisesta ja samalla hindujen sekä juutalaisten oppeihin rakentuvasta vanhasta arjalaisesta rigvedasta on kuitenkin vaikea irtautua. Se on kuin taakka naisen harteilla kaksoisroolin toteuttajana. Siitä irtautuminen vaatii ikään kuin Jumalan vaihtoa tai rukousmyllyn muuttamista uudeksi.

Oikeastaan se tapahtuikin jo kerran, mutta sen muistaminen on pääsiäisenä vaikeaa. Onneksi Tommy Tabermann sentään on tehnyt lakialoitteen viikosta, joka olisi rakkaudelle tarkoitettu. Varmaan pääsiäisviikko oli alun perin sellaiseksi aiottukin ja Kanerva sekä Kantola ristin kantajina siten aivan oikeita henkilöitä. Eduskuntaa taas saa sylkykuppina pitää toki muutkin kuin omaa oikeuttaan tähän tehtävään Ilta Sanomissa ankarasti puolusteleva Loka Laitinen.

Laitinen on tekemässä samaa lehmän käännöstä kuin Jari Tervo. Aina on oltava enemmistön kanssa eri mieltä. Sen tuottama orgasmi on kaikkein työläin ja kalastaja Pentti Linkola osaa sen Suomessa parhaiten masokistisella varmuudella. Sellaista messiaanista uhrimieltä meiltä ei toki vaadita edes naiseksi syntyneenä. Tekopyhyys ja lynkkausmieliala ovat usein seurausta liian masokistiseksi äityneestä menosta. Sellainen kyrsii jo ketä tahansa ulkopuolista ihmettelijääkin.

Hyvää Pääsiäistä.

Keski-Karjalan malli ja kuntayhteistyön verkostot

Kuntayhteistyö puhututtaa

Esimerkki yhteistyön järjestelyistä – Keski-Karjalan verkostomalli

Sain takavuosina 1989-91 kutsun rakennella kuntien yhteistyötä Keski-Karjalassa. Tavoite oli tehostaa Kiteen talousalueen viiden kunnan yhteistyötoimikunnan työskentelyä. Yhteistyökuntia olivat Kiteen lisäksi Tohmajärvi, Rääkkylä, Kesälahti ja Värtsilä. Asukkaita liki sama määrä kuin Lounais-Hämeessä.

Aika oli kaikkea muuta kuin otollinen yhteistyön tiivistämiselle. Suomi eli vielä nousukauden jälkiaallolla ja puhuttiin jopa työvoimapulasta. Kuntia yhteistyö ei näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Lisäksi rajan takana oli alkamassa Neuvostoliiton hajoaminen. Samalla raja Värtsilästä avautui Sortavalan talousalueelle vanhaan Laatokan-Karjalaan. Matkailu oli yksi miltei kokonaan uusi elinkeinoala ja sen järjestelyt onnistuivatkin odotettua paremmin.

Tulin projekti vetäjäksi Oulun yliopistosta aluesuunnittelun professorin virasta Brysselin kautta vaiheessa, jolloin Suomi ei vielä tiennyt juurikaan mitään EU:n laajenemisesta. Pohjois-Karjalassa ehkä vieläkin vähemmän kuin muualla. Lama iski vasta projektin loppupuolella ja Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti levottomuutta rajapitäjissä. Sortavala ja Itä-Karjala tuli tutuiksi. Samoin venäläinen tapa tehdä yhteistyötä aina Sortavalasta Petroskoihin, Pietariin ja Moskovaan.

Kahden Karjalan välinen ero oli jyrkempi kuin takavuosien raja Meksikon ja Yhdysvaltojen välillä. Värtsilän tullista avautuivat näkymät maailman suurimpaan museoon. Museosta vastavierailut Suomen puolelle olivat monelle traumaattinen kokemus. Joku jopa oksensi kulttuurishokkiaan suomalaisessa marketissa. Yli puolen vuosisadan ero kehityksessä on uskomattoman suuri ylitettäväksi keskellä korpea. Raja oli avautunut railona ja molemmin puolin rajaa oli naapurista vain valheita ja pelkoja, ennakkoluuloja.

Käynnistimme projektin ohjausryhmän järjestäytymisellä. Sen muodostivat kuntien johtajat. Luottamusjohto kokoontui erikseen yhteistyötoimikunnassa. Se oli kokoontunut harvakseltaan jo vuosikymmenen ajan ja vaikutti turhalta organisaatiolta luottamusjohtajineen kunnanjohtajilla täydennettynä.

Ensimmäinen oikea vaihe käynnistyi projektikuntien sitouttamisella sidosryhmineen työhön. Alkoi massiivinen tiedon jako sekä selvitykset yhteistyön tilasta. Tämä tutkimus kohdistui kaikkiin virkamiehiin ja kuntien palkkalistoilla työskenteleviin (1500) sekä luottamushenkilöihin. Pelkästään Tohmajärven kunnassa kunnan palkallisten määrä oli tuplautunut 1980-luvulla. Se oli miltei samalla tasolla kuin Kiteen yli kaksi kertaa suuremmassa kaupunkikunnassa. Kunnan oman ilmoituksen mukaan se oli pääsyt syntymään ikään kuin varkain ja huomaamatta.

Toisessa vaiheessa käynnistimme projektin kaikkien sidosryhmien aktivointi- ja mobilisointivaiheen sekä työryhmien järjestäytymisen yhteydessä tapahtuvat strategiset välttämättömät visioinnit. Näissä käytiin läpi samalla koulutuksellisia vaiheita koskien verkostotyötä, projektityöskentelyä sekä tiimityötä ryhmissä. Mukana olivat kaikki hallintokunnat ja liki tuhat kuntasektorin työntekijää. Motiivi yhteistyöhön oli jokaisessa ryhmässä kiitettävän korkea.

Varsinainen valtaan, vastuuseen ja desentralisaatioon liittyvät synergiset kokeilut sekä verkosto-organisaation delegoinnit suoritettiin evaluointivaiheen yhteydessä. Vertailuryhminä käytettiin prosessin ulkopuolelle jääneitä ”passiiviryhmiä”.

Käytännön toiminnan vaihe toteutettiin hallintokunnittain ja aloittaen teknisestä työstä. Siellä vetovastuu kustakin ryhmästä oli kuntien insinööreillä ja kukin toimi oman toimialansa puitteissa koko kokeilualueen teknisenä johtajana. Käytännössä nämä ryhmät jakautuivat palo- ja pelastustoimeen, ympäristöön, rakennustarkastukseen, teihin sekä muuhun mm. kaavoitukseen. Tieto siirtyi tässä kehämäisessä rakenteessa kehien sisällä ja ohjausryhmään, mutta ei vielä kehien välillä. Kokemukset haluttiin yhdistää kunnaninsinöörien omassa johtoryhmässä. Ei kuitenkaan kunnanjohtajien ohjausryhmässä.

Sivistystoimen kohdalla toteutimme jo täysin verkkomaisen kokeilun, jossa ryhmät syntyivät erikseen nuorisotyön, kirjaston, toimistotyön, koulutoimen ja liikunnan sekä kulttuurin tiimeinä. Koulutoimen johtajat hoitivat ”vain” kouluja koskevan osan ja jälleen kerran koko talousalueen kattaen. Toivomus tästä tuli ryhmien sisältä. Yhteistyötä oli jo tehty runsaasti, mutta ei koulutoimen johtajan vetämänä.

Testausryhmän muodostivat henkilöstösihteerit ja elinkeinotoimesta vastaavat virkamiehet, joita ei erikseen ohjattu kuten muita tiimejä. Kunnanjohtaja olivat niin ikään ”ulkona” prosessista ja esittely tapahtui aina kunkin ryhmän johtajan toimesta suoraan luottamusjohdolle (poliittinen johto). Ohjausryhmänä kunnanjohtajille jäi projektin päätyttyä vastuu jatkaa prosessia vastuualueenaan sosiaali- ja terveyshallinto, sivistyshallinto, tekninen toimi, elinkeinot ja yrittäjyys sekä erikseen vielä kaavoitus ja maankäytön suunnittelu. Näin olisi päästy evolutionaarista tietä vaiheeseen, joka ei nyt vaatisi vaikeita kuntien liitoksia, johon kunnat ovat valitettavasti ajautuneet. Samalla päällekkäiset työt olisivat poistuneet ja virkamiesten lukumäärä olisi oleellisesti vähentynyt luonnollisten poistumien kautta.

Parhaiten verkottuminen käynnistyi alussa teknisen hallinnon kohdalla. Syy oli työn luonteessa ja insinöörityön systeemisessä osaamisessa. Vastaavasti sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdalla muutos oli pieni. Eniten työtä tehtiin sivistyshallinnon ja elinkeino-ohjelmien kohdalla. Kaikki alueen taloudet käytiin läpi ja samalla tehostettiin kylätoimintaa koko alueen kattavaksi liki 70 kylän verkostoksi. Uusia yrittäjiä saatiin kyselyjen kautta yli 300 välittömästi projektin alkuvaiheessa koulutukseen.

Ohjelman siirto verkosto-organisaationa kattaen koko Laatokan-Karjalan alue toteutettiin käyttämällä sen ohjaukseen rajan taakse Itä-Karjalaan ulottuvaa Laatokan-Karjalan Instituuttia. Sen rakenteeseen kuului alueen innovaatiopolitiikka, tutkimustoiminta, opetus- ja koulutustehtävät, tiede- ja tietokeskus ATK palveluineen sekä tuotekehitys- ja teknologiakeskus. Tähän tarkoitukseen tarvittiin myös koko Itä-Karjalan alueen tuki sekä Pietarista saatava apu, Joensuun yliopiston ja tutkimuslaitosten tuki (Metla), yritykset, yhteisöt ja hallinto sekä kansainväliset yhteydet. Myöhemmin hankkeeseen liittyi tavoite vapaakauppa-alueesta Venäläisten aloitteesta. Vastaavia hankkeita syntyi myös muualle Itä-Karjalaan ja lähelle Viipurin aluetta.

Missä olivat yhteistyön pahimmat esteet?

Virkamiesten ja luottamushenkilöiden vastausten mukaan ylivoimaisesti vaikeimmat esteet liittyivät arvovaltakysymyksiin ja asenteisiin. Liki 100 % vastaajista koki juuri nämä pahimmaksi karikoksi.

Toisen karikon muodostivat kilpailu ja tottumattomuus yhteistyöhön, verkostomaiseen tiimityöskentelyyn oppiminen ja vanhan linjaorganisaation hierarkian purkaminen. Lähes 80 % koki nämä esteiksi.

Kolmantena peikkona tulivat pelko pakkoliitoksista ja lainsäädännön esteet. Yli puolet mainitsi nämä suurimpina ongelmina. Lainsäädäntö oli etenkin virkamiesten kokema este.

Poliittiset voimasuhteet ja riitaisa menneisyys oli neljäs ryhmä, mutta ei erityisen tärkeä. Asenteet ja arvovaltakysymykset olivat oleellisesti näitä painavampia ongelmia ja vaativat siten neuvottelutaitoa. Lounais-Hämeessä tämä on tullut erityisen näkyvästi esille. Tätä olisi tullut varoa ja seurata jo tehtyjä tutkimuksia sekä verkostotyön kokeiluja kunnissamme.

Vähiten yhteistyötä koettiin rasittavaksi erilainen kuntakoko tai kuntien hallinnollinen kulttuuri sekä elinkeinorakenteen erot. Niillä lähinnä peitellään arvovalta ja asenneongelmia.

Minkä vuoksi yhteistyöhön tulisi ryhtyä?

Yhteistyön painoarvo koettiin erittäin merkittävänä ja erityisesti 12 muita tärkeämpää ryhmää erottui vastauksissa.

Lähes sata prosenttia niin virkamiehistä kuin luottamushenkilöistä korosti alueellisen kehittämisen tarvetta ja tulosta, palvelujen tehokkaampaa tuottamista, alueellista tasa-arvoa ja sen saavuttamista, myönteistä julkista profiilia ja yhteisesiintymisen painoarvoa.

Lähes yhtä korkealle kohisivat tehtävien koordinointi ja tiedon vaihto tiimeissä sekä koko verkoston sisällä, kustannusten minimointi sekä yhteydet keskushallintoon ja maan hallitukseen.

Sortavalan läheisyys ja Laatokan-Karjalan yhtenäisyys talousalueena toi esille lisäksi kansainväliset yhteydet ja niiden hoidon, ajankohtaisten ongelmien ratkaisun yhtenä talousalueena, suurtuotannon edut sekä alueellisen kehittämisen yhtenä suurena talousalueena.

Verkoston kyky uudistus, joustavuus ja työn motiivin lisääntyminen olivat niin ikään liki kaikkien mainitsemia etuja. Työn tuotavuus ja innovointikyky kasvoi oleellisesti, jolloin 1500 ihmisen osaamisesta saatiin irti myös sellaiset piilossa olevat resurssit, joita muuten ei olisi edes tunnistettu tai tunnettu.

Verkostotyön käynnistyttyä tiimeissä luottamushenkilöiden tarve käsitellä yhteisiä palveluja tai toimintoja kasvoi räjähdysmäisesti ja muuttui päivittäiseksi. Tähän ei oltu varauduttu johtoryhmässä, ja siitä tuli ongelmallinen pullonkaula.

Esteeksi asioiden joustavalla käsittelylle tuli vanha linjaorganisaatio ja sen kuljettaminen ohjausryhmineen mukana viiden kunnan yhteisiä asioita hitaasti käsitellen. Sellainen ei toiminut ja se sai nuhteita. Tätä varten oli kokoonnuttava johtavien poliitikkojen toimesta pyrkien löytämään mahdollisimman joustava poliittinen elin, jollaisena yhteistyötoimikunta ei voinut toki enää toimia. Tarvittiin päivittäistä ylikunnallista päätöksentekoa.

Juuri tässä kohden käynnistyivät arvovalta- ja asenneongelmat. Ne eivät synny virkemieskoneistosta ja kyvystä toimia verkostona, vaan poliittisen johdon kyvyttömyydestä järjestäytyä sekä linjajohdon ylimmästä portaasta. Syntyi esittelijäongelma, jossa muutama henkilö saattoi vaikeuttaa 1500 ihmisen työtä palveluita tarjoavana verkostona. Tätä on myös Lounais-Hämeessä syytä välttää siinä missä Hämeenlinnassakin.

Ainut toimiva keino tässä on yhteinen luottamusjohto ja kunkin kehän sisällä toimiva ”lautakunta”. Järjestelmä on oleellisesti kevyempi kuin perinteinen lautakuntatyöskentely, mutta ei aiheuta kohtuutonta ongelmaa oppia verkostotyön vaatimukset myös luottamushenkilöiden kohdalla. Nykyisin uusi tietotekniikka tekee siitä jopa välttämättömän osan prosessia ja helpottaa verkostodemokratian sisäänajoa.

Tehtäviä tulee toki enemmän ja ne ovat vaativampia kuin pienen kunnan lautakunnassa tai kunnanhallituksessa. Lisäksi maaseutumaiset organisaatiot ja yhteistyörakenteet poikkeavat melkoisesti kaupunkimaisista keskitetyistä hallintorakenteista ja vaativat räätälöityjä ratkaisuja. Laatokan-Karjala on tästä tyyppiesimerkki ylittäessään myös valtakunnan rajan kansainvälisen työnsä rakentelussa.

Sen sijaan kansallisena hankkeena Keski-Karjalan malli toimii varmasti missä tahansa Suomessa. Pelkkä kuntien yhdistely ilman siihen liittyvää toimintojen verkostoimista ja virkamiesten ohjaamista yhdessä luottamushenkilöstön kanssa tulokset jäävät sattumanvaraisiksi, eikä niiltä voi odottaa alueellisesti tasapainoisia ratkaisuja. Tässä myös Lounais-Hämeen olisi syytä harkita miten yhteistyörakenne toteutetaan ja kuinka se verkottuu eri hallintokunnat yhdistäväksi kokonaisuudeksi.

Tässä pienkunnat ovat aivan oikein vaatineet lisäselvityksiä. Omassa yhteistyöelimessä sellaisen selvityksen tekeminen ei kuitenkaan onnistu vaan vaatii käytännön verkostotyön ja tiimityön opiskelun. Hämeenlinnan malli ei sovellu Lounais-Hämeeseen ja vielä vähemmän sitä laajemman talousalueen käyttöön. Vain verkostoitumalla maaseudun palvelut voidaan taata eikä synny kaupunkia ja sen viheraluetta. Sellainen kuntaliitos olisi kohtalokas virhe, eikä sellainen olisi edes mahdollista, jos mukaan tulisi myös Loimaa ja Somero.

Lähde: Matti Luostarinen 1991. Keski-Karjalan kuntien yhteistyön kehittäminen. Laatokan-Karjalan Instituutti. Loppuraportti. Kitee. 126 s.