Someron ihme ja internet

Forssan lehti on omistanut sunnuntainumeronsa Somerolle. Somero on vireä maaseutukaupunki ja kulttuurikeskus, mutta toki myös kansallisen seiväshyppymme mekka. Keski-ikäiset ja vanhemmat muistavat kuinka lasikuituseipään valtakauden alkaessa somerolaiset taivuttivat itsensä Pentti Nikulan johdolla maailman huipulle. Kansallisesti tuolla huipulla Somerolla on säilytty jo puoli vuosisataa. Kansainvälinen taso leijailee väärällä metriluvulla.

Siirtokarjalaisten kulttuuria

Someron tangoperinnettä ja 1960-luvun rokkikansan sovittamista yhteen on lehdessä pohdittu ja päädytty sellaiseen kulttuuriin, jossa rinnakkain kulkevat siirtokarjalaiset evakot ja ihmisten tarpeet sietää toisiaan. Oikeammin ei heitä ensin siedetty - karjalaista laukkuryssää - ja avoimempi hyväksyntä käynnistyi vasta kun yhteistuumin päästiin parempaan tulokseen kuin vain vierasta vältellen ja savolaiseen tapaan parodioiden.

Idässä ja pohjoisessa vieras pyritään kesyttämään pilkkalauluin ironisoiden, lännempänä ja etelässä suljettiin ulkopuolelle ja vaiettiin kuoliaaksi, kiusattiin suomalaiskansalliseen tapaan.

Karjalaisten evakkoreki toi mukanaan agraariin Suomeen 1940-luvun tärkeimmät sytykkeet. Suomi ja sen maaseutu oli elänyt aiemmin ennen sotiamme hyvin itseriittoista ja pysähtynyttä aikaa, johon yli 400 000 siirtolaisen ja rintamamiehen asuttaminen toi kokonaan uuden vaiheen.

Henkilöiden tuomaa ja toteuttamaa muutosta

Vielä takavuosina uuden hyväksymiseen ja integroimiseen vaadittiin sopivia henkilöitä avaamaan aukkoja paikalleen pysähtyneeseen suvantoveteen ja usein nämä olivat opettajia. Näin näyttäisi käyneen myös Somerolla. Somerolta puuttui sellainen teollisen kulttuurin ruotsalainen perintö, joka leimasi naapuripitäjää Jokioisissa ja Forssassa, Fiskarsia etelässä, vanhan kartanokulttuurin myöhemmin kesytettävää hidasta suomettumista innovaation ja uuden levittäjänä.

Sotien jälkeen Suomi alkoi kypsyttää omaa itsenäistä innovaatiojärjestelmäänsä. Tosin jopa käsitteenä se pysyi vieraana aina 1990-luvulle saakka etenkin maaseutupitäjissä. Innovaatiolle ja sen leviämiselle oli toki omia vastineita ja tätä varten rakennettiin etenkin uuden oppimiseen ja vastaanottamiseen liittyviä suomalaiskansallisia rakenteita. Maa- ja metsätalous sekä näihin liitetyt neuvontajärjestöt sekä valvonta olivat tätä aiemmin satunnaista uudistumista vauhdittaneita järjestelmiämme. Eivät ne siitä ole vuosien saatossa juurikaan muuttuneet ja kuvaavat maaseudun pitkää taantumaa.

Kapea tekninen sovellus

Itsenäiselle innovaation rakentelulle ja alan yrittäjyydelle tällä diffuusisella neuvonnalla ei ollut merkitystä, sitä jopa vieroksuttiin. Uuden tuottaminen ja sen siirtäminen maaseudun omana työnä oli kauan koulukuntaista ja tietyn konvention sisällä tapahtuvaa toimintaa, jossa maaseudun kuuluikin olla luonnonvarain tuottaja ja innovaatio oli kapea tekninen sovellus tai parannus, ei toki vielä aikoihin sosiaalinen, kulttuurinen saati symbolirakenteita muuttava uutuus, kuten monessa meille vieraammassa kulttuurissa innovaatiot koettiin.

Vasta EU:n myötä Suomeen alkoi levitä ohjelmat, joiden sisältö oli kulttuurinen ja mukana oli sosiaalisia ja innovaation perusrakenteisiin puuttuvia monitieteisiä oivalluksia. Samalla kilpailuympäristö muuttui muutaman kaupungin politiikkakokonaisuuden osaksi. Syntyi muutaman suuryrityksen varassa elänyt vientivetoinen kasvumallimme. Näin myös tänään maaseudun luonnonvarat ja innovointi on kiinni globaalissa ksvussa ja sen kriiseissä. Pk-sektorin yritykset ovat symbioottisessa riipuvuudessa muutamaan avainklusteriinsa. Kun menestysklusterimme ovat kriisitilassa tai eivät vedä, vientivetoinen kasvumallimme ei enää riitä.

Tämä vaihe voi olla vieläkin vieras monelle suomalaiselle sektoritutkimuksen ja ylipistojen tietyn aineosaamisen ylläpitävän konvention haltijalle. Koko aluetalous nähdään regionaalisena, ei kansallisena saati osana nettiä. Pienyrittäjyys nojaa vanhaan kuntarakenteeseen.

Sosiaalihallinnon puolella koko käsite ja sen käyttämät symbolit voivat niin ikään olla vieraita ja syntyy jatkuvia väärinkäsityksiä, joista tyypillisiä ovat suomalaiskansalliset hierarkiset verkostot ja byrokraattinen toimintaympäristö, jopa yrityksenä netin sisälle rokostusohjelmamme kohdalla tai seuraten yksittäisen tutkimuslaitoksen tiedotusta enrgiapolitiikassamme ja sen kansallisessa keskustelussa. Se on liki samaa sisällöltään kuin 1970-luvun aikana, jolloin tutkija leimautui tulostensa kautta ja sai puolueen mandaatin laahusnuotakseen. Etenkin luonnonvarojen ja eregiatutkimuksen yhteydessä politisoituminen oli kohtuuton rasite tehdä vakavasti otettavaa tiedettä saati pyrkiä hakemaan innovaatioratkaisuja.

Näin aluehallinnossa, aluepolitiikan kudelmassa, koko innovaatiopolitiikka saattoi jäädä vieraaksi monelle avainorganisaatiolle tai sitä pidettiin vastenmielisenä ja osana insinööritieteistä ja vaikeasti sisäänajettavaa informaatioyhteiskunnan teknistä verkottumistamme. Näin pääsi syntymään huikeita alueellisia ja yhdyskuntarakenteellisia eroja, jossa osa verkottui osaamisympäristöihin ja osa kavahti jopa niiden läsnäoloa.

Kansallinen ongelma-alue etelässä

Loimaa, Somero ja Forssa poikkeavat toisistaan talousalueina ja niiden luontainen yhteistyö ei ota toimiakseen. Forssa ei kykene rakentamaan luontevaa talousaluetta edes naapurikuntiensa kanssa ja on jäänyt vuosia jälkeen siitä kehityksestä, jossa pääosa Suomea on jo päättämässä pienten kuntien vaivalloista matkaa itsenäisinä talousalueina. Puoli vuosikymmentä on tällaisessa kehityksessä kohtuuton etumatka muille ja se on poissa tulevien ja alueelle jääneiden nuorten sukupolvien työstä. Internet ei ole hitaan evoluution väline vaan reaaliaikainen tapa olla mukana talouden rattaissa. Viimeistään nyt kun pääosa meistä on jo sosiaalisen median välineitä käyttäviä, tämä tulisi huomata ja regoida pienten kuntarajojen sisällä.

Tämä kauan jatkunut kehitys, kilpailukykymme eroosio, näkyy taloudellisina ja sosiaalisina ongelmina ja vähänkin merkittävämmät yhteiset hankkeet ovat jääneet puheen asteelle vuosikymmeniksi. Samalla taloudelliset ongelmat ovat kärjistyneet sosiaalisiksi ongelmiksi ja pahoinvoinniksi, jossa alueen ainoat pienet innovaatiorakenteetkin ovat katoamassa MTT:n organisaatiosta alkaen ja leimallisena juuri koko talousalueen kehitykselle.

Samaan aikaan kun alan tutkimusta syvennetään muualla kansainvälistä tasoa vastaavaksi, Jokioinen on supistamassa toimintaansa radikaalisti ja toiminnan painopiste on siirtymässä pääkaupunkiseudulle. Liki neljä vuosikymmentä hämäläistä tiedettä ei riittänyt vakiinnuttamaan innovaatiopolitiikan asemaa Lounais-Hämeessä.

Uuden paradigman vaihe alkanut

Pääosa tänään saapuvasta uudesta tulee netin kautta ja nuorten vastaanottamana uutena informaationa. Mitä pienempi vastaanottava yksikkö on, sitä ahtaammin se käsittelee näitä uusia globaaleja käsitteitä, symboli-innovaatiota ja muuttelee niitä mieleisekseen, kokoonsa ja kulttuuriinsa sopiviksi. Pahimmillaan kyseessä on yhden henkilön tulkinta 1950-luvun tapaan eläen.

Niinpä jos puolue, joka on syntynyt alun perin agraarina kansanliikkeenä korjaamaan ja ylläpitämään ihmisten arvomaailmaa, taloutta ja sosiaalista hyvinvointia tai suoranaista uhkaa identiteetilleen, ei saa aikaan uutta populistista vaihetta byrokratisoituneeseen ja elitistiseksi vaihtuneeseen elämäänsä auttaakseen ihmisten arkielämän ongelmia, käsite populismista muutetaan haukkumasanaksi juuri Etelä-Hämeessä. Politiikan sanasto paljastaa aina paljon siitä, missä kansakunta tai aluetalous ovat menossa.

Näin mikä tahansa kritiikki tai kehittämiseksi tarkoitettu toimi, uusi symboli-innovaatio ja organisaatiomalli, tapa hakea uutta liiketoimintaa, on mahdollista leimata ikivanhan kansallisen käytännön mukaan populistiseksi ja vanhaa käytäntöä muuttavaksi 1950-luvun malliin ja puhuen Someron ihmeestä.


Pienestä askeleesta kohti paradigmamuutosta

Lasikuidusta tehty seiväs Somerolle rantautuessaan oli tekninen innovaatio, rock jo koko maailmankuvaa muuttanut Somerniemen nuorten tanssilavalla ja Rauli Somerjoen omaksuttavaksi vuonna 1947 syntyneenä suurimman sodanjälkeisen ikäluokkamme edustajana. Siinä ei ole muuta ihmeteltävää kuin lyhyeksi jäänyt elämä, suomalainen tapa alkoholisoitua jo liki lapsena. Ja senhän me jo osaammekin osana tuon kulttuurin sosiaalista muistia ja säilytettävää pääomaamme. Valtio maksamassa menomme eritystoimin ei ole mahdollista, jos kuntarakenteemme muuttuu kapinaliikkeeksi, jossa vauraammat eivät ole valmiina maksamaan tasaavia rahoitusjärjestelmiä. Merkittävä osa kunnistamme on jo nyt käytännössä valtion takaamien palvelujen varassa.

Monosen aika alkoi olla ohi ja Karjalasta muuttanut suomalaiskansallinen tapa hankkia toimeentulonsa kohtasi uuden kulttuuriaallon airueet ja siitä Somerolla riideltiin siinä missä toripaikoista ikään. Tässä Somero ei poikennut mitenkään vastaavista maalaispitäjistä tuon ajan suomalaisessa agraarikulttuurissamme. Tuo kulttuuri ylläpitää edelleen kuvitelmaa tulla toimeen omillaan ja käytännössä valtion takaamin palveluin.

Tuota aikaa ei kuitenkaan pidä mitenkään verrata tähän aikaan, jossa niin aika kuin paikka ovat oikeasti reaaliaikaisia ja koko käsitejärjestelmämme muuttunut vastaten digiajan elämää paikattomassa ja ajattomassa kulttuurissa, jossa paikallinenkin on globaalia maailmaa internetin sisällä.

Maaseutu käsitteenä vaikea

Kun uusi tulee reaaliaikaisesti, koko symbolimaailmamme käsitejärjestelmät muuttaen, maaseututaajamat eivät enää poikkea metropolialueistamme ja muutokset otetaan vastaan pohtimatta, kuka tai ketkä sen alueelle toivat ja olivatko muutokset lopulta koko vanhan kulttuurin muuttavia, yhteen integroidut kulttuuritapahtumat tulosta tästä kehityksestä ja myös pienten maaseutualueiden tapa hoitaa innovaatiojärjestelmänsä. Oliko kyky ottaa vastaan uutta, seurausta jostain, vai syy muutokselle. Siis kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kun seiväs ei enää linkoa maailman huipulle, keihäs lennä norjalaiseen tapaan, silloin on vaihdettava valmentajaa, haettava uudet toimintaohjeet ja sparraajat.

Tieteessä tämä tarkoittaa kuinka kyseessä ei ole vain yhden teorian tai mallin vika vaan koko maailmankuva on vino ja virhe paradigmainen, jonka seurauksena ovat jo muuttuneet - metropoleista alkaen - suhteemme elinympäristöön, talouteen ja sen sosiaalisiin rakenteisiin, normeihin, arvoihin ja moraaliin. Tämä ei ole internetin aiheuttama, vaan puhtaasti paradigman muutoksesta syntyvä yhteinen ilmiö, johon olisi tullut varautua ajoissa.

Eläkeläinen selviää tästä muuttamalla vain asenteitaan, nuorten on muutettava toki koko maailmankuvansa ja tapa elää ja saada toimeentulonsa. Siinä heitä on toki viimeinkin autettava, vältettävä omaa egoismiaan ja kielteistä asennettaan uuden oppimiseen, narsistisia harhojaan ikäihmisenä.

Näin eläkeläiset eivät saa sanella suurena ikäluokkana millaista aluetta tai taloutta, sosiaalisia rakenteita Loimaan, Forssan ja Someron talousalueella eletään. Se olisi täysin vastuutonta ja unohtaisi kuinka paradigma oli takavuosina toinen ja toimeentulo hankittiin vanhoista elinkeinoistamme, seiväshyppääjät ja tangolaulajat ovat vain nostalginen ilmiö, historiaan siirtynyt osa ja kaukana esimerkistä tämän ajan toimintamallina.

Väärän ajan muistelijoita

Tässä kehityksessä Somero ei poikkea mitenkään Loimaan tai Forssan talousalueesta ja kilpailu ympäröivien alueiden kanssa on jatkossa pieninä yksikköinä kansallisesti ja kansainvälisesti entistä vaikeampaa ja kaukana Unto Monosen ja Rauli Badding Somerjoen, Pentti Nikulan päivistä, jossa oman kylän joukkue saattoi menestyä niin lentopallossa, koripalossa kuin pesäpallossakin. Nyt ne kaikki ovat tippuneet sarjaporrasta alemmas ja osa lopettaa turhana koko pyristelynsä.

Enää siihen eivät riitä resurssit, joista tärkein on suuremman talousalueen yhteinen identiteetti, tapa tulla seuraamaan yhteiseksi koettua, laadukasta urheilusuoritusta, kulttuuritapahtumaa, pitää ääntä ministeriöissä ja tulla kuulluksi Brysselissä ja nyt kokonaan uuden sukupolven yrittäjinä ja hallinnon rakenteissa.

Siinä kilpailussa viiden metrin taivutuksella ei pitkälle pötkitä ja kukaan ei kiinnostu koripalloilijoistamme, väärässä sarjaportaassa pelaavista kansallisten lajiemme harrastelijoista. Koko harrastus kuolee ja yhdyskuntarakenne alkaa rapautua, on tehnyt sitä jo vuosikymmenet verrattuna kilpaileviin alueisiimme.

Paradigman muutoksen merkit

Uusvanha kansantauti

Suomalaiset lapset sairastuvat narkolepsiaan. Narkolepsiasta on tullut suomalainen kansantauti. Samalla rokotteet on pantu syyniin ja rokotetilauksia tutkitaan. Miksi vain suomalaiset sairastuvat, kysytään? Millainen on tämä pelottavan taudin kuva, selvitetään? Herkimmät aikuiset alkavat nähdä painajaisia ja nukkua yönsä huonosti, torkahdella päiväsaikaan kokouksissaan. Oireet ovat ilmeiset.

Toki jotkut ovat tehneet sitä aina tietämättä sairastavansa narkolepsiaa. Luennoilla tapaa runsaasti narkolepsiaa sairastavia nuoria aikuisia. Moni nukahtaa auton rattiin, television ääreen ja joku kesken rakastelun tai ainakin heti sen jälkeen. Narkolepsiaan sairastuneita tapaa enemmän Hämeessä kuin Uudellamaalla ja Savossa.

Narkolepsia on kansantaudeistamme tuhoisin ja se aiheuttaa uskomattomia kansantaloudellisia tappiota ministereiden ja virkamiesten torkahdellessa EU-rahojen jaossa, ay-väkemme kolmikantaneuvottelujen aikaan ja poliitikkomme budjettineuvotteluissa, kansa vaaliuurnille unohtuessaan, sammuessaan tuoppinsa ääreen. Narkolepsiaan sairastunut suomalainen on turistipaikkojen tuttuu näky jo takavuosilta. Maanisia kausia seuraa äkkinukahtaminen, pahoinvointi, migreeni.

Salaliittoko takana

Kun muutama lapsi sairastuu vuoden aikana normaalia enemmän johonkin infektioon, sillä voi olla yhteys vaikkapa rokotteeseen tai sitten nämä kaksi asiaa vain kulkivat käsi kädessä samaan aikaan ja muualla tällaista ei ole havaittu. Tilastolliset tunnusluvut ovat kovin vaatimattomia. Herää epäily, mistä on lopulta kyse?

Voi olla että kaksi asiaa esiintyy yhtä aikaa ja liittyvät jopa toisiinsa ja että suomalaisille on hankittu erä rokotetta, joka on epäilyttävä ja nyt puhutaan jo mahdollisesta korruptiosta. Syntyy vaikutelma, jossa taustalla olisi salaliitto, joka halutaan paljastaa, liki maan tavan kaltainen, ja että tämä kaikki on osa tavasta jakaa rokotteitten käyttäjät ja valmistajat asiantuntijoineen eri leireihin, puolesta ja vastaa sekä näihin, jotka eivät ole puolesta eivätkä vastaan vaan pikemminkin päinvastoin. Siis savolaisiin asiantuntijoihin.

Oleellista on että itse ilmiö, narkolepsia, on saanut huomiota ja se on hyvin marginaalinen ilmiö nyt ja tulevaisuudessa. Mutta se ei enää kiinnosta ketään kun puhutaan asiaa, rokotteista ja niiden tarpeesta, tavasta hankkia lääkkeitä ja päättää ketkä käyttävät ja kuinka paljon sekä kenen tilaamana ja tuottamana, ihmisille välitettyinä kauppatavaroina. Uusi epidemia kun on jo kytemässä jossain, pandemia keräämässä voimiaan, kauppatavara tulossa markkinoille.

Ihmiskoe Chilen kaivosmiehillä

Toivo pelastumisesta pitää chileläisiä kaivosmiehiä hengissä 700 metrin syvyydessä. Heille on toimitettu kamerat, pelikortit ja jatkossa mahdollisesti saniteettivälineitä kaivoskäytäviä kulkiessaan ja hampaita harjatessaan, Hollywood -tuotteita ja prostituoituja, jahka huoltohissi taas kulkee.

Valaistus järjestetään vastaamaan mahdollisimman luonnollista ja Chilen ennennäkemätön ihmiskoe jatkuu suomalaisten medioitten seuratessa tätä 36 kaivosmiehen elämää kaivoskäytävissä, jossa nämä ovat eläneet koko elämänsä kenenkään tietämättä, kiinnostumatta.

Heitä on oikeastaan tuhansittain ja sadoittain myös menehtyy vuosittain kaivoksiinsa. Meksikossa pelkissä huumesodissa menehtyy kymmeniätuhansia.

Nyt tuo elämä kaivoksessa sai uutta virikettä ja se on suurin kokemus ja elämys, johon he ovat koskaan päässeet elämänkaarensa aikana. Kaivosmiehet ovat kaikkien medioitten päätähtiä, kuvat näkyvillä. Heidän perheitä kuvataan, vaimot ja lapset ovat tähtinä hetken aikaa. Asiantuntijat medioissamme kertovat miesten ponnistelusta selviytymistarinana järkyttävässä draamassa.

Kiinalaisia kaivomiehiä menehtyy päivittäin enemmän ja Suomessa on hukkunut tähän mennessä vuoden alusta 200 ihmistä eikä heistä saa suurta draamaa maailman turuille.

Ikivihreä Matti Nykänen

Matti Nykänen sai neljännen vankilatuomionsa, nyt jo tutuksi tulleista väkivaltateoistaan ehdottomana vankeutena. Matti Nykänen on ollut medioitten lemmikki ja samalla näiden uhri, jonka haudalla media itkee vilpittömästi sen jälkeen kun tuo hauta on kaivettu umpeen seremoniallisin menoin.

Kerrotaan kuinka Nykänen on osa meistä, me olemme kokemassa jotain hyvin omakohtaista alkoholisoituneena kansana ja perheväkivalta on meille tuttu ilmiö. Elämme tämän kokemuksen projisoiden Nykäseen, tiedottaa media syvää oivallustaan.

Suuret asiat ja kohtalot, arkipäiväiset, on projisoitava pienen tapahtuman ja joskus narrimaisen ilmiön kautta, ihmisen mittaisena ja ymmärrettävänä, gonzojournalismin keinoin. Jotkut toimittajat panevat jopa itsensä mukaan tapahtumaan Hymy-lehden Veikko Ennalan tapaan takavuosilta ja elävät surrealistisen elämän. Moni nuori matkii vain tätä surkelistista elämää ja muu jää kokematta, tuottamatta, tekemättä.

Marginaalien Hannu Karpo

Hannu Karpo teki takavuosina ohjelmia marginaalisista ilmiöistä ja sai valtaisan suosion näille gonzo-journalismin katkelmilleen. Miljoonien joukossa on aina marginaalisia ilmiöitä ja gonzo on kiinnostunut juuri näistä sivupoluista jättäen samalla päätiet ruohottumaan.

Kun puhutaan poliitikon syrjähypyistä, tuppilaudoista pääministerin kivitalon poluilla, syntyy ilmiö, joka on gonzo-journalismia ja se muistuttaa populistista tapaa tehdä politiikkaa. Sen joko osaa tai sitten ei.

Kansa joko ymmärtää tai ei ymmärrä, erottaa falskin teatterin todellisesta draamasta, tragediasta ja komediasta, Homeroksen tavasta tehdä näytelmää.

Miksi gonzo kiinnostaa

Miksi suomalaisia kiinnostavat marginaaliset pienet ja sivuraiteille vievät uutiset, tapahtumat ja sellaiset kirjailijat, tutkijat, arkielämän sankarit, joiden elämä leikkaa arjen poikkeuksellisten kriisien tai mutkikkaiden sattumusten ja ihmiskohtaloiden kautta? Miksi meitä kiinnostavat päämedioissamme marginaaliset gonzojournalismin esittelemät sivuraiteet, tutkijan löytämät poikkeamat ja residuaalit normaalista mallista, teoriasta ja haluamme tirkistellä juuri niitä?

Kun politiikan, talouden tai arjen elämä on pääsääntöisesti harmaata puurtamista, suurten linjojen oivaltamista ja niiden korjaamista etenkin nyt, kun suuret linjat ovat muuttumassa, paradigmat vaihtuvat ja vanhat teoriat, käytännöt, dogmit, normit, moraali ja niitä ohjanneet käyttäytymismallimme ovat muutoksessa, mihin me tarvitsemme vielä näitä gonzojournalismin esille nostamia marginaalisia tapahtumia?

Valmistautumista paradigman muutokseen

Vai onko niin, että juuri paradigman muutos ja siihen valmistuminen edellyttää meiltä kokemuksia, jotka eivät ole arkipäiväisiä. Olisiko mahdollista että journalismi ja media, viihde, jota Hollywood tarjoaa, on hakenut jo kauan ratkaisuja, jossa muutoksen suurin vaihe on vasta tulossa ja siihen halutaan mukaan jo ikään kuin etuajassa ja ennakoiden, kaataa omassa tuotannossa pilvenpiirtäjät ja tornitalot jo ennen kuin terroristit ovat sen oikeasti ehtineet edes uneksia mahdolliseksi.

Onko todellakin niin että kulttuuri ja taide kulkee aina edellä ja muu vasta myöhemmin sitä jäljitellen? Vai muuttaako reaaliaikainen ja ajan ja paikan lopullisesti kadottava maailma tämän kaiken vanhan taitomme ja emme enää voi ennustaa ja valmistautua uuteen, otamme sen vastaan valmistautumattomina, gonzo ja narri ovat työnsä tehneet hekin?

Olisiko mahdollista, että tietyn tyyppinen viihde, kulttuuri ja uutisointi, medioiden tapa toimia gonzojournalistin tapaan, on viesti jostain toisesta kuin olemme kuvitelleet? Ehkä kyseessä onkin rationaalinen ja hyvin järkevä toiminta, tapamme valmistautua sellaiseen, jossa paradigman muutos on hyvä tunnistaa suurina massoina ennen kuin joudumme sen kanssa kasvotusten ja yksin. Gonzo ja narri eivät vain tiedä enää mistä voisi olla kysymys ja tuottavat hämmentävää kertomusta, vanhaa maailmaansa mukaillen ja sitä toimeentulonsa edelleen hankkien.

Lineaarinen paradigma historiaan

Humppilan suljettu rautatieasema on avattu kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Asema on tarkoitettu lähinnä nyt nuorten työllistämistarkoituksiin, mutta kun nuoria puuttuu hanke siirtyy iäkkäämpien kuntouttamiseen. Hekin olivat aikanaan nuoria ja moni on sitä mielestään vieläkin. Aika on heidän kohdalla pysähtynyt kuten reaaliaikaisessa netissä kuuluukin.

Jussien tarinat

Juhanien Ahon ja Peltosen rautatiekuvaukset tulevat nyt kunniaan. Toisen kohdalla rautatie oli ikään kuin paradigmamuutos, yhden ajan loppu ja uuden alku, hapuileva kertomus uudesta innovaatiosta ja teknologian riemuvoitosta Matin ja Liisan maailmassa Lapinlahdella Pohjois-Savossa.

Juhani Ahon kuvaus uuden paradigman sisäänmarssista Pohjois-Savoon on nerokas. Turhaan hänelle ei ole pystytetty kolmimetristä veistosta Iisalmen kirkkopuistoon. Hänellä oli kuvanveistäjätuttuja ja muitakin riittävän osaavia veistoksen valajia ja pystyttäjiä pieneen taajamaan.

Toinen Juhani kuvaa jo seuraavaa vaihetta, jolloin rautatieasema on suljettu ja otettu uuteen käyttöön, lippuja myydään ja elämä soljuu, mutta nyt jo verkkaisemmin. Juna ei enää asemalle pysähdy, mutta palkka juoksee ja arki jatkuu ikään kuin virtuaalitodellisuudessa ja VR:n tekemän virheen seurauksena.

Juna pelastaa nyt takaraivossa

Jotkut rakentaisivat vielä tänäänkin samoja kulkuvälineitä toivossa ihmisten saapua, vaikka jo vanhatkin on suljettu ihmisten kaikottua ja jäljellä on vain Juhani Peltosen kuvaamia äänityksiä vanhasta menneestä elämästä ja sen keinotekoisesta ylläpidosta.

Tie ja katu, vei se mihin tahansa, on osa tätä takaraivossa piilevää viestiä ja virheellistä toimintamallia. Forssassa tämä katu on jo pakkomielteenä psykoottinen. Unelma rikkaan miehen portaista huvin vuoks' ei minnekkään..

Kun uusi paradigma saapuu, tutkijat ovat aluksi erimielisiä mistä on kyse ja syntyy kriittistä keskustelua, samasta aiheesta saadaan täysin päinvastaisia tuloksia. Tämä tukkanuotta on tutkijapiireissä tavallista, tieteessä osa pitää yllä oman yhteiskuntaluokkansa asemaa ja puolustaa vanhaa konventioita, joskus puhdasta joutenoloa. Näin suomalaiet yliopistot ovat kaukana maailman kärjestä.

Oikeammin tuo keskustelu alkaa ensin muualla, tiedeyhteisön ulkopuolelta, ja vasta myöhemmin tutkijat alkavat kertoa tuloksistaan. Tutkimus ja tiede on paradigman muutokselle hallintoa, politiikkaa ja etenkin elinkeinoelämän kvartaali kiertoa hitaampaa. Jos omituisia tuloksia alkaa syntyä, niitä aletaan joukolla tutkia ja syy kyllä löytyy aikanaan.

Jos ja kun se ei ole virhe, takana on suurempi paradigmainen lähestymistapa ja tästä syntyvät erot. Sen myöntäminen on myös poliittinen ja taloudellinen, usein sosiaalinen ja kulttuurinen kysymys.

Väärän paradigman aikana tehty tutkimus vanhenee ja uusi korvaa sen aikanaan. Sama koskee poliittisia päätöksiä, lakeja, asetuksia, normeja, moraalia ja eettisiä ohjeistuksia, elämämme arkea. Paradigma on paljon enemmän kuin vähäinen uusi teoria tai malli.

Kriittinen keskustelu alkaa tuloksista

VTT:n tutkijat ovat tukkanuottasilla maan energiapolitiikasta ja osa ei ole sitoutunut siihen näkemykseen, johon heitä on ajettu jo ennen kuin tutkijat saivat tuloksensa edes valmiiksi. Kun tuloksia alkaa näkyä, poliittinen päätöksenteko ja talouselämä on jo omat linjauksensa tehnyt, tutkimuksia ei maltettu odottaa.

Kun suuret laitokset ja niiden talous on samassa kierrossa mukana normaalin kvarttaalitalouden kanssa, tulosten muuttelu erilaisia näkökulmia punniten ei ole enää mahdollista.

Kuka siinä menossa maksaisi palkat ja eläkkeet, hyvinvointiyhteiskunnan yhteen paradigmaan sidotut valtion talouden korkomenot lainoistamme? Joku esittää eläkeikää 70 vuoteen ja toinen laman jatkuvan vielä toiset 60 vuotta sodasta juuri palanneena tai sen aikana syntyneenä dementoituneena ihmisenä molemmat, isä ja poika.

Vanha paradigma ja maan tapa

Median ja poliitikkojen, puolueiden ja niiden rahoituksen yhteydessä tätä kutsuttiin maan tavaksi. Kun media alkoi epäillä tämän tavan uskottavuutta, oikeutusta tai edes juridista kestävyyttä, syntyi uusi maan tapa. Se oli oire paradigman saapumisesta sellaiseen yhteiskuntaan, jossa paradigma, maailmankuva, oli samalla maan tapa.

Tällainen lainsäädännöllä korjattava ja valvonnalla hoidettava ei ole paradigmamuutos vaan normaalia suomalaista lainsäädäntötyötä ja rikosten valvontaa, sanktioita rikollisille. Se ei muuta edes yhtään teoriaa tai mallia ja on jopa yksisuuntainen maassa vallitsevan normiston ja moraalin, eettisten näkemystemme kanssa.

Mutta oire se oli “maan tavan” muutoksesta myöhemmin myös paradigmaisena. Media kun oli saanut itsekin siipeensä marinadinsa kanssa ja uiden uudessa sosiaalisen median liemessä etsien uusia selviytymisteitä. Media perinteisenä ylläpitää jo olemmassa olevaa kulttuuria, ei rakenna uutta paradigmaa.

Tieteen tapa on toinen

Sen sijaan tutkimuksessa ja tieteessä normisto ja moraali, eettiset näkökulmat, edellyttävät toisen tyypistä käsittelyä kuin kansanedustajien kohdalla ja median heitä valvoessa, sosiaalisen median jopa reaaliaikaisesti.

Tiede on omalakinen ja sen kohdalla totuus haetaan toisella tavalla kuin oikeuslaitoksissa tai sopien eriävien näkökulmien yhteensovittamisesta toverituomioistuimissa tai panemalla pystyyn komitea, jonne voi esittää myös eriävän mielipiteensä. Punnittavaksi joutui nyt myös suomalaisen tieteen uskottavuus ja se on aina epämiellyttävä kokemus.

Hyviä pisa -tuloksia seuraa kehnoa tiedettä

Einstein, Darwin, Freud, Hegel, Platon ja Immanuel Kant olisivat olleet vaikeuksissa jos heidän olisi tullut todistaa teoriansa ja niiden merkitys oman aikansa maailmankuvan, kirkko- tai ylimysvallan, patriarkaalisen maailman ja joskus suoranaisen vainon alla eläen taikauskoisessa vallankäytössä.

Toki joku tieteilijä paloikin aikanaan roviolla ja moni etenkin vanhaa paradigmaa uhmannut aikansa tieteilijä oli kauan pilkan kohteena tai tuli tutuksi vasta paljon myöhemmin kuin aikalaistensa hyväksymänä.

Yksittäinen teoria tai malli voi muuttua, mutta paradigma pysyä edelleen virheellisenä iät ajat. Pirstaleinen tiede voi toki sisältää omituisia, tieteen kärjestä kauas jääneitä yliopistoja ja ainelaitoksia, tutkimuslaitoksia, mutta ei toki koko tieteen kenttää ja sen kärkeä.

Näin myös soveltavien tutkimuslaitosten on pidettävä kärkitutkijansa kiinni kaiken aikaa perustieteen tuntumassa ja sen osaajina, muuten koko rakennelma sortuu, kaivo kuivuu tuodusta vedestä. Meillä ei koskaan tehdä hyvää kansallista tiedettä vaan ainostaan kansainvälistä.

Poliksesta nekropolikseen

Kun poliitikko, hallinto tai yksityinen edun valvonta talouselämässä ottaa vallan ja alkaa kertoa mitä on tiede tai taide, ne lakkaavat olemasta. Sen näkee ensimmäisenä näitä edustavien instituutioiden, laitosten, tyhjenemisestä ja myöhemmin sitä lähellä olevan infrastruktuurin katoamisesta, korvautumisella vanhusten tapana viettää aikaansa ennen siirtymistä kaikkien paradigmojen tuolle puolelle, saavuttamattomiin.

Kun yhteiskunta vanhenee, sen arvomaailma muuttuu konservatiiviseksi ja asiat, jotka silloin ovat ajankohtaisia ovat tuonpuoleisia, mystisiä ja säilyttäviä.

Tällöin tähän aikaan rakennetut ja tuonpuoleiset metafyysiset alkavat kohdata myös maailmankuvassa ja tiedettä ei ohjaakaan enää perinteinen paradigma vaan tästä oleellisesti poikkeava.

Nykyisin se ei poikkea oleellisesti siitä virtuaalimaailmasta, jossa et tiedä ketä kohtaat, missä ja kuinka monta. Reaaliaikaisuus tuo tuohon paradigmaan vielä ajattoman ulottuvuuden, siirrytään ajasta iäisyyteen ja paikattomaan olotilaan.

Kaksi asiaa menee päällekkäin ja syntyy sekavaa tiedettä, maallikkojen tekemää tulkintaa ja kulttuurien sekamelskaa, jota voi tutkia myös oikeaoppisesti ja sosiaalisen median sisällä. Se vaattii kuitenkin välineet ja poikkitieteiset ammattilaiset.

Vanhenevan yhteiskunnan näkökulma tieteeseen ja kulttuuriin, elämän taloudellisiin arvoihin, on samalla usein filosofisempi, ei välttämättä viisaampi. Se että vanhenevan ihmisen arvomaailma muuttuu, ei tee hänestä toki viisaampaa, ellei takana ole viisaasti elettyä elämää.

Eron kyllä havaitsee keskustelemalla näiden iäkkäiden ihmisten kanssa. Jos jotain sanottavaan on, he kyllä sen sanovat. Ikä poistaa sellaiset lukot, jossa mukana on pelko tulla erotetuksi siitä suomalaisesta yhteisöstä, jossa ainut merkittävä oli lopulta raiteita kulkeva juna.

Tapamme nousta siihen, hankkiutua joko lähemmäs veturia tai ravintolavaunua, etsiä paikka missä yöpyä, tutustua vieraaseen ihmiseen, lukea vanha printtimediamme tai juosta koko ajan pitkin käytäviä rauhattomana.

Vanhan paradigman lineaarinen juna

Elämä kuvattuna junana, sen matkustajina, raiteina, on lineaarinen ja etenevä, paikkoja vaihtava ja vanhan paradigmamme mukainen. Sellaista ei enää ole tai se on vain vanhan jo pois pyyhkiytyvän paradigman erikoistapaus. He jotka ovat oivaltaneet sen muita aiemmin ovat saranayhteiskunnan oikealla puolella ja ovat jatkaneet matkaansa jäämättä vanhojen teorioiden ja mallien vangiksi. Vanha konventio ei kahlitse ja uudet ennen niin vaikeat asiat alkavat avautua.

Paradigma on kokonaan eri asia kuin teoriat tai mallit. Uusi paradigma muuttaa kaiken vanhan eikä kukaan jää sellaisesta osattomaksi vaikka koko käsite olisikin pääosalle ihmisistä vieras. Moniko meistä ymmärtää ydinvoiman tai internetin päälle paljoakaan, mutta on sähkön ja netin päivittäiskäyttäjiä?

Paradigman muutos vie mukanaan myös vanhan arvomaailman ja sen normiston, tuo uudet arvot ja niitä edeltävät asenteet. Joku muuttaa vain asenteitaan, jotkut koko elämänsä. Se mikä aluksi vaikutti vieraalta ja vain muutaman omituiselta käyttäytymiseltä, onkin kohta enemmistön hyväksymä ja käyttämä, monesti koko elämän keskeisin sisältö.


Museoitavat osat vanhaa paradigmaa

On laitoksia, organisaatioita, pienyhteisöjä, jotka jäävät elämään vanhan paradigman elämäänsä. Aluksi sitä pidetään omituisena, kukaan ei näytä sammuttavan viimeisenä valoja.

Lopulta tällainen organisaatio, laitos, muuttuu erikoisuudeksi ja on osa historiaa, säilytettävä ja museoitava kohde. Joskus tällainen museo voi olla alue, jopa suuren kasakunnan asuma ja muilta piiloutunut elinympäristö.

Niinpä kun virhetoiminnoiksi katsotut ovat paradigmaisia, ei yhden teorian tai mallin aiheuttamia, niiden korjaaminen ja muuttaminen on ilmiönä kokonaan toisenlainen kuin lähteä muuttamaan yhtä organisaatiota, elinkeinoa tai totalitaarisen totuuden taakse piiloutunutta kansakuntaa.

Tässä Suomen tarina ja historia esitetään usein lineaarisena niin kauan kun myös historian kirjoituksen paradigma muuttui ja havaitsimme sen vääräksi. Maantieteen ja yhteiskuntatieteitten kohdalla muutos on vielä hitaampaa kiitos Paasikiven, joka kertoi kuinka traumaattista elämää viettänyt kansakunta ontuu sijaintiaan eikä voi maantieteelle mitään.

Tänään me voimme ja viimeisetkin esteet muuttaa kansallista paradigmaa, traumojemme summaa, on mahdollista pyyhkiä pois. Jäljellä on enää ikivanha mediamme, lukutottumuksemme, ja sen tapa pyrkiä kieltämään sosiaalinen media, kansakunta kansalaismedian käyttäjänä ja demokratia osana uutta paradigmaa, jossa luovuus ja innovatiivisuus ovat kaikkien yhteistä ominaisuutta toisin kuin vanha paradigma väitti.

Ajan merkit

Vuonna 1950 vanhushuoltosuhteessamme kymmenen työikäistä huolehti yhdestä eläkeläisestä ja tänään sama suhde on neljä työikäistä sekä vuonna 2030 enää kaksi työläistä, kertoo Helsingin Sanomien elokuun kuukausiliite ja pelottelee kauhuskenaarioillaan, poliitikkojen ja byrokraattien puheilla.

1950-luku ei ole 2010-luku

Oikeammin vuonna 1950 teimme töitä agraarisessa ja monin paikoin liki keräilytaloudessa, jossa samassa perheessä saattoi asua kymmenkunta henkilöä ja mukana oli myös vanhuksia. Eläkkeelle siirtyminen ei juurikaan työnkuvaa muuttanut ja lapset osallistuivat työhön jo kymmenvuotiaina. Maatiloilla tehty työ ei ollut samaa kuin tänään kahden henkilön hoitamassa tehotaloudessa ja varusomaisuudella, joka on kymmen- tai satakertainen. Tämä sama koskee toki kaikkea muutakin työelämäämme ja sen muutoksia. Ei pidä vertailla käsitteitä, jotka eivät toimi lainkaan kahden eri vuosisadan tunnuslukuina vertailukelpoisina.

Hallinnollisissa tehtävissä vielä hetki takaperin muutaman kirjeen ja puhelun hoitaminen vuorokaudessa oli ihan hyvä saavutus, tänään netin kautta vastaamme samaan aikaan tuhansille kysyjille ja saman tunnin kuluessa reaaliaikaisesti. Sosiaalinen media ei erottele asioitko iäkkäämmän tai nuoremman kanssa, työ ei näytä tekemällä loppuvan ja kulkee mukana kotiin ja lomamökille, matkalle lentokentälle ja hotellihuoneeseen. Jos lorvit lomalla, teet sen työn joka tapauksessa lomalta palatessasi, ja silloin vielä kaksinkertaisena tekemättömien töiden pinosta.

Moni virkamies kiroilee tätä omituista töitten paisunutta määrää aluehallinnon purkautuessa ja työpaineiden lisääntyessä kuntien ja valtionhallinnon sekoilussa. Jos jotain jää tekemättä, se karsiutuu pois. Joskus se on laitos tai organisaatio, saneeraustoimi.

Tuotteliaat eläkeläiset

Tilastokeskuksen mukaan eläkeläiset tekevät pelkkää vapaaehtoistyötä noin 4000 euron edestä taloutta kohden ja työn arvo oli vuonna 2006 liki miljardi euroa. Luku kasvaa kaiken aikaa, mutta jostakin syystä se jätetään pois bruttokansantuoteluvustamme.

Edelleen eläkeläiset suorittavat euroiksi muutettavia palveluita, joita yleensä nuoremmat ostavat. Nämä liittyvät usein asuntoon, ruokaan ja vaatetukseen, vapaa-aikaan. Elämän vireys ja rytmi säilyy "puuhastellen" pitäen samalla asuntokantaa kunnossa ja asumismukavuus ja -viihtyisyys korkeana. Samalla mukana ovat lapset ja heidän lapsensa. Oppiminen tapahtuu pääosin matkimalla ja yhdessä eläen mummon ja vaarin mukana. Tässä maailmamme ei ole muuttunut miksikään.

Joskus yksi kokemus ja elämys oivalluksena vastaa sataa työtuntia turhan puurtamisena. Vain kateus nuoruutta kohtaan estää siirtämästä nuoremmalle sellaisia oikoteitä, joita itse on saanut hakea vuosikymmenet.

Ilmaista elämän viisautta

Elämän viisautta on tullut mukana, ja se ei maksa lastenlapsille siirrettynä yhteiskunnalle euroakaan, sosiaalisten medioitten välittämänä se on ilmaispalvelu mistä tahansa asiantuntija-avusta ja kenen tahansa käyttöön Wikipediaa tai blogeja, Facebookia lukien. Ja pääosa kansakunnasta myös näin tekee, eikä 1950-luvun tapaan oppinsa pirtin penkiltä hankkien, rippikoulussa lukkarinkoulua käyden ja kiertokouluaan kiroillen. Oppiminen ja leikki ovat nykyisin sama asia.

Arkikokemus ei ole tilastomatematiikkaa

Pelkkä itse tuotettujen aterioiden arvo on eläkeläistalouksissa liki 17 000 euroa ja näistä mummon antimista nauttivat toki lapsenlapsetkin. Työssä käyvien kohdalla vastaava summa on vain puolet tästä. Vireät ikääntyvät tuottavat toimeliaisuutta ja omistavat valtavan sosiaalisen pääoman, jota myös jakavat läheisille, naapurustolle, sosiaalisen median koko valtaisalle globaalille yhteisölleen ja luottamustehtävissään. Se on vain kehdattava ottaa vastaan, ilman vastapalvelua. Moni ikääntyvä on hyvillään kun apu kelpasi, tuli hyväksytyksi.

Tutkijoiden arkikokemukset elämästä ja sen todellisuudesta ovat toiset kuin kauhuskenaariot eläkeläisistä yhteiskunnan taakkana tai passiiviväestönä. Lasten huolto-, valmennus ja muissa tehtävissä työskentelee valtaisa määrä vanhuksia siinä missä toisiaan auttaen. Ajatus ikääntyvästä ihmisestä taakkana on oman kulttuurimme tuote ja hämmästyttävää idiotismia.

Eivät suuret ikäluokat ole suinkaan jääneet sängyn pohjalle odottelemaan ruokaa ja hoivaa tutkija Johanna Varjosen (HS 16.8) mukaan. Sellainen vaihe tulee kasvamaan merkittävästi vasta 85. ikävuoden jälkeen, ja silloinkin se lisää työllisyyttä, kansantuotteen palvelujen kysyntää.

Eläkkeelle siirtyminen on edelleenkin vain siirtymä virallisen talouden piiristä epäviralliseen eli palkattomaan talouteen. Jos se muutettaisiin palkalliseksi, moni byrokraatti olisi tilastonikkarina tyytyväinen ja kaikki olisi taas kerran kunnossa.

Se että kansantaloutemme yhdessä saksalaisten kanssa nousee tänä vuonna 4-5 % eikä 0 % näyttää taas kerran yllättävän siinä missä laman tulo vain hetki takaperin. Mihin tällaisia talouden ennustajia ja tunnuslukuja tarvitaan? Lottokone pystyy parempaan. Mistä nämä jatkuvat suuret virheet syntyvät? Onko tapahtunut sellainen muutos, joka ei sovi vanhaan malliin ja teoriaan? Jos sellainen on tapahtunut, onko kyseessä paradigman muutoksen seuraus? Vastaus on myönteinen.

Vanha paradigma muuttumassa

Uusi paradigma sisältää vanhan enää erikoistapauksena. Kun paradigman käsitteet maailmankuvina sekaantuvat, syntyy omituisia väittämiä ja media niiden välittäjänä on kokonaisuuden hallitsijana mahdollisimman kaukana suuren muutoksen selittäjää, uutta paradigmaa.

Media heijastaa aina vain omaa aikaansa ja sen konventioita, teorioita ja malleja. Se jopa pitää niitä yllä, takertuu niihin ja hakee sieltä selitystä jopa tämän päivän kriiseilleen, sille että erotiikka ja porno ovat siirtyneet täydellisesti nettiin (HS 15.8). Tämä on maan suurimman päälehden suurin ongelma viikonloppuna elokuusa 2010 sen taloussivuilla kuvaten. Google tuotta liki 200 miljoonaa tulosta yhdellä painalluksella (porn)ja koko aikusviihde on sillä kertaa siirtynyt sinne kadoten samalla kioskeistamme ja aiemmin lehtien palstoilta ilmoitustuloina.

Vanha paradigma ei voi ymmärtää sosiaalisen median paradigmaista eroa perinteiseen mediaan. Se voi väittää argumentoimatta mitenkään kuinka ikääntyvä ja viisastuva ihminen on rasite lapselle. Ja että lapsen olisi päästävä mahdollisimman varhain töihin maksamaan ikääntyvän eläkkeet, jossa eläköityminen tarkoittaa joutenoloa, erotiikkasivuja silmäileviä vanhuksiamme.

Kuria ja niukkuutta innovaattoreille

Yhteiskunnassa kaikki on määriteltävä pilkuntarkasti, jotta ne toteutuvat odotetulla tavalla. Tätä tosiasiaa vauhdittaa kuri ja niukkuus, todistavat monet innovaatiotutkijat, väittää Hesari. Näin Suomessa myös innovatiivisuus on ymmärretty luovana joutenolona väärin, kertovat MIT-yliopiston tutkijat ja Amazonin perustaja Jezz Bezosta toimittaja Markku Junkkarin (HS 15.8) rohkeina tulkintoina.

Oikeammin kyseessä on parametrien määrittelystä, jolloin tiedämme minne olemme matkalla. Näin menestyvä innovaatio syntyy ikään kuin pakosta ratkaista ongelma, jossa rima pidetään korkealla, mutta kuitenkin saavutettavissa. Joskus teoria ja malli eivät toimi lainkaan, ja sillon kyseessä saattaa olla niitä suurempi yhteiskunnallisen paradigman muutos.

Paradigman muutos ei tarkoita löysiä lehtikirjoituksiamme, perättömiä ja argumentoimattomia väitteitä, joissa innovaatio syntyy hiestä ja tuskasta, toimeentulon rajoilla eläen. Afrikka ja kolmas maailma eivät ole olleet innovaatioiden syntylähteitä, sen sijaan hyvin vauraat Kalifornian piilaaksot sitä saattavat jo ollakin.

Tuhoisa raha pois yliopistoilta

Pelkkä raha on tuhoisaa innovatiivisuudelle, väittää toimittaja Junkkari. Tällöin on kuitenkin erotettava innovaatio, innovaattorit tutkijoina, ja puhuttava erikseen sen sovelluksista ja kaupallistamisesta. Kurjistamalla perustutkimusta ja tiedettä ei synny muuta kuin itsetarkoituksellista kurjuutta.

Suomessa niukkuus ja innovatiivisuus toteutuvat, toisin kuin toimittaja Marko Junkkari (HS 15.8) väittää tai pitää toivottavana raskasrakenteisen Euroopan innovaatiorakenteen korjauksessa. Se että Apple menestyy tänään, ei liity innovaatiorakenteeseen, tieteeseen, vaan kuluttajien maksuhaluun tuotteesta, joka on helppokäyttöinen. Apple ei ole innovaatioiden rakentelussa maailman kärkeä, mutta osaa tehdä älypuhelimen tyhmimmänkin sormeiltavaksi ja pian myös iPorn näppäimellä.

Jorma Ollila puhuu, 60 -vuotishaastattelussaan kuinka käsite “päästä eläkkeelle” on omituinen. Niin se onkin, Ollilan eduilla ja tehtävissä.

Obaman välitodistus on tyydyttävä

Marraskuun kongressivaalit ovat Yhdysvalloissa Obaman presidenttikauden ensimmäisen puoliskon mittari. Kun Obama oli vielä kaukana presidentin tehtävästään kirjoitin hänestä blogissani henkilönä, joka on siirtymässä ylemmän keskiluokan perheestä kohti hyvin laskelmallista urakehitystä reaalipoliitikkona Valkoiseen taloon.

Entisestä idealistista, elitismin älyköstä, oli tullut jo varhain chicagolaisen koulukunnan pragmaatikkojen jälkeläinen Peircen ja Jamesin opein. Kutsuin aikaa obamaniaksi, Obaman ajaksi. Teräväkynäinen Paavo Lipponen lainasi tuota käsitettä oikeassa hengessä Suomen Kuvalehdessä. Tuo aika on nyt ohi. Se syntyi sosiaalisen median tuotteena ja se häviää sen myötä. Vallankumous syö lapsensa.

Obama edusti monelle uutta aikaa, mutta ei kuitenkaan sellaista, jossa muutos olisi idealistinen ja muistuttaisi jotenkin Kennedyn klaanin aikaa ja murhattua John F. Kennedyä. Jos niin odotettiin, petyttiin. Tuo aika oli puhtaasti sosiaalisen median sisäänajoa ja uuden paradigman alkua. Televisio oli aikanaan hieman samankaltainen presidentin "tuotteistaja", mutta paljon vaatimattomampi Yhdysvalloissa Richard Nixonin aikoihin. Nixonin epävarmuus näkyi televisiossa, se oli liian paljastava.

Oikeistopuhuri marraskuussa

Uudet tuulet puhaltavat oikealta ja republikaanit ovat ottamassa voiton. Senaatissa ja edustajainhuoneessa hyväksyttävät lait alkavat kangerrella eikä satapaikkainen senaatti hyväksy välttämättä jatkossa edes presidentin nimityksiä. Presidentti Obama jää Bushin tapaan omassa puolueessaan varjojen maille. Se olisi riski jo ensimmäisellä presidenttikaudella ja sen alkutaipaleella. Kilpailijat ovat kirineet kiinni Obaman eron sosiaalisen median osaajina.

Älykäs mutta samaan aikaan elitistinen Obama poikkeaa Reaganin ja Bushin ajasta, johon yhä suurempi osa jenkeistä alkaa kaivata. Talouden ahdingon ohella muistetaan nyt kansallisen turvallisuuden näkökulma ja Obama hurmaajana, loistavana puhujana, on asioiden tosiasiallisena edistäjänä monen tulkitsemana hidas. Sosiaalisessa mediassa elävät ihmiset pettyvät reaaliaikaisesti ja muutos on nopea.

Obamaa vaivaa Matti Vanhasen tauti. Hänen olisi kyettävä muuttamaan valtion talouden ohella etenkin puolueensa kurssi, ja siihen hän ei kykene. Häntä ei edes haluta tuohon tehtävään enää. Obaman kannatus on hetkessä romahtanut monista saavutuksistaan huolimatta. Kolmen valtavan lain, terveydenhuollon uudistuksen, talouden elvytyspaketin ja rahoitussektorin säätelyn, olisi odottanut riittävän Bushin jälkeen.

Haudattu hiljaisuudessa

Metropoliitta Johannes haudattiin hiljaisuudessa. Kirjoitin hänen kuolemastaan yhdessä runoilija Tommy Tabermannin kuoleman kanssa. Joensuun piispa Arseni pitää metropliitan viimeistä toivetta ratkaisuna omalaatuisena ja arkkipiispa Leo ei kommentoi (HS 15.8). Heidän välit olivat tunnetusti viileät. Taustalla ovat mm. Venäjä -suhde ja Johanneksen takavuosien toiminta Virossa metropoliitan viransijaisena. Leo ei saanut kutsua hautajaisiin, siunauksen suoritti Helsingin piispa, metropoliitta Ambrosius.

Nikean metropoliitta Johannes oli myös Bysantin luottomies ja arvoasteikossa Suomen arkkipiispan yläpuolella, Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean jäsen ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhän synodin jäsen.

Metropoli Johannes tunnettiin ekumenian edistäjänä, lämminhenkisenä ja herkkänä, huumorintajuisena henkilönä. Toimittaja Anna-Sofia Berner olettaa miehen olleen mahdollisesti huumorintajuisen mutta arvailuksi jää, oliko hän myös piruileva kirkonmies. Hautajaisten kun olisi tullut olla hyvin julkinen tapahtuma, kaikkien ortodoksien yhteinen ja institutionaalinen.

Kun kunnioitusta Suomessa ei tullut eläessä, ei riittävää, miksi sitä olisi nyt annettava haudalla pokkuroiden, pohtivat monet asian sisältä tuntevat. Joku taas voisi olettaa sen liittyvän metropoliitta Johanneksen munkkitaustaan ja aikanaan tehtyyn “loikaan” luterilaisesta kirkosta ortodoksikirkkoon. Papit kun eivät saa julistaa itseään ja omia ajatuksiaan vaan kirkon oppia, perusteli metropoliitta Johannes aikanaan loikkaansa, tullipäällysmies Fredrik Rinteen Johannes poika.

Runoilija Tabermann haudattiin hänkin hiljaisuudessa. Mieleen jäi hänen sanomanaan Mika Waltarin opit. Oli kuljettava omia teitään, ei saanut välittää muiden neuvoista, jos aikoi olla rehellinen ja elää katumatta vanhuutensa. Näissä opeissako on suomalaisen ikääntymisen ja vanhuuden vähäinen arvostus? Jos sosiaalinen media alkaa sekin täyttyä pornosta, ikääntyvien on siellä vaikea menestyä. Nuoruuden palvonta on mennyt jossain överiksi ja terveeseen seksuaalisuuteen liittyy kohtuutonta kaupallista painetta. On liittynyt aina. Se on helpoin ratkaisu mutta ei sosiaalisin.

Vainajana oma tie loppuu

Ehkäpä molemmat, samana päivänä kuolleet vainajat, lopulta kulkivat vain omia polkujaan ja loppu meni jo muiden kantaessa. Monen merkittävän ihmisen taustalla on perhe, läheiset, joiden tausta ei ole institutionaalinen, julkinen ja jumalten näkyvästi viitoittama.

Tällaisille läheisille liian suuren miehen saattaminen haudan lepoon voi olla joskus jopa ylivoimainen tehtävä. Ehkäpä runoilija Tommy Tabermann ja metropoliitta Johannes halusivatkin kunnioittaa näitä läheisiään, rakkaimpiaan. Muut voivat osallistua esirukouksin ja sosiaalisen median sanomin mielin määrin.

Epäilen tätä kuitenkin suuresti ja oletan, että kyseessä on ajan merkki, obamanian päättyminen ja ilmastomuutoksen tuoman omalaatuisen talven ja sitä seuranneen vielä omituisemman kesän muuttumisesta seuraavaan vaiheeseen myös sen sosiaalisen mediamme tuomassa uudessa yhteiskunnallisessa murroksessamme, sen viesteissä.

Enoni on eri maata

Jacques Tatin komedioista tuttu monsieur Hulot vieraili vuosien jälkeen mykkäkoomikkona teemalauantain viihdyttäjänä kodeissamme ja samalla muistuttaen forssalaisesta mykkäelokuvan päänäytöksestä “The Iron Horse“ John Fordin ohjaamana.

Lavakoomikon lahjat

Jostakin syystä ranskalaisen Jacques Tatin seikkailut upposivat myös amerikkalaisiin. Teemalauantaina Tatin viidestä elämään jääneestä viiden tähden hauskutuksesta esitettiin koomikon ohjaama ja pääosan esittämä “Enoni on toista maata”, monsieur Hulotin vähäpuheinen seikkailu hillitystä epäjärjestyksestä kohti sukulaisperheen modernia kaupunkiasuntoa.

Vähäeleinen ja -puheinen Hulot seuraa amerikkalaista Chaplinin esittämää nerokasta tilannekomiikkaa ja oman aikansa hersyvän rehevää ironiaa. Chaplinin “Nykyaika” ja Hulotin seikkailut Arpelin perheen 1950-luvun minimalistisesti kalustetussa ja uuden modernin ajan vempaimilla varustetussa kodissa on Oscarin arvoinen ja sen raina toki voittikin vieraskielisten elokuvien sarjassa.

Hulot ja Chaplin ovat kuin suomalaisia kapellimestareita Jorma Panulan kouluttamina vispaajina. Sellaisia vispaajia juuri Yhdysvallat rakastaa, pragmaatikkojen koulukunnan koomikkoja.

Rehellistä ihmistä pelätään

Chaplinia ei aikanaan vain kiitelty ja sama koski myös Jacques Tatinin nyt niin harmitonta huumoria. Tuohon aikaan 1950-luvulla Ranskassa oli ennätysmäärä asunnottomia ja uusia asuntoja rakennettiin kuten tänään maailmalla kokonaisia uusia kaupunkeja, lasipalatseja ja keitaita rikkaiden asunnoiksi ja yhdyskunniksi.

Joskus ne vain tahtovat jäädä autioiksi. Tarvittaisiin uusia neroja kuvaaman aikamme keskeisiä kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitämme loukkaamatta postmodernin yhteiskunnan lapsekkaita rakentajia. Eleettömästi, Tatinin ja Chaplinin tapaan ja vailla halua lyödä tai kolhia kohteensa hengiltä. Samalla kuitenkin valiten huolella kohteensa. Suuret pelureiden ja turistien, kulkureiden laumat eivät ole saman kassakoneen kautta kulkevia.

Moderni mykkäkoomikko

Suomalainen design ja arkkitehtuuri olivat vielä Hulotin aikoihin 1950-luvulla alustalle nostettu, nykyisin jo koominen ilmiö. Kun tällainen ilmiö katoaa, jää vain kuoret, jotka tänään voivat merkitä yleiskielessä huumeita, hiusgeeliä, intiimiesineiden myyntiä, design tuotetta, jonka kuvaajana Hulot olisi mestari.

Muotoilu arvona alkoi hämärtyä samaan aikaan, kun sen markkinat levisivät painetun ja digitaalisen median kautta ulos 1950-luvun ilmiöstä. Samoin kävi politiikalle, yhteiskuntamme rakennemuutokselle ja lopulta ihmiselle itselleen hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ihmisestä tuli osa megamarketeissa näpelöitävää tuotetta, jota kaupitellaan painetussa ja digimedioissa, jossa “Enoni on eri maata”, monsieur Hulotin tapaan, on koko ajan eksyksissä ja tuntee itsensä tyhmäksi omituisten laitteiden ja vempainten keskellä.

Väärä vuosikymmen

Huono muotoilu, arkkitehtuuri ja vaikkapa musiikki tekee tuotteesta ja sen luovuudesta, innovaation ideasta, häirikön. Kun kulttuurin käteen ja aisteihimme sopivat tuotteet vetoavat tunteisiin, niitä ei voi mitenkään muuttaa euroiksi. Euroiksi muutettu muotoilu kännyköissä ja intiimituotteissa, huumeissa design käsitteellä näitä markkinoiden, on kuin kymmenen lapsen äiti myymässä itseään netin ihmismarkkinoilla, rakkausmarkkinoiden erotiikkapalstoilla.

Lisäksi näiden tuotteiden, ihmisten käyttämien vempainten, merkitys ulottuu nykyisin ympäristöön. Muotoilun ja arkkitehtuurin on oltava lyhytikäisiksi jäävissä tuotteissamme samalla elämää ylläpitäviä, kierrätettäviä, tai niiden ikää on voitava jatkaa.

Yltiöyksilöllisyyden rinnalle on tulossa vastuullinen ajattelu, jossa Hulot kykenee elämään myös sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei saa käyttäjäänsä tuntemaan itseään arjen aherruksessa tyhmäksi, jossa esineen käyttö johtaa vain toistuviin kirouksiin digilaitetta näpelöitäessä. Älykoneen tulisi olla tyhmimmänkin helposti käytettävissä ilman, että monsieur Hulot rikkoo sen piippuaan täyttäessä. Olettaen että piipusta on muotoiltu myös kännykkä ja kamera, osa monsieur Hulotin persoonallista identiteettiä.

Suomalainen monsieur Hulot

Suomalainen Hulot on kuin 80 vuotta täyttävä kapellimestari Jorma Panula. Hänen työssään kapellimestareiden kouluttajana taloudellisuus ja tarkoituksenmukaisuus yhtyy minimalistiseen Jacques Tatin elehtimiseen. Kapellimestari ei saa olla hollantilainen tuulimylly eikä steppaileva tanssahtelija. Heille on olemassa muuta käyttöä näyttämöllä. Tärkeää on, että jokainen löytää siellä oman tyylinsä ja paikkansa. Näin Panula on julistanut jo yli viisi vuosikymmentä ja hän tuntee asiansa.

Jorma Panula on kouluttanut maailmalle niin Saloset kuin Sarasteetkin. Kauhajokisen isäntämiehen oloisen kouluttajan mukaan suomalaisilla ei ole musikaalisia lahjoja yhtään muita enempää, ehkä pikemminkin päinvastoin. Se korvataan sisulla ja noudattamalla partituurin ohjeita, välttelemällä suuren show’n elkeitä. Meissä on Chaplinin ja Tatin kykyä nähdä koomiset ainekset ja tuoda ne tarvittaessa esille pienin elkein ja oikeassa yhteydessään.

Realisti nero

Lisäksi johtajamme, kapellimestareita kouluttavat suuret opettajat, ovat realisteja. Sadasta mestarikurssilaisesta vain yhdestä tai kahdesta kasvaa todella lahjakkuus, kertoo Panula. Luku on sama joka toistuu aina haettaessa innovaatioprosessin kärkiosaajia. Se on aina tuo sama 1-2 prosenttia ja sen löytäminen, oikea kouluttaminen, pienelle kansakunnalle riittääkin saavuttamaan kansainvälisen maineen.

Me olemme maailman johtava maa niin kauan kun muut menevät jo takasuoralla ohi ja myönnämme jotain olevan pielessä. Se vie meiltä aina aikaa ja design, muotoilu, jää meillä 1950-luvun maineensa kahleisiin siinä missä yleisurheilijammekin, maailman nopein kansa.

Rehellinen huijari

Jacques Tatin epäonnistui viimeisimmässä elokuvassaan ja kuoli katkeroituneena vanhuksena. Sekin on aika tyypillistä Paavo Nurmen tapaan olkoonkin, ettei Jorma Panula näyttäisi seuraavan tätä nerouden lajia. Kun syntymäpäiviään viettävä juhlija ei itse ole narsismiltaan häiriintynyt, vaan suomalaiskansalliseen tapaan itseään näyttelevä rehevä ihminen, rehellinen ja suorapuheinen, puheita, kukkia ja kravattia ei tarvita.

Kun sankari on kouluttanut vuosittain sata oppilasta, kokonaismäärä nousee jo reiluun kahteen tuhanteen. Heistä vuosittain mestarikoulutukseen on valittu kymmenen henkilöä videoiden perusteella 70-90 hakijasta. On suorastaan omituista, jos näistä ei syntyisi vuosikymmenien saatossa muutama Esa-Pekka tai Jukka-Pekka maailman turuille.

Jokainen suomalainen urheiluvalmentaja, yliopiston professori, olisi kateellinen suomalaismaestron sille massalle, joka hänellä on ollut käytettävissään leipoessaan muutaman mestarin töihin ulkomaille. Keihäänheittälegenda Jorma Kinnunen, Äänekosken pikkujättiläinen, leipoi maailmanmestarin toisesta pojastaan, ei tuhansista turhuuksien markkinoille usein lopulta joutuvista kunnianhimoisista nuorista. Aina tuo suhde huippusuoritukseen ei ole yhden suhde sataan. Joskus se on yhden suhde yhteen vanhemman valmentaessa lastaan.

Lahjakkuuksien haaskausta

Tämä jälkimmäinen käytäntö taitaa olla jopa yleisempi ja niinpä Yhdysvalloissa huippuja ei haeta seuloen tuhansista, haaskaten lahjakkuuksia suomalaiseen tapaan, vaan huippukouluttajalla on lopulta vain pari huippua koulutettavanaan huippuyliopistossa. Näin syntyy tähdet vaikkapa tennikseen Williamsin perheen tyttäristä todella kilpaillussa ja arvostetussa urheilulajissa. Suomessa näin on tapahtunut viime vuosina etenkin uinnissa, niin ikään paljon harrastetussa ja arvostetussa lajissa.

Suuria massoja koulutettaessa huiput kadotetaan ja tasapäistetään samalla lahjakkaat osaksi samalla muotilla sosiaalistettavaa, joskus jopa kiusattavaa keskitasoisten ihmisten suurta joukkoa. Huippuopettajien aika menee narsitisten häiriöiden hoitoon ja lahjakkaat jäävät vaille kaipaamaansa huippuvalmennusta ja koulutusta. Tutkimusten mukaan jopa innovaatiorakenteissa innovatiivisimmat ja luovat johtajat ovat pelkkä sattuma Suomessa ja usein heitä jopa vältellään ja torjutaan.

Suurten ikäluokkien sumutusta

Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi syksyllä 1945. Pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta aikaisemmin. Kaikkein suurin ikäluokka syntyi vuonna 1947. Vuosikymmenen vaihtuessa laskua tapahtui jo yli 10 000 lapsen verran. Tuo taso säilyi sitten liki koko seuraavan vuosikymmenen vain hieman supistuen.

Palvelutkin on maksettava

Vasta 1970-luvulla pelästyimme sen muuttuvan pysyvästi jyrkkenevään laskuun yhdessä maastamuuton kassa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Väkilukumme on kasvanut myös 2000 luvulla ennätysmäistä vauhtia ja paljon puhuttu pakolaisuus on siinä marginaalinen tekijä. Suomi kuitenkin tarvitsee enemmän ulkomaalaisia työntekijöitä, kuten kansanedustaja Arto Satonen (HS 7.8) kirjoittaa. Näissä perusteluissa taustalla on yleensä aina talous, harvemmin sellainen huoltovarmuus, jossa mukana on maamme aluerakenteen kokonaisuuden oivaltaminen. Ei vain eläköityvän kansakunnan vanhuksista tai lapsista huolehtiminen. Yhä harvempi poliitikko edes tuntee maataan Tampereelta pohjoiseen tai edes kehä kolmosen ulkopuolella käyden.

Jos metsään haluat mennä nyt…

Kun meillä käy ensimmäiset syysmyräkät, me emme saa kohta edes pidettyä sähkölinjojamme auki. Mitä kauemmas pohjoiseen ja itään siirrymme, sitä selvemmin meidän tulisi jo havaita, kuinka maa on tyhjenemässä jo pelkän perusinfrastruktuurin ymmärtäjistä. Meillä ei ole varaa pitää suurta maata asumattomana erämaana. Me emme voi elää jatkossa vain nostelemalla takkia toistemme hartijoille. Toimivan perusifrastruktuurin ylläpito koko suuressa massamme edellyttää koneiden ohella myös osaavia ihmisiä. Metsien raivaaminen ei korjaudu eläkeikiä nostaen. Nuori virtuaalimetsuri on siellä yhtä tarpeeton kuin hänen vaarinsa.

Niin takuulla yllätyt..

Usein kuulee edelleen puhuttavan eläkepommista ja huoltosuhteestamme, joka iskee oman taloutemme sietokykyyn lähivuosina suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Oikeasti suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle ja niistä suurimmat parin viimeisimmän vuoden aikana ja melkoinen osa jo 2000-luvun alussa. Suuri ikäluokka ei syntynyt 1950-luvulla, kuten monet näyttävät olettavan mielipidekirjoituksissaan lehtiin ja kokevat tulevansa syyllistetyksi siitä, että ovat ylipäätään syntyneet.

Sumutusta sumutuksen jälkeen

Suuria ikäluokkia Suomessa on ollut aiemminkin ja etenkin huoltosuhdetta ajatellen lasten osuus on ollut ajoittain hyvin suuri. Lasten suuri osuus on aina paljon suurempi ongelma kuin ikääntyvien, jotka kykenevät hoitamaan itseään, lapsiaan, lastenlapsiaan, talouttaan, ovat kuluttajia ja maksavat veronsa.

Tämän päivän reippaat eläkeläiset ovat pääsääntöisesti pelkkä rikkaus myös maan taloudelle. Monet maailman rikkaimmista talouksista elävät eläkeläisten rahoilla ja heitä haalitaan niin Floridassa, Kaliforniassa kuin nyt Aasian rikkaimmilla välimereisillä ilmastovyöhykkeillä. Tässä ei ole edes mitään uutta, ellei lukisi suomalasia medioita, jotka pitävät vanhuksia rasitteena maan taloudelle. Ikääntyneet ovat pian ainoita printtimediankin ylläpitäjiä. Siellä on jo kauan purtu ruokkivaa kättä. Kohta se iskee takaisin.

Väestöpyramidi on harhautusta sekin

Vuonna 1909 lapsia syntyi tarkalleen sama määrä kuin jatkosodan päätyttyä tai nykyiseen väkilukuun suhteutettuna liki 70 000 enemmän sekä sisällissodan jälkeen, niin ikään nykyiseen väkilukuumme suhteutettuna, lähes 40 000 normaalia suurempina ikäkohortteina. Väestöpyramidi on suhteutettava omaan aikaamme ja ymmärrettävä lukea sitä kuten tähän päivään deflatoitua valuuttaamme. Sekin vaatii asiantuntijoita, väestötieteeseen eli demografiaan erikoistuneita ihmisiä. Tehtävää ei pidä uskoa toimitajalle tai poliitikolle. Syntyy pelkkää huuhaata.

Samoin pahimpien katovuosien jälkeen syntyvyys kohosi noin 30 000 normaalia suuremmaksi. Vuosien 1821 ja 1823 syntyvyys vastaisi tänään yli kaksinkertaista määrää lapsia vuoden 1947 suureen ikäluokkaan suhteutettuna (deflatoituna). Näin ikäpyramidi ei ole koskaan ollut pyramidi ja suuret ikäluokat tuottivat puolestaan aina uuden suuremman ikäluokan hedelmällisyysikään saapuessaan synnyttäen oskilloivan ja vähin erin katoavan aallon. Nykyinen pyramidimme “kellotapulina” alkaa olla jo melkoisen vakiintunut ja kaukana pyramidista. Se on rakenteeltaan hyvinkin “terve”.

Vakaa eläkejärjestelmämme

Suomen eläkejärjestelmä on varsin nuori, 1960-luvun alussa pääpiirteissään rakenneltu, rahastoimisaste on noin 25 % ja järjestelmä kaikkineen on erittäin vakaa sekä aikanaan hyvin varautunut suurten ikäluokkien eläkemenoihin. Aluksi järjestelmämme oli liki puhdas jakojärjestelmä, jossa eläkemaksuja saivat sellaiset, jotka eläkemaksuja eivät juurikaan ehtineet maksaa. Ei kukaan silloin puhunut eläkepommista, päinvastoin. Nyt tilanne on toinen ja rahastot ovat ammattimaista sijoittamista, jossa suuret ikäluokat on toki aikanaan otettu huomioon.

Keskusteltaessa eläkeiän nostosta, suurilla ikäluokilla ei ole tässä enää merkitystä, eikä heitä pidä syyllistää syntymästään. Poliittinen reaktio syntyikin lähinnä paniikkista kansainvälisen talouskriisin tuotteena ja pelosta työttömyyden kasvussa. Nyt tämäkin alkaa olla väärä peruste näille pohdinnoille. Nämä pohtijat ovat kaukana alan ammattiosaajista.

Työvoimapula on oikea ongelma

Tänään työttömyyden sijasta olisi puhuttava työvoimapulasta uhkana kyvyllemme säilyttää kansainvälinen kilpailukykymme. Kyse on samalla pidemmän aikavälin talouspolitiikasta ja uudesta sellaisesta rakennepolitiikasta, jossa kansainvälinen työnjako ja sen vaikutukset aiemmin vahvoihin vientimaihimme ovat 30 vuoden aikana ratkaisevasti muuttuneet. Paljon saavutettaisiin jo sillä, että politiikkamme vaikuttajat voisivat hieman enemmän kuunnella niitä asiantuntijoita, joita akateeminen maailmamme tuottaa eri politiikkamme sektoreille (Jukka Kekkonen HS 25.7).

Professori Kekkosen madonluvut

Professori Kekkosen mukaan asiantuntijoiden kuuleminen on teatteria, välttämätön paha, eikä asiantuntijoiden käyttö näyttäisi vaikuttavan mitenkään hallitusten hankkeiden hioutumiseen ja virheiden karsiutumiseen. Vielä vähemmän asiantuntijoita käytetään innovatiiviseksi ja luovaksi rakennettavan talouden ja elinkeinopolitiikan hoidossa. Nokia johtavana innovaatioympäristönämme on vaikeuksissa saada edes yhtä johtavaa asiantuntijaa johtoonsa. Huiput ovat harvassa ja he eivät hevin muuta synkkään Suomeen. Heitä varoitetaan maan punaniskaisesta johdosta. Ilmasto ja luonto ovat sen sjaan parhaasta päästä mitä voi toivoa. Näin kuulee kerrottavan ja tätä olen itsekin maaailmalla maastamme kuullut.

Suomessa akateemista asiantuntijuutta on vähän, eikä sitä ole koskaan edes osattu arvostaa. Akateemista asiantuntijaa suomalainen politiikka vierastaa ja nykyisin se alkaa olla molemminpuolista. Tunnemme toisemme mutta emme tervehdi, kuten filosofi sanoi aikanaan jumaluudesta. Vai tervehtivätkö sittenkin, mutta eivät tunteneet, ystävystyminen oli kuten ruotsalainen pääoma Suomessa professori Erkki Pihkalan (HS 7.8) kuvaamana ja tutkimana. Se ei tahdo sopia saati kotiutua suomalaiseen käyttöön ja käteen, ei tee pesäänsä vuosisatojenkaan jälkeen, vaan pysyy paremman väen hoidossa.

Pelkkä akateemisen väen kuuleminen ei riitä, täytyy myös välittää ja käynnistää uskottava keskustelu kansakunnan linjasta asiantuntijoiden siihen osallistuessa, ei vain populistisena pulinana kovin vähäisistä, ja suuriin linjoihin vain marginaalisesti vaikuttavista ilmiöistä. Juuri tällaisiin populistisiin vaaleihin meillä ollaan menossa ensi keväänä, ikään kuin eläisimme uudelleen 1970-luvun alkua.

Ammattina Kiusaaja

Kiusaaminen on aikuisten maailmassa sosiaalisen kilpailun muoto, jossa pyritään vaikuttamaan ihmisen sisäiseen pääomaan. Kiusaaja kohdistaa hyökkäyksensä siihen pääomaan, johon kiusatun asema yhteisössä perustuu. Hyökkäys voi olla verbaalista, fyysistä, eleellistä jne. jolla hyökkääjä horjuttaa ihmisen oppimaa psyko-sosiaalista olotilaa.

Suunnitelmallista alistamista

Työelämässä ja aikuisten maailmassa kiusaaminen on pääsääntöisesti suoraa tai välillistä maineen pilaamista, suunnitelmallista alistamista, jolloin kiusattu menettää lopulta toimintakykynsä tai se alenee oleellisesti. Tyypillisin tapa puolustautua kiusaamista vastaan on uhittelu. Harvoin se yksin toimii, pikemminkin vain ärsyttää kiusaajaa ja toimii laukaisijana, kiusaaminen pahenee.

Aikuinen kiusaajana on pääsääntöisesti luonnehäiriöinen ihminen. Tällöin kiusaaminen ei ole pelkästään sarkastisia huomautuksia, haasteita tai loukkauksia, joilla pyritään saattamaan kiusattu onnettomaan tai voimattomaan mielentilaan. Tunnevammainen ihminen on harvoin itseironiaa käyttävä älykkö ja humoristi. Kiusaaja ei ymmärrä tekojaan tai niiden emotionaalista merkitystä ja muistuttaa vaikkapa elokuvien massamurhaajista annettua karrikoitua mielikuvaamme psykoottisesta tappajasta, jossa mielihyvä syntyy mielettömistä teoista.

Koulutettu taituri

Luonnehäiriöinen narsisti ei tyydy pelkästään eristämiseen, syrjintään, keskisormen näyttämiseen, ovien paiskomiseen tai muihin huomiota herättäviin mielenilmaisuihin. Oikea kiusaaja on alansa ammattilainen, professionaalinen osaaja ja ylpeä siitä.

Vielä vähemmän hän käyttää fyysistä pahoinpitelyä, potkimista, tönimistä, tavaroiden heittelyä tai sylkemistä. Ammattilaisen näkemyksenä sellainen on amatöörin puuhastelua. Toista vahingoittava henkinen tai fyysinen väkivalta ovat lähinnä koulukiusaamisen muotoja ja kohdistuvat toistuvasti ja tahallisesti suhteellisen puolustuskyvyttömään lapseen tai nuoreen. Näistä taitavimmista, narsismiltaan häiriintyneistä, kasvaa aikanaan ammattikiusaajat ja -masentajat.

Pätemisen tarve kouluissa

Koulussa kyse on pääsääntöisesti pätemisen tarpeesta, ei niinkään häiriintyneestä narsismista tai huonosta itsetunnosta, kuten joskus väitetään. Kyse voi olla myös pelkästä ajankäytöstä, ei niinkään vallankäytöstä nokkimisjärjestystä hakien. Kiusaajana ihminen on hyvin mutkikas psykofyysinen, biologinen ja sosiaalinen eläin.

Kiusaamisen kohde on yleensä jotenkin ryhmästä poikkeava, joskus hyvinkin lahjakas lapsi, kiusaajan näkökulmasta liiankin lahjakas. Kiusaajan ymmärtäminen ja ongelman psykologisointi on yleensä virhe ja parhaiten toimivat sanktiot, juridiset keinot kiusaajan ja kiusaajien sekä koulun suuntaan. Oikean kiusaajan kouluttaminen ammattilaiseksi on lopetettava ajoissa. Tuleva ammattikiusaaja oppii ammattinsa yhteisössä, jossa normit, moraali ja eettiset ohjeet, tai niiden täydellinen puuttuminen, ruokkivat kotona saatuja tunnevammoja ja niiden menestyksellistä käyttöä myöhemmin aikuisiässä. Ammattikiusaajan takana voi olla hyvinkin väkivaltainen, rikkonainen lapsuus ja kiusattu voi hänkin olla sekä fyysisesti että henkisesti lyöty ihminen. Ammattikiusaaja "haistaa" kohteensa ja muistuttaa parfymööriä tuoksujen tuntijana.

Nuorempana normaalin oloinen ihminen

Narsistinen luonnehäiriö aikuisten kiusaamistapauksissa on ilmiönä vaikea kuvata nuoruusajan riikinkukkoilmiöiden vuoksi. Kaikissa meissä on nuorena samoja narsistisia ylilyöntejä.

Kiusaaja on päällisin puolin normaali, usein jopa normaalia fiksumpi, olemukseltaan ja karismaltaan muita menestyvämpi. Näin hän saattaa olla myöhemmin myös johtavassa asemassa toimiva vaikuttaja ja vallan käyttäjä, arvostettu ja deflonpintaiseksi markkinoitu ihminen. Runsas esilläolo lisää narsistisen luonnehäiriön omituisuuksia ja vähitellen mielipiteet henkilöstä alkavat jakautua. Osa ihailee ja osa alkaa epäillä tällaisessa ihmisessä olevan jotain poikkeavaa, asiaankuulumatonta.

Kun epämääräinen olo työyhteisössä tai kotona alkaa muuttua ahdistukseksi ja pitempiaikainen yhdessäolo tuo mukanaan epätavallisen määrän itsekeskeisyyttä, itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä, normaalit terveet ihmiset havaitsevat luonnehäiriöisen täydellisen kyvyttömyyden ottaa huomioon ihmisten tosiasialliset tarpeet ja tunteet. Johtajana kiusaaja alkaa toimia liki sadistisesti ja hakea ympärilleen hovia ja näille yhteisiä syntipukkeja, kiusattavaa. Kiusattavaksi ei siihenkään kelpaa kuka tahansa, ja ammattikiusaaja hakee yleensä organisaation sisältä tehtävään oman asemansa lähimmät uhkaajat. Usein tämä tapahtuu hajottamalla ja tätä kautta halliten.

Pahoinvointi, ristiriidat syvenevät

Työyhteisössä alkaa syntyä ristiriitoja, jotka ovat luonnehäiriöisen hajota ja hallitse periaatteella rakennettuja koukkuja ja toiminta yhteisössä kriisiytyy. Etäämpää seuraten häiriintynyt esimies toimii kuin “pässi narussa” poukkoillen ja työyhteisö alkaa seurata hänen puuhakasta liikehdintää, sen sijaan että se olisi motivoitunut ja suorittaisi tehtäviään itsenäisesti.

Koulussa kiusaaminen liittyy kotiin ja ystäväpiiriin, kouluoloihin ja terveyteen. Kiusaamiseen johtavat tekijät ovat yleensä helposti havaittavia koulun työilmapiirissä ja lasten hylkimisreaktiot kiusaamisilmiöinä ylipainoista toveriaan kohtaan ovat näkyviä.

Usein taustalla ovat kodin olot, salatut aggressiot ja häpeä, lapsen paha olo ja pätemisen tarve. Kun lapsi ei saa huomiota kotona, pätemisen tarve hoidetaan koulussa aiheuttamalla häiriötä. Harvemmin kyseessä on usein muodikkaana esitetty itsetunnon puute. Lapsen itsetunto on vasta muotoutumassa ja murrosiässä kadoksissa.

Aikuisen narsistisissa häiriöissä tilanne on jo toinen. Ammattikiusaaja on itsetunnoltaan ja tunne-elämältään ontuva otus ja evolutionaarisesti tulkiten muistuttaakin eläintä ja luolissa kokemiamme opittuja ja ehdollistettuja refleksejä.

Iän myötä paheneva ilmiö

Työyhteisössä luonnehäiriöinen asettaa yleensä ympäristölleen ja kiusatulle kohtuuttomia vaatimuksia ja syyllistää, rakentaa itselleen hovin, jota palkitsee sekä hakee syntipukkeja ja alistettavaa uhria. Ero koulukiusaajan pätemisen tarpeeseen on kuitenkin selvä ja liittyy etenkin keski-iässä uusiin mahdollisuuksiin käyttää valtaa. Valta sokaisee narsistisen luonnehäiriöisen ihmisen toisin kuin normaalin persoonallisuuden ja sen monet vivahteet. Vallasta ja sen käytöstä tulee osa luonnehäiriön välinettä, se ei ole osa työyhteisön suorituskyvyn ja hyvinvoinnin kohottamista.

Iän myötä ongelma pahenee ja korostuu juuri häiriölle tyypilliset yhden asian “ilmiöt“, oman egon korostaminen ja muiden alistaminen tai väheksyminen. Samalla syntyy vainoharhaista käyttäytymistä ja työyhteisön ahdistus ja ristiriidat yleistyvät. Etenkin uudet työpaikalle rekrytoituneet eivät tajua mistä ongelmat saattaisivat johtua, ja heitä käytetään hyväksi rakenneltaessa usein jo vaikeasti sairastuneeseen yhteisöön paikkoja uusille “syntipukeille”. Näin vahingon annetaan kiertää ja ammattikiusaajat saavat uusia uhrejaan. Työyhteisö alkaa siirtyä pois alkuperäisestä tehtävästään.

Pätemisen tarpeesta kohti turhaumaa

Selvästi havaittava myöhemmän iän luonnehäiriö muistuttaa jossain määrin koulukiusaajan turhaumaa. Kun narsistin elämästä ei tullutkaan sitä suurta ja ihailtavaa, pettymykset puretaan aggressiivisessa käyttäytymisessä ja itsekkyys muuttuu välinpitämättömyydeksi läheisistä. Muutos tuntuu usein yllättävältä, ellei siihen ole riittävää ajallista perspektiiviä. Yllykkeet ovat olleet kaiken aikaa olemassa, ja niitä oli vain luettu väärin, tai ne tulivat esille siedettävämmässä muodossa. Ammattikiusaaja ei vielä osannut ammattiaan täydellisesti.

Koulukiusaamisessa masentuneisuus ja mielialan vaihtelut vaivaavat pääsääntöisesti kiusattuja ja alttius masennukseen siirtyy myöhemmin myös aikuisuuteen. Luonnehäiriöinen aikuinen ja vanheneva kiusaaja muistuttaa tässä murrosikäistä ja kiusattua lasta. Nuoren kiusatun kohdalla itsetunto laskee ja sosiaalisten tilanteiden pelko kasvaa. Kynnys hakea apua muuttuu sekin korkeammaksi ja syntyy noidankehämäinen kierre.

Jotkut koulukiusatut turvautuvat väkivaltaan vaiheessa, jolloin kynnys ylittyy ja normaali elämä häiriintyy kohtuuttomasti. Joskus kiusatut alkavat kiusata muita, syntyy pakonomaisia, liki neuroottisia tai joukkopsykoottisia ilmiöitä, jolloin ulkopuolisten on puututtava asiaan. Kouluammuskelutapauksissa osasyynä on usein juuri tällainen yhteisön sisäinen patoutuma.

Rikosoikeuden piiriin kuuluvat teot

Koulukiusaaminen kuuluu vaikeimmillaan rikosoikeuden piiriin. Monet kiusaamisen muodot ovat jo sinällään henkilön koskemattomuutta loukkaavia (lyöminen, töniminen, potkiminen, loukkaava viestittely ja internetin sisällä tehdyt rikokset jne. )
Perättömien huhujen levittely voi täyttää pahimmillaan kunniainloukkauksen merkistön ja alkavat lähestyä työyhteisön sisäisiä pitkälle tulehtuneita ihmissuhdeongelmia. Joskus tutkimuksissa asiat menevät päälaelleen. Ruotsin vaikeasti vammainen poliisijohto johti tutkimuksia ja sai itse vuosien vankeusrangaistukset.

Suomessa puolestaan sota-aikojen pitkät poikkeusolot johtivat raaistuneeseen yhteisöön ja suurten ikäluokkien syntyessä normit, moraali ja eettiset ohjeistukset olivat kadonneet. Kouluissa ja kaveripiireissä, kodeissa, kiusaaminen ja sadismi olivat usein osa kasvatusta. Ammattikiusaajia syntyi paljon ja maine kiusaajien yhteiskuntana, jossa alkoholismi oli kuin pitkäkestoinen itsemurha, olivat juuri Ruotsista tulleita arvioita suomalaisten siirtolaisten elämästä siellä. Suomi muistutti 1940-50 luvuilla tämän päivän pommitettua Afganistania tai 1960-luvun Vietnamia lapsineen. Tunnevammaisten vauriot eivät korjaudu hetkessä vaan vaativat uusia, terveissä oloissa kasvaneita sukupolvia.

Netti ei psykologisoi virtuaalielämäämme

Kirjoitin aiemmin blogissani verkostossa tapahtuvasta kiusaamisesta ja narsismin häiriöistä siellä. Verkossa prosessit ovat persoonattomia ja yhteisöllisyys epämääräinen. Kiusaajan tunnistaminen on vaikeampaa kuin arkielämässä ja työpaikoilla, koulujen käytävillä. Jos viitteitä kiusaamisesta vähänkin ilmenee, helpointa on sulkea heidät ulos sosiaalisen median siitä verkosta, jossa aikaansa kuluttaa tai joutuu työnsä puolesta toimimaan.

Sosiaalisissa yhteisömedioissa on aina häiriköintiä ja joskus hyvin vaikeitakin mielialahäiriöitä, jolloin helpoin keino torjua ne on pitää itsensä mahdollisimman turvatussa verkostoympäristössä ja toimia joutumatta kiusaamisen uhriksi. Koneen voi aina sulkea, surffailla muualle. Pienten lasten kohdalla mielialahäiriöiden tunnistaminen on sen sijaan netissä mahdotonta ja tässä tarvitaan aina vanhempien tukea ja valvontaa.

Cosa nostran kaltainen tukijärjestelmä

Noin joka kymmenes koululainen kärsii jatkuvasta kiusaamisesta ja oletettavasti työpaikoilla suhdeluku on lähellä koulujen vastaavaa olkoonkin, että kaikki työpaikalla suoritettava normaali esim. työnohjaus ei ole kiusaamista. Kouluissa poikien tapa kiusata on luonteeltaan fyysisempää ja verbaalista, sen huomaaminen on helpompaa kuin tyttöjen tapa toimia hienovaraisemmin pääsääntöisesti sulkemalla kiusattu yhteisön ulkopuolelle ja käyttäen väheksyntää. Tällaista käyttäytymistä tapahtuu helposti kouluissa, joissa on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita sekä työyhteisöissä, joissa on selvästi dominoivia ja omaa etuaan valvojia koulukuntia tai ryhmäkäyttäytymistä.

Samaa ongelmaa on mahdollista havaita naisvaltaisilla työpaikoilla, joissa etenkin kilpailutilanteissa narsistinen johto kykenee käyttämään tehokkaasti hyväkseen juuri hovia, jota ylläpidetään ja palkitaan, sekä hakemalla alistettavia uhreja nöyryyttämällä heitä jättämällä “vääräuskoisia” ja “toisinajattelijoita” ulkopuolelle. Usein kyseessä on pelkkä tapa estää näin tervettä kilpailua ja hoitaa omaa ja hovin taloudellista tai sosiaalista menestystä, tukijoiden urakehitystä ja poliittista valtaa. Tässä prosessissa hovi käyttää ammattikiusaajan osaamista osana omaa menestystään, turvaa näin selustansa ja hakee samalla etuuksia ammattikiusaajalta palkiten sen kiusaamalla syntipukkia. Tämä ilmiö tunnetaan myös monissa apinayhdyskunnissa ja yhteisöissä.

Innovaation ja luovuuden pahin este

Etenkin innovaatioprosessit, uutta ja yllättävää työyhteisöön tuovat osaajat, koetaan usein helppona sulkea ulkopuolelle työyhteisön vakiintuneissa käytännöissä, jotka ovat konservatiivisia ja tukevat ikääntyvän narsistisen johdon mahdollisuutta säilyttää asemansa dynaamisessa ja kiristyvässä kilpailussa. Työyhteisöissämme narsististen ongelmien ja kiusateon lisääntyminen liittyvätkin nykyisin juuri ikääntymiseen sekä toisaalla lisääntyvään päihteitten käyttöön. Näin monet organisaatiot ja työyhteisöt jäävät kokonaan ulos globaalista kilpailusta ja siellä vaadittavista menestymisen malleista.

Paljon tutkittu ilmiö

Kiusaamisen psykologiaa on tutkittu paljon. Kiusaaminen tuottaa kiusaajalle sisäisiä, emotionaalisia palkintoja, kiksejä. Joskus kiusaaja elää näistä tuntemuksista, jossa tausta on lähinnä lajin evoluutiossa ja sen lajityyppisessä käyttäytymisessä. Niiden selittäminen työyhteisön sisältä on joskus turhaa ja aikaa vievää työtä ymmärtämättä tämän logiikan neuropsykologisia taustoja.

Pitääkseen yllä tarvitsemaansa tunnetilaa, kiusaaja joutuu toistamaan toimintaansa ja se tekee työyhteisöstä usein kiusaajansa näköisen ja rutiineita toistavan byrokratian. Kun kiusattu kokee tunnetilan jatkuvana, kiusaaja on välillä ahdistunut ja etsii koko ajan uutta kohdetta tai yllykettä toiminnalleen. Näin statuskampailuna alkanut prosessi jatkuu, vaikka alistettu on jo alistunut, ja seurauksena voi olla masennuksen ohella kiusatun ajautuminen syvään lamaan, psykofyysiset oireilut ja pahimmillaan itsemurha ajatukset. Kiusattu voi myös kokea samaa voimatonta vihaa, jota koulukiusaaminen aiheuttaa, ja jatkuessaan kauan syntyy kierre, jossa ulkopuolisten on syytä puuttua työyhteisön liki psykoottiseen elämään.

Kiusattu ei saa provosoitua

Kiusaaminen ja siihen vastaaminen on persoonallisuuteen liittyvä ilmiö. Terve joustava persoonallisuus kykenee käsittelemään vaikeastikin luonnehäiriöistä kiusaajaansa ja tunnistaa helposti tämän iän mukana pahenevan heikkouden. Yleensä viisas ihminen kykenee välttämään loukkaamasta luonnehäiriöistä kiusaajaansa ja voi säilyttää työyhteisön dynamiikan myös vaikeissa häiriöissä. Kiusaajalla on aina taustalla ongelmia, jotka liittyvät lapsuuskodin rikkonaisuuteen, turvattomuuteen, kykyyn rakentaa kestäviä ihmissuhteita ja pelot tahtovat muuttua raivoksi.

Koska narsismiltaan häiriintynyt on mielestään aina oikeassa, kiusattu käyttää tätä yleensä hyväkseen, ottaa opiksi ja antaa narsistin tuntea mahtinsa huumorilla sitä höystäen. Neuroottinen vihanpito sukulaisten kanssa, joita ei voi valita, ei ole viisasta. Sen sijaan alituista alistumistakaan ei pidä kohdallaan hyväksyä, joskus on kyettävä antamaan myös samalla mitalla takaisin. Oleellista on, että terve persoonallisuus kokee syyllisyyttä ja empatiaa myös kiusaajansa kohtaan, on terve ihminen. Ilmiön psykologisointi on ihan viisasta, mutta sillä se ei korjaudu.

Häiriintyneen narsistin kohdalla on viisasta pyrkiä ajoissa “poistumaan paikalta”, hankkimaan omia voimakkaita liittolaisia ja verkostoja, jotka ovat terveiden persoonallisuuksien tuotetta. Tunnevammaisena “tumpelo” narsisti tekee joka tapauksessa elämän ennemmin tai myöhemmin onnettomaksi. On siis osattava valita ystävänsä oikein ollakseen onnellinen.


Apua täytyy hakea itse

Jokaisella kiusaajalla on esimies, poliisi, opettaja, herra se on herrallakin tyyliin. Koulukiusaamisessa kiusaajalla on myös vanhemmat ja pääsääntöisesti kukaan heistä ei oikeasti halua lapsensa olevan yhteisöllinen häirikkö. Näihin voi aina ottaa kiusaamistapauksissa yhteyttä. Ongelman jauhaminen ja psykologisointi tekee siitä vain yhteisöä hajottavan ja vie aikaa oikealta työltä.

Oleellista on, että kiusattu ei pakene, jumiudu paikalleen, syyllistä itseään ja masennu, muutu toivottomaksi. Riittävän terävä näpäytys saattaa nostaa kiusaajan kynnystä ryhtyä samaan uudelleen. Eläkkeelle jääneellä kiusaajalla ei ole mielestään mitään hävittävää. Ammattikiusaajan eläkeikä ei ala koskaan.

Lähestyn sitä mitä aavistan

Kun sodan alla Jean Sibeliuksen tytär Heidi Blomstedt soitti isälleen kysyen vanhimman poikansa vointia, tämä vastasi Juhanan voivan hyvin mutta hänen suojelusenkelinsä olevan kovin väsyneen. Lapsena, ja myöhemmin myös aikuisena, Juhana Blomstedt oli nopealiikkeinen ihminen.
Elokuun alussa enkeli lopulta uinahti ja kuvataiteilija, professori Juhana Blomstedt nukkui 72 vuoden iässä.

Kosmopoliittinen kulttuuriperhe

Juhana Blomstedt syntyi taiteilijasukuun, arkkitehti ja professori Aulis Blomstedtin ja keramiikkataiteilija Heidi Blomstedtin (o.s. Sibelius) esikoispoikana. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli taiteilija Anja Blomstedt (o.s. Erkko) ja toinen puoliso Jertta Blomstedt (o.s. Roos).

Blomstedt valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1961, jossa hänen opettajanaan oli muun muassa Sam Vanni. Hänen ensimmäisessä julkisessa teoksessaan Helsingin suomenkielisen työväenopiston juhlasalissa (1958) oli jo nähtävissä Blomstedtille tyypilliset geometriset muodot ja selkeät perusvärit.

Minulle Blomstedt tuli tutuksi kuitenkin toista kautta ja lähinnä systemaattisen työskentelyn mestarina. Niinpä vaikka Juhana Blomstedtin työt ovat erittäin laaja-alaisia, lavastuksista maalauksiin ja taidegrafiikkaan tai visuaalisilta asuiltaan vaihtelevia, geometrisista ja jyrkistä kontrasteista figuratiivisiin väri- ja muotoarvoihin, 1960-luvun lopun tieteen systeemiajattelu ja sen sarjallisuus tuli kuvataiteilijan tunnusomaiseksi kulmakiveksi.

Minneapolis (1972), Nemesis (1983), Luola (1988)

Blomstedin 70-vuotisjuhlanäyttely oli Taidemuseo Tennispalatsissa vuoden 2007 lopulla. Siellä oli mahdollista saada käsitys taiteilijan koko tuotannon varrelta, muun muassa laaja katsaus Luola-, Genesis- ja Möbius-sarjoihin. Niissä näkyi innovatiiviselle persoonalle tyypilliset etsivän luonteen yllättävät käänteet. Etenkin 1970-luvun alun töissä näkyy Yhdysvaltain ja Meksikon kauden jäljet ja niiden myöhempi vaikutus ehdottoman visuaalisesta kohti paluuta Pariisiin ja eurooppalaista ajattelua, ilmaisua osana länsimaista strukturalismia, kokemusta ja kommunikaatiota.

Kirjoittaessani uudesta mediayhteiskunnasta kulutin runsaasti aikaa lukien samalla Juhana Blomstedin syvällistä kirjoitusta muodon arvoista ja unelmaa valosta sekä havaintoja länsimaisesta kulttuurimuistista. Kokemuksemme Meksikosta, Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta, omalla kohdalla etenkin Brasiliasta, olivat yhdenmukaisia. Blomstedt oli myös syvällinen opettaja ja taidekirjoittaja.

Kuunteleva silmä (1981-82), Nummi (1995), Unelma valosta (1997)

Blomstedt edusti Suomea Venetsian biennaalissa vuonna 1982. Tuolloin viimeistelin ensimmäistä väitöskirjaani ja yhdistin omat kokemukseni etnisistä ryhmistä minimalistisiin väripintoihin, mytologisiin teemoihin ja ikivanhojen kulttuurien tapaan kokea ympäristönsä ympäristöpsykologian näkökulmasta, jossa myös äärimmäisen pienet yksityiskohdat tulevat esille ja ovat osaa yhteistä kollektiivista tajuntaamme. Tuon ajan noenmustat ja luunvalkoiset työt muistuttivat ajasta, jossa matkaa ei voinut päättää muuten kuin sitä jatkamalla ja lähestyen päätös päätökseltä sitä päämäärää jonka jo sisäisesti aavistikin.

Luovan ja innovatiivisen ihmisen matka on aina määrätietoista, intuitiivista ja polveilevaa, mutta samaan aikaan systemaattisen järjestelmällistä, Blomstedtin tapauksessa matemaattisen sarjallista ja rehellistä, oli aiheena sitten maailmankaikkeus, arkkityyppinen kuva tai pelkästään satunnainen mielikuva.

Blomstedtin taide on runoutta ja kommunikaatiota, nykyisin uuden median tapa kertoa perinteinen esteettinen tarina, ajan ja paikan ikivanha konteksti myös ajattomassa ja paikattomassa globaalissa virtuaalimaailmassamme. Teos syntyy ja täydentyy vasta kun katsoja on siihen uppoutunut, on osa tätä Claude Levi-Straussin kuvaamaa yhteistä kulttuurien metaforaa, toiminnan ja ajattelun melodioita, musiikin metaforan kautta ja ikään kuin suoraan Sibeliuksen musiikista, äidin välittämästä geneettisestä sillasta ja muuttuen muodoksi ja väreiksi, Blomstedtin poikkeuksellisen kurinalaiseksi elämäntyöksi.

Strukturalistinen länsimainen kuvataiteilija

Blomstedin töissä koko elämänkaaren mitta on lopulta strukturalistinen, jossa symboliset toimintasäännöt ohjaavat inhimillistä ajattelua ja toimintaa alkaen arkisista askareistamme, kaupankäynnistä ja edeten taiteellisiin merkkiteoksiin ja alkuasukkaiden myytteihin, tieteellisiin uskomusjärjestelmiimme.

Juuri rakenteita painottavassa muodossaan Blomstedt edusti länsimaisen ajattelun ja taiteen pitkää linjaa, jonka tukipylväitä ovat Platon ja Immanuel Kant. Klassisessa modernismissa vaikutteet ovat tulleet pelkistetystä visuaalisesta kuvakielestä, Paul Kleen, Piet Mondrianin ja Victor Vasarelyn kaltaisten mestareiden diffuusina jatkona. Itse Blomstedt mainitsi myös Edvard Munchin ja Alberto Giacomettin suuret humanistit, ihmisyyttä ja olemassaoloamme kuvanneet taiteilijat. Tätä kautta syntyi ihmismielen sinfonian hakeva länsimaisen taiteen ja tieteen yhteinen linja ja lainaten taiteilijan sanoja “Päätös päätökseltä lähestyn sitä mitä aavistan”.

Paluu arkeen

Hellekesän ja loman jälkeisestä uutisvirrasta löytyy kaksi paikallista ja yksi kansallinen toistuva ilmiö, kertoen harmaan arjen alkamisesta. Forssassa neuvottelut yhtiönkadun kaavasta käynnistyvät jälleen ja alueellista yhteistyötä tiivistetään kumppanuussopimuksin. Niiden uutisarvo on yhtä vankka kuin suomalaisen urheilijan odotukset ja pettymykset arvokilpailuissa, tulokset ovat laihoja suurten otsikoiden rinnalla. Kun ne toistuvat vuosikymmeniä, ne pitäisi lailla kieltää.

Holhoukseen joutuvia kuntia

Valtio ottaa ohjakset käsiinsä elokuun aikana Kesälahden ja Hangon kunnissa. Siellä suunnalla kumppanuussopimukset on käyty loppuun ja katuja on rakennettu väärän valtion puolelle Sortavalaan. Matka Hangosta Petsamoon lyhenee sekin pian Raaseporista ja sen keskustasta eikä Petsamon kuninkaan kartanoa enää löydy sitäkään Jäämeren tien päästä.

Pikemminkin varuskuntakaupunki ja tiukasti vartioitu suomalaisten aikanaan ottama suururakka 1920-luvun tietyömaana nyt kaiken aikaa uusia rikkauksiaan paljastavalle Jäämerelle. Jäästä vapautuvat luoteis- ja koillisväylä ovat tulevaisuuden ja jo tämän päivän todellisuutta.

Tie Hangosta Petsamoon on matka varuskunnasta toiseen ja Hangon imago kansallisesti liian näkyvä, jotta liittyminen edes konkurssin nyt kohdatessa Raaseporin kuntaan olisi onnistunut. Nyt on sitten pakko ja ikävintä kautta. Raasepori kuntana on täynnä rikkaita elämyksiä ja niistä komein on Fiskarsin vanhan ruukinmiljöö.

Ämmien Kesälahti

Aurinkokunta Kesälahti elää m-kirjaimesta, minulle vakuuteltiin jo 1980-luvun lopussa, jolloin järjestelin kuntayhteistyötä sisäministeriön pyynnöstä parin vuoden ajan vanhan Laatokan-Karjalan alueella samalla Neuvostovallan hajoamista tarkkaillen.

Metalli, maanrakennus, mansikka, maanviljely, matkailu ja muikku ovat Kesälahden kunnan talouden perusta ja tuttu suomalainen kaljaterassi, pusikoituneet viheralueet ja palvelutalo, jossa ei ole enää aikoihin ollut poliisia, Kelaa tai työvoimatoimistoa.

Tammelan kunnan tapan väkiluku kaksinkertaistuu kesän ajaksi. Matka Kiteelle, lähimpään maaseutukaupunkiin, kulkee kakkostietä parempaa raittia ja välille jää eläviä kyliäkin. Ihmiset ovat itäsuomalaisen vilkkaita ja mökkejä näkee joka puolella, matkailu elättää etenkin kesällä ja palvelut pelaavat. Kunnasta löytyy myös mittavia yrityksiä ja kunnantalokin vaikuttaa vireältä. Mikä sitten kiikastaa Kesälahdessa, Pohjois-Karjalan eteläisimmässä niemessä.

Tuuliviiri

Jo kaksi vuosikymmentä takaperin Kesälahti oli kriisissä, valtion ja kunnan kustannusjako ei oikein sitä suosinut. Rajaseudun pitäjänä 2500 asukkaan kunta taiteili niin Kiteen, Savonlinnan kuin Etelä-Karjalankin suuntaan. Siellä oli syytä järjestää tiedotustilaisuudet, ja sinne ne usein veinkin. Mukana oli kolme maakuntalehteä, kun Kiteellä oli vain yksi, liki Forssan kokoisessa kaupunkikunnassa.

Kun pieni kunta hajottaa voimiaan kolmeen ilmansuutaan ja vielä Venäjän puolella Sortavalaan, sen uskottavuus yhteistyökumppanina alkoi horjua ja Kitee antoi sille lopulta rukkaset. Yhteistyön järjestelyt veivät tolkuttomasti energiaa hallintokunnilta ja kahta rinnakkaista organisaatiota ei haluttu ylläpitää. Tohmajärven kunnassa kunnan elättejä oli liki yhtä paljon kuin Kiteellä, vaikka väliluku olisi edellyttänyt vain puolta tästä. Kaikille ei löytynyt järkevää työtä.

Kunnat haalivat itselleen pääosin valtion ylläpitämiä virkoja ja etenkin merkittävimmissä tehtävissä oli jokaisella puolueella oma päällepäsmärinsä. Pienessä maakunnassa kaikki tunsivat toisensa ja olivat usein myös sukulaisia keskenään. Kun päätöstä tehtiin, se koski kaikkia ja kaikki liittyi kaikkeen. Näin järkevä talouden pito oli mahdotonta. Yhteistyö ja kumppanuus oli poissa omasta vallankäytöstä ja monelle myös pelko leivästä, sukulaisten ja tuttavien tavasta saada elantonsa Pohjois-Karjalassa. Alkoi hallinnollinen tyhjäkäynti ja jatkuvat turpakäräjät, samojen asioiden veivaaminen vuosikymmenestä toiseen.

Tulot ja menot epätasapainossa

Näin tilinpäätöksen vuosikate muuttui negatiiviseksi, lainaa asukasta kohti oli kohtuuttomasti, oma pääoma olematon, velkaa puolet kunnan kaikista tuloista ja lopulta taseeseen kertyi tolkuton alijäämä.

Näin siitäkin huolimatta, että kunnassa oli ja on edelleen, metsäkoneita tekevä Kesla, Kesälahden maanrakennus, pölypussimme valmistava kunnanjohtajan, entisen elinkeinoasiamiehen Jorma Turusen ylpeys. Elinkeinoasiamies kunnan johtajana on hyvin tavallista Suomessa syrjäseutujen vinoutunutta väestö- ja elinkeinorakennetta korjailemassa. Yhteen asiaan panostaminen tahtoo viedä voimat johtaa koko hallintoa, jossa sosiaali- ja terveysmenot, sivistyshallinto ovat kaikki varat nieleviä. Väestö-ja elinkeinorakenne on vinoutunut ja ikäpyramidi seisoo kärjellään, lapsia ei synny kuin muutama vuodessa. Mihin sellaista kuntaa tarvitaan?

Kitee keskuksena

Keski-Karjalan viidestä kunnasta Kitee on kaupunkina selvinnyt kohtuullisesti ja odottanut yhteistyön vahvistuvan uskottavasti Tohmajärven, Rääkkylän ja entisen Värtsilän rajanylityspaikan suuntaan, syväsatama odottaa uutta tulemistaan ja samalla väki vanhenee sielläkin, sosiaali- ja terveysmenojen osuus kasvavat, usko rajan takaiseen ihmeeseen on hiipumassa. Vielä 1990-luvun alussa odotukset olivat korkealla.

Tällaisia Kesälahden ja Hangon kaltaisia ongelmatapauksia tulee kuluvan vuoden aikana kymmenkunta lisää, ja yleensä ne ovat juuri seutukuntien reunamilla olevia pitäjiä, kuten Lounais-Hämeessäkin on jo havaittu ja Pohjanmaalla niitä on eniten.

Ydinalue on taloutensa kanssa liian yksipuolinen, Hangossa Venäjän autovienti, Pohjanmaalla syyt ovat väestörakenteen vanhuksissa. Vuodesta 2007 kriisikunnan leiman on saanut vajaa 50 kuntaa ja runsas sata kuntaa on lopettanut itsenäisen taipaleensa.

Tätä ratkaisua suositellaan taatusti myös Kesälahden ja Hangon kunnille. Muitakin keinoja olisi ollut vuonna 1990, mutta silloin Kesälahti ei niistä kiinnostunut. Nyt se on myöhäistä ja muistuttaa myös Lounais-Hämettä hankkeista, joita on hoidettava valtion velkaantuessa luottamatta liikaa sen verotuloihin, joista vaikkapa yhteisövero yllätti varmasti monet muutkin kuin vain karjalaiset kunnat rajan pinnassa. Työnjakoa kuntien ja valtion välillä olisi harkittava korjattavaksi, tehtävä siitä alueellisesti oikeudenmukainen ja hyväksyen maaseutualueittemme erilaiset lähtökohdat selviytyä vaikeuksistaan. Metropolipolitiikka ei ole maaseutupolitiikkaa ja koko sekava aluehallinto on pantava uusiin puihin.