Suomea pidetään luovana ja innovatiivisena maana. Aihetta tutkineena en ole tuota väitettä koskaan oikein ymmärtänyt. Mistä se on syntynyt, kun koko käsitekin on useimmille suomalaisille melkoisen vieras. Sen sijaan olemme imitoiva maa. Otamme kohtuullisen helposti vastaan uutta ja käytämme menetelmiä, joissa mukana on etenkin internetin kautta leviäviä ilmiöitä. Kun innovaatiota määritellään puhutaan innovaattoreista, joita on noin 2-3 % ihmisistä. Heillä ei tarkoiteta innovaation keksijää vaan sen vastaanottajaa, ensimmäisen vaiheen omaksujaa. Kun internetin käyttäjiä on 1,3 miljardia, innovaation kanssa tekemisissä olevia ihmisiä löytyy kuitenkin liki miljoona. Innovaattoreita taas joukossa on reippaasti Skandinavian väkiluvun ohittava lukumäärä.
Ei poliittista valtaa
Jos otoksessa on 2000 ihmistä, kuten gallupeissa on tapana, sieltä saattaa löytyä tilastollisin menetelmin myös innovaattoreiden ryhmä, mutta ei taatusti innovaatioiden kanssa työtään tekeviä ihmisiä. Näin kummallakaan ryhmällä ei ole erityistä poliittista valtaa saati mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä ja sen sisältöön sitä kautta ja demokraattisesti. Sen sijaan muut hoitavat sen heidän puolestaan myös internet-ajassa. Koko internet kun on heidän laatimansa, keksimänsä ja koko ajan heidän kehittämänsä maailma. Niin myös kaikki muu tekninen ja sosiaalinen, sanojen symboleihin liittyvä uudistustyö sosiologiasta talouteen ja lääketieteestä luonnonvarojen kestävään käyttöön. Näin käyttääkseen valtaa innovoiva ihminen ei mene mukaan politiikkaan. Kukaan ei häntä äänestäisi eikä häntä poliittinen valta edes kiinnostaisi oppositiohenkisenä toisinajattelijana. Innovoivan ihmisen valta on muualla kuin suurissa massoissa ja kulutushuumassa, huomiotalouden lööpeissä. Sieltä ei taatusti löydy yhtään innovoivaa ihmistä, luovia toki sitäkin enemmän.
Imitoiva kulttuurimme
Se ettemme ole innovoiva vaan jäljittelevä diffuusinen kulttuuri liittyy sijaintiimme arktisella alueella, idän ja lännen välissä. Taustalla on etenkin vanha alusmaan historiasta syntyvä sosiaalinen muistimme. Hallinto ajautui meille Ruotsista, kopiointi ehkä vielä selvemmin tsaarin ajan Venäjältä. Kun omia innovaatiojärjestelmiä ei oikein ollut, oli pakkokin hakea oppia muualta ja suosia sellaisia rakenteita, joissa tieto siirtyi agraarin ja hitaasti teollistuvan ja pääomaköyhän maan sisällä luottaen pikemminkin perinteiseen osaamiseen kuin kovin omaperäisiin uusiin ideoihin.
Ankara luonto asetti sekin ehtonsa ideoiden toteutukselle. Syntyi hidasliikkeinen, perinteitä vaaliva kulttuuri, jossa uutta haettiin milloin Pietarista, milloin Saksasta tai sota toi sen mukanaan Puolasta, kartano tai luostarilaitos levitti ympäristöönsä. Syntyi hankalia kokeiluja, joissa alkuperäinen innovaation käyttäjä menestyi, mutta ei oikein sen imitoija. Epäonnistujaa alettiin agraarissa tai teollistuvassa yhdyskunnassa pilkata, uudistuksen leviämistä jarruteltiin ja vanhoja rakenteita tuettiin. Syntyi konservatiivinen, konvergoiva ja pragmaattinen ihminen ja hänen kulttuurinsa.
Kaksitoista viisasta miestä
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ja joukko kutsuttuja suomalaisia ja ulkomaisia tutkijoita (12 professoria) sai tehtäväkseen arvioida Suomen nykyistä innovaatiojärjestelmää. Tulos oli odotettu. Innovaatiojärjestelmämme tulisi muuttaa, edistää kaikissa innovaatioita tukevissa laitoksissamme uuden toteutumista sille luonnostaan kuuluvana ilmiönä.
Etenkin moitteita saivat yliopistot, tutkimuslaitokset ja Nokia-ilmiöstä syntynyt sisäsiittoinen, väärään itsetyytyväisyyteen sulkeutunut, kansainvälisesti vähän ulospäin suuntautuva elämäntapamme. Meillä on tapana uskoa omiin valheisiimme ja mennä aina voittajana euroviisuihinkin. Nytki EU:n kahta avain virkaa täyttää moni suomalainen. Lottovoittoa hakee ensi viikonloppuna yli 20 miljoonaa täytettyä kuponkia. Sen sijaan vain joka toinen rokotuttaa itsensä influenssaa vastaan. Näin siitäkin huolimatta, että tilastollinen todennäköisyys kuolla sikainfluenssaan on annetun ennusteen mukaan satakertainen verrattuna lottomiljonäärin unelman toteutumiseen. Innovaatiojärjestelmä toimii rationaalisesti luonnostaan, ihminen taas ei välttämättä. Sen sijaan molempia voidaan ohjata suuntaan, jossa tulokset ovat nykyistä parempia.
Samat vastaukset vuodesta toiseen
Haastattelemalla innovaatiota tekeviä ja patenttejaan hakevia suomalaisia vastaukset ovat aina samaa toistavia vuodesta toiseen. Sama koskee työpaikkoja, yrittäjiä, nuoria ihmisiä näiden yrittäessä siirtää uutta oppiaan talonsa toimintarakenteisiin. Meillä arvostetaan perinteistä osaamista ja luotettavuutta, johto on konvergoivaa ja pragmaattista, jossa tuen saanti innovaatiolle, riskejä ottaville luoville ihmisille, on arkielämässä liki mahdotonta ja kohtaa kaikki mahdolliset kiusanteon käytännöt. Tästä kiusateon elämästä on tehty hyllymetreittäin tutkimuksia. Nyt näistä työryhmä oli kirjannut vain kaikkein näkyvimmät ja koko yhteiskuntaa vaivaavat ongelmat.
Koko rakenne uudistettava
Poikkeuksellista lahjakuutta ja riskinottoa on kannustettava ja innovaatiotoiminta on tehtävä taloudellisesti mielekkääksi. Niin tutkimuksessa kuin luovassa yritystoiminnassa tekijät on haettava yhteen eikä hajotettava satojen tai tuhansien epämääräisten toimijoiden ja tukimuotojen viidakkoon. Kun innovaatiosta tuli muoti-ilmiö, sen ympärillä alkoi hääriä päällekkäisiä julkisen vallan byrokraattisia toimijoita ja liikkeestä tuli päämäärä sinänsä. Koko tämä rakenne olisi nyt uudistettava. Tämä suositus näyttäisi koskevan myös ministeriöitä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, ei vain yrityksiä ja kouluttajia. Sisäsiittoinen, byrokraattinen ja tasapäistävä Suomi saa raportissa yksimielisen tuomion.
Yksi päämäärä ohjaa kaikkea toimintaa
Tästä havainnosta syntyi toimikunnan toinen ohje, jossa kaikki toimet on keskitettävä hyväksytyn yhden päämäärän mukaan. Helsingin Sanomat on verrannut tätä pääkirjoituksessaan ilmastopolitiikkaamme (HS 30.10), jossa kaikki toimet on arvioitava juuri tuon yhden päämäärän saavuttamiseksi. Tutkimus, koulutus, yrittäminen, luova oivaltaminen, rahoitus, kansainvälistyminen, myynti ja markkinointi, kehitys ja kannustava henki on suunnattava juuri tuon yhden asian eteen. Elämme viimeisiä aikoja sen toteuttamisessa.
Samalla parasta osaamista on suojeltava ja varottava tasapäistäviä, byrokraattisia, kannustimiltaan epämääräisiä ja joskus mahdottomia, hajallaan olevia tukimuotojen viidakkoja ja niiden ympärillä hääriviä julkisen vallan toimijoita. Jopa aivan perinteinen luonnonvarojen käyttö, maa- ja metsätalous, metalliteollisuutemme, kärsii koko ajan kielteisestä, jopa omien tutkimuslaitostensa kautta tulevasta negatiivisesta palautteesta, tavoitteena tuet, joilla kierretään innovaatiopolitiikan edellyttämä kehitystyö. Niistä on siten innovaatiopolitiikalle ja sen toteutumiselle harmia, ei hyötyä. Kuinka moni talonpoika on lopettanut viljelyn kuultuaan yhtenään sen kannattamattomuuden? Nyt tähänkin virteen on lopulta puututtu valtion taholta. Tämä on toki tiedetty jo kauan ja tuet tulisi kierrättää oikein innovaatioita suosivalla tavalla. Suomea ei ohjaa innovaatiopolitiikka ja siihen kykenevät ihmiset vaan ihka tavalliset kaiken tasapäistävät byrokraatit. Helsingin Sanomien (30.10) mukaan "superministeriöstämme, jonka tulisi vastata yrittäjyyden innovaatiotoiminnasta, neuvoston 33 kokoukseen ehdittiin sieltä vain kerran mukaan. Se ei lupaa hyvää.
Kaksi päämäärä yhteen
Kyse on mielenmuutoksesta, jossa mielikuvitus ja älykäs keksiminen ovat ainut keino menestyä samaan aikaan kaikilla tasoilla ilmastomuutoksen tuoman elämäntavan muutoksen kautta. Tähän uuteen elämäntapaan liittyvät välineet ja tuotantomekanismit ovat tulevaa globaalia kulutustavaraa ja palveluita, investointeja ja vientituotteita, uusia organisaatioita, joilla kysyntä kasvaa kaikkialla yhtä aikaa. Tämä vaatii kansallista yksimielisyyttä, yhteistä ohjausta ja päämärää, jossa kansallinen mahdollisuus, luontomme laatu ja arktinen sijainti, yhteinen osaamisemme, nähdään laman voittavana vientituotteenamme, ei pelokkaasti antautuen ja laskien huoltosuhteemme vaatimuksia eläkeikäisiä kiusaten ja sieltä innovaattoreita mukamas etsien. Myös sosiaalipolitiikka on nähtävä osana innovaatiopolitiikkaa ja etenkin juuri se suurimpana veroeurojen käyttäjänä.
perjantai 30. lokakuuta 2009
maanantai 26. lokakuuta 2009
Pieni on kaunista
Pirstaleinen kokonaisuus on Suomessa heikkous
Eero Siitonen kirjoittaa Helsingin Sanomien yliössä (26.10) kuinka megawatit uhkaavat syrjäyttää negawatit. Talous keskittyy suuriin uusi voimalahankkeisiin ja samalla lukemattomat keinot säästää energiaa tahtovat unohtua kokonaan suurten tuotantolaitostemme energiatehokkuudesta alkaen. Taistelussa ilmastomuutosta vastaan meidän olisi panostettava nykyaikaisiin tuotantolinjoihin ja prosesseihin, koottava taloudellisesti pirstaleinen kokonaisuus, kirjoittaa Siitonen.
Pirstaleinen maailma järjestykseen
Energian kanssa kaksi vuosikymmentä painineena lähinnä etsien vaihtoehtoja kalliille säätöenergialle ja koskivoimalle, oleellinen asia on juuri tuossa pirstaleisessa toimintakulttuurissa, jossa satojen tuulivoimaloiden säästöpotentiaali ei ole kenenkään vastuulla. Kun ei ole “pakkoa” sellainen ei Suomessa toimi lainkaan, sitä ei ole olemassakaan, siitä ei saa pisteitä, se on syytä unohtaa myös uutta innovoitaessa.
Kun jokin asia suuressa tai pienessä prosessissa ei ole kenenkään vastuulla, siihen ei “pakoteta”, se jää toteutumatta.
Näin kävi kansanedustajille löperän vaalirahoituslakinsa kanssa niin kauan kun media nosti sen pöydälle, eikä päästänyt irti ennen kuin laki oli valmiina ja hyväksyttävissä. Pienemmässä asiassa presidentti Halonen puuttui tähän tiedonkulun katkoksessa palautettaessa sotilaitamme Afganistanista. Hän käytti juuri ilmaisua, “kun ei ole pakkoa“, välttämätöntä tehdä näin, joku voi unohtaa toimiessaan impulsiivisesti, unohtaa tiedottamisen.
Komento takaisin
Sunnuntain lehdessä oli samalla ulkoministerin Stubbin haastattelu ja samassa yhteydessä kolme asiantuntijaa arvioivat häntä myös ihmisenä. Jo otsikossa annettiin ymmärtää ulkoministerin olevan kiireinen, asioita mahdollisesti tätä kautta unohteleva ja ehkä narsistinen kunnianhimossaan. Näin syntyi vaikutelma, jossa lehti manipuloi kohti lopputulosta, jossa syy komentoketjun virheisiin olisi Stubb ja hänen persoonallisuutensa, hosuminen työssään. Myöhemmin Stubb otti osavastuun itselleen tiedon kulun virheistä ja oli siitä pahoillaan. Komentotalous palasi Suomeen.
Helsingin kirjamessujen koskettavin kirjoitus oli piilotettu lehteen aivan sen kulttuuriuutisten alareunaan (HS 25.10). Siinä lehti kertoo medioitten ja etenkin printtimedian juttuvarkauksista. Ne tehdään suoraan kilpailevan lehden nettiuutisesta siirtäen henkilöhaastelutkin nykyisin vikkelällä kopioi ja liimaa menetelmällä. Kiinnostavimmat palat siirtyvät sekunneissa, samalla niitä kopioidaan edelleen ja virheet niiden mukana. Kukaan ei toki mainitse lähteitä, tarkista juttuja.
Kylkiviiva aisti ja megafoni
Sama tuli esille seurattaessa nettikeskustelua ja vaalirahoitusuutisointia sekä siitä mainittua äänekkäimmän uutisen tekijän jutun siirtymistä kalaparven tapaan kylkiviivarefleksinä lähimmän seuratessa vieressään lipuvan liikkeitä. Tällainen kosketus- eli kaskadidiffuusio voi nopeasti levitessään johtaa virustartunnassa sen ärhäkkyyden kasvuun. Hidastamalla sitä sen vaikutus kaiken kattavana ja sokaisevana vähenee, virus menettää voimiaan, mediaääni megafonina vaikenee.
Manner-Euroopan ja Saksan peruja
Tieteessä opetettiin oman nuoruuteni aikana lainaamisen ja sen merkitsemien arvokkuus ja meriitti myös lainaajalleen. Se rakensi samalla ikään kuin sisään kasvaneen tavan hakea alkuperäinen lähde ja ylpeillä sen merkitsemisellä. Samalla, jos siinä oli virhe, se ei jäänyt huomaamatta eikä kirjoittajan, tai väärän sitaatin, seuraamukseksi ja synniksi. Nyt näin ei näyttäisi enää tapahtuvan. Koplataan muiden tekstit ja ideat, koko rakenne omaan käyttöön ja unohdetaan mainita, siitä jopa ylpeillään kun varkaudesta on tullut slummikulttuurin hyväksytty väline.
Hyvin harva meistä on saanut kasvatustaan Cambridgen tai Oxfordin, Yalen tai Harvardin kaltaisissa yliopistoissa, joissa pieni on kaunista ja collegeiden meille olemattoman kokoisissa 3-4 hengen ryhmissä maailman huiput kouluttavat maailman parhaita lahjakkuusreservejä. Pikemminkin olemme koulukunnasta, jossa ryhmäkoot olivat suuria ja kahlitsevia, itsenäisyys saavutettiin aivan liian myöhään keski-iässä.
Murroskulttuurin taitekohta
Pirstaleinen kokonaisuus ja sen hallinta, innovatiivinen ja vapaa divergoiva kokeilu, edellyttävät ihmisen kokoisia ja ihmiskasvoisia ryhmiä tehdä myös virheensä ajoissa. Oletan että oma kulttuurimme elää nyt nosteessa, jossa korjaamme tämän epäkohdan jo yksinomaan pienten ikäryhmien seurauksena ja yhdistämme sen omassa kulttuurissamme niin vahvana vaikuttavaan konvergoivaan, pragmaattisuutta vaativaan järjestykseen. Eniten sitä nyt kaipaisi eri medioiden ja ns. kansalaismedian, sosiaalisen median, välinen vuoropuhelu ja siitä syntyvä pirstaleisen kokonaisuuden hallinta tai sen muuttaminen luovaksi mediaksi.
.
Eero Siitonen kirjoittaa Helsingin Sanomien yliössä (26.10) kuinka megawatit uhkaavat syrjäyttää negawatit. Talous keskittyy suuriin uusi voimalahankkeisiin ja samalla lukemattomat keinot säästää energiaa tahtovat unohtua kokonaan suurten tuotantolaitostemme energiatehokkuudesta alkaen. Taistelussa ilmastomuutosta vastaan meidän olisi panostettava nykyaikaisiin tuotantolinjoihin ja prosesseihin, koottava taloudellisesti pirstaleinen kokonaisuus, kirjoittaa Siitonen.
Pirstaleinen maailma järjestykseen
Energian kanssa kaksi vuosikymmentä painineena lähinnä etsien vaihtoehtoja kalliille säätöenergialle ja koskivoimalle, oleellinen asia on juuri tuossa pirstaleisessa toimintakulttuurissa, jossa satojen tuulivoimaloiden säästöpotentiaali ei ole kenenkään vastuulla. Kun ei ole “pakkoa” sellainen ei Suomessa toimi lainkaan, sitä ei ole olemassakaan, siitä ei saa pisteitä, se on syytä unohtaa myös uutta innovoitaessa.
Kun jokin asia suuressa tai pienessä prosessissa ei ole kenenkään vastuulla, siihen ei “pakoteta”, se jää toteutumatta.
Näin kävi kansanedustajille löperän vaalirahoituslakinsa kanssa niin kauan kun media nosti sen pöydälle, eikä päästänyt irti ennen kuin laki oli valmiina ja hyväksyttävissä. Pienemmässä asiassa presidentti Halonen puuttui tähän tiedonkulun katkoksessa palautettaessa sotilaitamme Afganistanista. Hän käytti juuri ilmaisua, “kun ei ole pakkoa“, välttämätöntä tehdä näin, joku voi unohtaa toimiessaan impulsiivisesti, unohtaa tiedottamisen.
Komento takaisin
Sunnuntain lehdessä oli samalla ulkoministerin Stubbin haastattelu ja samassa yhteydessä kolme asiantuntijaa arvioivat häntä myös ihmisenä. Jo otsikossa annettiin ymmärtää ulkoministerin olevan kiireinen, asioita mahdollisesti tätä kautta unohteleva ja ehkä narsistinen kunnianhimossaan. Näin syntyi vaikutelma, jossa lehti manipuloi kohti lopputulosta, jossa syy komentoketjun virheisiin olisi Stubb ja hänen persoonallisuutensa, hosuminen työssään. Myöhemmin Stubb otti osavastuun itselleen tiedon kulun virheistä ja oli siitä pahoillaan. Komentotalous palasi Suomeen.
Helsingin kirjamessujen koskettavin kirjoitus oli piilotettu lehteen aivan sen kulttuuriuutisten alareunaan (HS 25.10). Siinä lehti kertoo medioitten ja etenkin printtimedian juttuvarkauksista. Ne tehdään suoraan kilpailevan lehden nettiuutisesta siirtäen henkilöhaastelutkin nykyisin vikkelällä kopioi ja liimaa menetelmällä. Kiinnostavimmat palat siirtyvät sekunneissa, samalla niitä kopioidaan edelleen ja virheet niiden mukana. Kukaan ei toki mainitse lähteitä, tarkista juttuja.
Kylkiviiva aisti ja megafoni
Sama tuli esille seurattaessa nettikeskustelua ja vaalirahoitusuutisointia sekä siitä mainittua äänekkäimmän uutisen tekijän jutun siirtymistä kalaparven tapaan kylkiviivarefleksinä lähimmän seuratessa vieressään lipuvan liikkeitä. Tällainen kosketus- eli kaskadidiffuusio voi nopeasti levitessään johtaa virustartunnassa sen ärhäkkyyden kasvuun. Hidastamalla sitä sen vaikutus kaiken kattavana ja sokaisevana vähenee, virus menettää voimiaan, mediaääni megafonina vaikenee.
Manner-Euroopan ja Saksan peruja
Tieteessä opetettiin oman nuoruuteni aikana lainaamisen ja sen merkitsemien arvokkuus ja meriitti myös lainaajalleen. Se rakensi samalla ikään kuin sisään kasvaneen tavan hakea alkuperäinen lähde ja ylpeillä sen merkitsemisellä. Samalla, jos siinä oli virhe, se ei jäänyt huomaamatta eikä kirjoittajan, tai väärän sitaatin, seuraamukseksi ja synniksi. Nyt näin ei näyttäisi enää tapahtuvan. Koplataan muiden tekstit ja ideat, koko rakenne omaan käyttöön ja unohdetaan mainita, siitä jopa ylpeillään kun varkaudesta on tullut slummikulttuurin hyväksytty väline.
Hyvin harva meistä on saanut kasvatustaan Cambridgen tai Oxfordin, Yalen tai Harvardin kaltaisissa yliopistoissa, joissa pieni on kaunista ja collegeiden meille olemattoman kokoisissa 3-4 hengen ryhmissä maailman huiput kouluttavat maailman parhaita lahjakkuusreservejä. Pikemminkin olemme koulukunnasta, jossa ryhmäkoot olivat suuria ja kahlitsevia, itsenäisyys saavutettiin aivan liian myöhään keski-iässä.
Murroskulttuurin taitekohta
Pirstaleinen kokonaisuus ja sen hallinta, innovatiivinen ja vapaa divergoiva kokeilu, edellyttävät ihmisen kokoisia ja ihmiskasvoisia ryhmiä tehdä myös virheensä ajoissa. Oletan että oma kulttuurimme elää nyt nosteessa, jossa korjaamme tämän epäkohdan jo yksinomaan pienten ikäryhmien seurauksena ja yhdistämme sen omassa kulttuurissamme niin vahvana vaikuttavaan konvergoivaan, pragmaattisuutta vaativaan järjestykseen. Eniten sitä nyt kaipaisi eri medioiden ja ns. kansalaismedian, sosiaalisen median, välinen vuoropuhelu ja siitä syntyvä pirstaleisen kokonaisuuden hallinta tai sen muuttaminen luovaksi mediaksi.
.
tiistai 20. lokakuuta 2009
Ahma ei ole ahmatti
Feminiininen hiilijalanjälki luonnossa
Maan hallitus on valmistellut omaa ilmastomuutoskokoukseen sopivaa ohjelmapaperiaan. Olli Kivinen on Helsingin Sanomissa (20.10) puuttunut yhteen sen teemaan. Suomi pyrkii ekologiseen energiantuotantoon ja siihen liittyy läheisesti turpeen poltto. Suomi on soinen maa ja saanut ehkä nimensäkin soistaan, suomaasta.
Turpeen poltto on kivihiiltäkin vaikeampi hiilidioksidipäästöineen ja siihen kytkeytyy myös muita metsien ja soiden moninaiskäyttöön liittyviä ekologisia epäkohtia, pohtii Kivinen uskottavuusongelmaamme. Turvesuot ovat suotutkijoiden mukaan hiilivaranto, johon olisi suhtauduttava suurella pieteetillä ja joskus suomalaisia asenteita on kauhisteltu.
Seisovan veden vaihe
Matti Torkkomäki puuttuu taas Forssan Lehdessä (20.10) niin ikään metsien ja samalla soiden moninaiskäyttöön ja etenkin metsästäjien ja muun luonnon kansan väliseen joskus ristiriitaiseen asenteeseen luonnonvarojamme kohtaan. Hän pohtii miksi näistä arvoistamma puhutaan lopulta harvinaisen vähän. Perinteiset luonnonsuojelijat ja metsästäjät ovat aina olleet hieman eriseuraisia ja syitä Torkkomäki hakee ikivanhasta metsäläiskulttuuristamme, jossa riistan hankkiminen luonnosta on ollut osa selviytymistämme. Tässä oma kulttuurimme poikkeaa tyystin muusta Euroopasta. Sitä on syytä varjella kuten kruunun jalokiviä.
On varmaankin niin että metsästäjien joukossa on sekä osumia hakevia ja elämysmetsästäjiä, mutta samalla myös metsän elämää ja riistan hyvinvointia tuntevia luontoihmisiä. Metsää ja luontoa tunteva myös arvostaa ympäristöään eikä sitä tuhoa oli kyse soiden tai puuvarannon käytöstä, moninaiskäytön oivaltamisesta koko ekologista ympäristöä ymmärtäen. Kyse on kulttuurista ja sivistyksestä, jossa kasvattaja on luonto itse, ani harvoin pelkkä kirjaviisaus tai metsän omistajana hankitut taidot. Reipas keskustelu ja poleeminen väittely selvensi takavuosina sameaa metsiemme arvojen ummehtunutta, seisovaa vettä.
Oikeita välineitä mutta vääriä asenteita
Meillä voittaisin pyrkiä ekologiseksi, ekokestäväksi mallimaaksi ymmärtämällä ilmasto-olosuhteiden raju muutos ja siihen pyrkivien toimenpiteiden yhteys itse luontomme tuntemiseen. Pelkkä liikenteen, energiahuollon ja asuntokannan uusimisen ja kiinteistöveroilla temppuilun avulla emme onnistu tavoitteessamme. Ei välineillä ole merkitystä, jos itse kärsivä luontomme on meille ventovieras viihdyke tai välteltävä ja pelottava kohdattava muuten kuin aseet olalla ja hirvijahdissa. Hukkuvaa naaraten jäistä korennolla ja köysillä avustaen, ensimmäisen kerran jään päällä liikkuen, kevätkohvalla syksyistä tapausta selvittäen.
Harva metsästäjä on nähnyt suurpetoja luonnossa. Suurpedoistamme vähälukuisin on ahma. Ahmoja on jäljellä alle 200 yksilöä ja sellaiseen arkaan yösaalistajaan on liki mahdoton törmätä autolla itäistä rajaa Koillismaalla kiirehtien. Näin vaikka ahma liikkuukin laajoilla alueilla ilman selvää reviirirajaa, mutta arvojärjestyksestä toki kiinni pitäen. Alempi uros tietää juosta haaskalta hyvissä ajoi ennen ylemmän saapumista. Se on hyvin ihmiselle tuttua tapa toimia nokkimisjärjestyksen ymmärtäen.
Ihmismäisiä elkeitä
Poromiehet eivät oikein ahmoista välitä. Huonona saalistajana se käy porokarjan kimppuun ja hävittää helposti kymmeniä vasoja, tietävät poromiehet. Susilauman jäljissä ahma saa usein saaliikseen hirven raadon. Se merkitsee saaliinsa näätäeläinten tavoin virtsaamalla ja kuljettaa painavia ruhoja vankkana eläimenä pikiäkin matkoja vaikeakulkuisessakin rämeikössä.
Sallan Savukosken suunnalla olen törmännyt ahmaan useinkin kiertäen tuttuja polkuja ja varoen pesäpaikan kivikkoista luolaa. Ahmaan voi törmätä myös helmikuussa pentujen syntyessä ja usein nämä pennut seurailevat emoaan vuodenkin verran hangessa, jossa ahman jäljen tunnistaa sen suuresta koosta ja viidestä varpaasta toisin kun ilveksen tai suden neljän varpaan painalluksesta.
Anni Koskela on seuraillut tutkijana Kainuussa ahman lumijälkiä saamatta näköhavaintoa. Nykyisin hän seurailee pannalla varustetun urosahman liikkeitä satelliittipaikannuksen avulla Pohjois-Savossa. Nyt eläimen jättämät jäljet ja ruokavalio löytyvät helpommin, kertoo toimittaja Arja Kivipelto Helsingin Sanomien haastattelussa (20.10). Väitöskirja on otsikkoa vaille valmis, vai oliko päinvastoin.
Ahma kiinnostaa huonona saalistajana ja haaskaeläimenä lähinnä siksi, että sen elintavat ovat hieman ihmistä ja hänen esi-isiään muistuttavat. Ahma on kömpelönä pidetty, ovela, vahvarakenteinen ja loistava luonnossa selviytyjä. Strategiaan kuuluu seurata muita ja hyötyä niistä sekä saalistaa tarvittaessa myös itse ihmisen tapaan.
Ahma ei ole elämysmetsästäjä
Toisin kuin ihminen ahma ei ole ahmatti eikä saalista huvikseen, kuten poromiehet joskus väittävät. Poromiesten kanssa paljon liikkuneena oivaltaa, kuinka kaikkiin heidän havaintoihinsa ei pidä uskoa. Etenkin “petokillasta”, johon lukeutuvat ahman lisäksi susi, karhu, ilves, joskus myös kettu ja näätä, kerrotut tarinat ovat kansanperinteenä säilyneitä ja niitä on lupa tutkia kansatieteenä, mutta ei tehdä luonnontiedettä eikä pohtia metsästäjille petosafareja. Takavuosina näitä petoja ja etenkin susia puolusti sittemmin politiikkaan eksynyt Erkki “Susi” Pulliainen ja kävi monia taisteluja lajin puolesta muuttaen pelkojamme luontoa kohtaan lähemmäs tieteellistä maailmankuvaa.
Nyt tätä työtä tekevät usein naistutkijat, ja se on varmaan eräs syy alan oivalluksen kasvuun myös laajemmin city-suomalaisten keskuudessa. Metsä ja sen petokilta, riistaeläimet, suot ja vanhat metsämme eivät ole todellakaan vain miesten maailmaa ja ikivanhaa metsäläisperuamme. Ilman naisten ja lasten mukanaoloa moderni yhteiskuntamme ei opi luonnon monimuotoisuutta ja rikkautta eivätkä hiilijalanjälkemme mahdu ekokestäviin saappaisiimme.
Maan hallitus on valmistellut omaa ilmastomuutoskokoukseen sopivaa ohjelmapaperiaan. Olli Kivinen on Helsingin Sanomissa (20.10) puuttunut yhteen sen teemaan. Suomi pyrkii ekologiseen energiantuotantoon ja siihen liittyy läheisesti turpeen poltto. Suomi on soinen maa ja saanut ehkä nimensäkin soistaan, suomaasta.
Turpeen poltto on kivihiiltäkin vaikeampi hiilidioksidipäästöineen ja siihen kytkeytyy myös muita metsien ja soiden moninaiskäyttöön liittyviä ekologisia epäkohtia, pohtii Kivinen uskottavuusongelmaamme. Turvesuot ovat suotutkijoiden mukaan hiilivaranto, johon olisi suhtauduttava suurella pieteetillä ja joskus suomalaisia asenteita on kauhisteltu.
Seisovan veden vaihe
Matti Torkkomäki puuttuu taas Forssan Lehdessä (20.10) niin ikään metsien ja samalla soiden moninaiskäyttöön ja etenkin metsästäjien ja muun luonnon kansan väliseen joskus ristiriitaiseen asenteeseen luonnonvarojamme kohtaan. Hän pohtii miksi näistä arvoistamma puhutaan lopulta harvinaisen vähän. Perinteiset luonnonsuojelijat ja metsästäjät ovat aina olleet hieman eriseuraisia ja syitä Torkkomäki hakee ikivanhasta metsäläiskulttuuristamme, jossa riistan hankkiminen luonnosta on ollut osa selviytymistämme. Tässä oma kulttuurimme poikkeaa tyystin muusta Euroopasta. Sitä on syytä varjella kuten kruunun jalokiviä.
On varmaankin niin että metsästäjien joukossa on sekä osumia hakevia ja elämysmetsästäjiä, mutta samalla myös metsän elämää ja riistan hyvinvointia tuntevia luontoihmisiä. Metsää ja luontoa tunteva myös arvostaa ympäristöään eikä sitä tuhoa oli kyse soiden tai puuvarannon käytöstä, moninaiskäytön oivaltamisesta koko ekologista ympäristöä ymmärtäen. Kyse on kulttuurista ja sivistyksestä, jossa kasvattaja on luonto itse, ani harvoin pelkkä kirjaviisaus tai metsän omistajana hankitut taidot. Reipas keskustelu ja poleeminen väittely selvensi takavuosina sameaa metsiemme arvojen ummehtunutta, seisovaa vettä.
Oikeita välineitä mutta vääriä asenteita
Meillä voittaisin pyrkiä ekologiseksi, ekokestäväksi mallimaaksi ymmärtämällä ilmasto-olosuhteiden raju muutos ja siihen pyrkivien toimenpiteiden yhteys itse luontomme tuntemiseen. Pelkkä liikenteen, energiahuollon ja asuntokannan uusimisen ja kiinteistöveroilla temppuilun avulla emme onnistu tavoitteessamme. Ei välineillä ole merkitystä, jos itse kärsivä luontomme on meille ventovieras viihdyke tai välteltävä ja pelottava kohdattava muuten kuin aseet olalla ja hirvijahdissa. Hukkuvaa naaraten jäistä korennolla ja köysillä avustaen, ensimmäisen kerran jään päällä liikkuen, kevätkohvalla syksyistä tapausta selvittäen.
Harva metsästäjä on nähnyt suurpetoja luonnossa. Suurpedoistamme vähälukuisin on ahma. Ahmoja on jäljellä alle 200 yksilöä ja sellaiseen arkaan yösaalistajaan on liki mahdoton törmätä autolla itäistä rajaa Koillismaalla kiirehtien. Näin vaikka ahma liikkuukin laajoilla alueilla ilman selvää reviirirajaa, mutta arvojärjestyksestä toki kiinni pitäen. Alempi uros tietää juosta haaskalta hyvissä ajoi ennen ylemmän saapumista. Se on hyvin ihmiselle tuttua tapa toimia nokkimisjärjestyksen ymmärtäen.
Ihmismäisiä elkeitä
Poromiehet eivät oikein ahmoista välitä. Huonona saalistajana se käy porokarjan kimppuun ja hävittää helposti kymmeniä vasoja, tietävät poromiehet. Susilauman jäljissä ahma saa usein saaliikseen hirven raadon. Se merkitsee saaliinsa näätäeläinten tavoin virtsaamalla ja kuljettaa painavia ruhoja vankkana eläimenä pikiäkin matkoja vaikeakulkuisessakin rämeikössä.
Sallan Savukosken suunnalla olen törmännyt ahmaan useinkin kiertäen tuttuja polkuja ja varoen pesäpaikan kivikkoista luolaa. Ahmaan voi törmätä myös helmikuussa pentujen syntyessä ja usein nämä pennut seurailevat emoaan vuodenkin verran hangessa, jossa ahman jäljen tunnistaa sen suuresta koosta ja viidestä varpaasta toisin kun ilveksen tai suden neljän varpaan painalluksesta.
Anni Koskela on seuraillut tutkijana Kainuussa ahman lumijälkiä saamatta näköhavaintoa. Nykyisin hän seurailee pannalla varustetun urosahman liikkeitä satelliittipaikannuksen avulla Pohjois-Savossa. Nyt eläimen jättämät jäljet ja ruokavalio löytyvät helpommin, kertoo toimittaja Arja Kivipelto Helsingin Sanomien haastattelussa (20.10). Väitöskirja on otsikkoa vaille valmis, vai oliko päinvastoin.
Ahma kiinnostaa huonona saalistajana ja haaskaeläimenä lähinnä siksi, että sen elintavat ovat hieman ihmistä ja hänen esi-isiään muistuttavat. Ahma on kömpelönä pidetty, ovela, vahvarakenteinen ja loistava luonnossa selviytyjä. Strategiaan kuuluu seurata muita ja hyötyä niistä sekä saalistaa tarvittaessa myös itse ihmisen tapaan.
Ahma ei ole elämysmetsästäjä
Toisin kuin ihminen ahma ei ole ahmatti eikä saalista huvikseen, kuten poromiehet joskus väittävät. Poromiesten kanssa paljon liikkuneena oivaltaa, kuinka kaikkiin heidän havaintoihinsa ei pidä uskoa. Etenkin “petokillasta”, johon lukeutuvat ahman lisäksi susi, karhu, ilves, joskus myös kettu ja näätä, kerrotut tarinat ovat kansanperinteenä säilyneitä ja niitä on lupa tutkia kansatieteenä, mutta ei tehdä luonnontiedettä eikä pohtia metsästäjille petosafareja. Takavuosina näitä petoja ja etenkin susia puolusti sittemmin politiikkaan eksynyt Erkki “Susi” Pulliainen ja kävi monia taisteluja lajin puolesta muuttaen pelkojamme luontoa kohtaan lähemmäs tieteellistä maailmankuvaa.
Nyt tätä työtä tekevät usein naistutkijat, ja se on varmaan eräs syy alan oivalluksen kasvuun myös laajemmin city-suomalaisten keskuudessa. Metsä ja sen petokilta, riistaeläimet, suot ja vanhat metsämme eivät ole todellakaan vain miesten maailmaa ja ikivanhaa metsäläisperuamme. Ilman naisten ja lasten mukanaoloa moderni yhteiskuntamme ei opi luonnon monimuotoisuutta ja rikkautta eivätkä hiilijalanjälkemme mahdu ekokestäviin saappaisiimme.
torstai 8. lokakuuta 2009
Herta Muller - Nobelisti 2009
Tuttu Nobelisti Saksasta
Kirjoittaessani romaania Arctic Babylon jouduin hakemaan joillekin saksalaisille avainhenkilöille nimeä, pyrkien avaamaan samalla niiden kautta lukijalle kertomuksen henkilöiden taustaa, historiallista rasitetta, kansakuntien sosiaalista muistia. Niinpä David L.G. Becker sai nimensä Englannin 1920-luvun alun pääministerin David Lloyd Georgen mukaan, joka oli vuonna 1919 mukana neljän suuren kanssa rakentamassa Euroopan uudet rajat yhdessä Vittorio Orlandon, Georges Clemenceaun ja Woodrow Wilsonin kanssa. Se oli isän kosto pojalle, jota hän ei pitänyt omanaan ja joka oli kuin häpeärauhan kautta syntynyt masentuneen isän tulevan aggression kohde, oman itsetuhonsa ja halveksunnan kautta syntyvä onneton läsnäolija.
“Sinussa on oleva Versailles’n rauha ja sen vääryys” toisti pojan isä juopon iskuilla säestäen ja äidin niihin yhtyen. Vanhemmat sisaret käyttivät tätä samaa oikeutta hamaan hautaan saakka, olkoonkin että äidin pilkka ja lyönnit olivat omassa nimessä, sen identiteetissä kaikkein kipeimmät, kuten poikalasten kohdalla tahtoo aina olla. Ja se mikä ei tapa, vahvistaa.
Mistä nimi paholaiselle?
Ruotsalaisen Södergranin nimen hakeminen oli helpompaa, mutta miten kuvata itse helvetin juurille hankkiutuvaa päähenkilöä, joka oli ikään kuin eläin kyeten samaan aikaan kehittelemään, muuntamaan, kuuntelemaan, yhdistämään mikroelementtejä ja kesyttämään symboleiden tunnesisällön, muuttamaan esineitä, tarinoita, aistimuksia toisikseen Jumalaa leikkien ja jonka tunne-elämä oli narsistisesti kadonnut, vain toisen ihmisen kautta peilautuva, älykkään ihmisen tapa manipuloida ympäristöään.
Tämän nimen täytyi edustaa seinään ajettua, tuppeen saatettua, kotimaastaan karkotettua kapinallista, sellaista joka voi aistia SS-miehen läsnäolon. Nimessä oli oltava mukana kafkamaista suurempi syyllisyys, joka saattoi tarttua vain stalinistisessa maassa lapsena sen ilmaa hengittäessään, ei toki keskitysleirillä eläen. Siellä lapsesta kasvoi aivan erilainen kuin stalinistisessa vainossa ja joutumatta häväistyksi pelaten niillä korteilla, joita Luoja oli lapsella antanut täysin mahdottomassa maailmassa aikuisen kuvattavaksi.
Verta imevät vampyyrit
Romania ja “vihreiden luumujen maa” täytti nuo ehdot. Enää oli vain löydettävä henkilö, joka olisi parhaiten kuvannut tämän Nicolae Ceausescun luoman helvetin runoudeksi, proosaksi, jonka syvin sanoma on sittenkin lohdullinen, sydäneläimen patologisen pahan ymmärtävä, sen runoudeksi muuttava.
Kun kirjoitin päähenkilön taustaa, Peter Mullerin syntyä, valinta nimelle ei ollut vaikea. Omassa kirjahyllyssäni oli Tammen kustantamia, kultaisen kirjaston takavuosien tuotteita, Herta Mullerin romaaneja. “Sydäneläin“, “Ihminen on iso fasaani” ja “Matala maa” ovat suomennettuinakin kenen tahansa nyt saatavilla. Eikä kustantajaakaan ollut vaikea hakea. Suomalainen se ei vonut olla ja digiaika oli jo alkanut kirjallisuudessakin, kustannustoiminnassa.
Hyljeksittyjen ihmisten kuvaaja, Romaniassa 1953 syntynyt ja vuonna 1987 Saksaan muuttanut Herta Muller on kirjailijana läheinen etenkin silloin, kun ihmisen viimeinenkin moraalinen ja eettinen oikeus katoaa, se riistetään pois, ja hän alkaa elää omaa maailmaansa, kadottaa minuutensa ja alkaa kritisoida hyvin syvältä omaa yhteiskuntaansa, josta hän on juurettomana karkotettu tai sen sisälle teljetty, kiusattu vanki.
Saksassa asuvan romanialaisen, hyljeksittyjen sielunmaisemaa kuvaavan Mullerin teksti ei ole ehkä aivan helppoa. On oikeastaan yllätys että sitä on ylipäätään käännetty suomeksi. Se on niin kaukana suomalaisten korpikirjailijoiden, Haanpään ja juuri kuolleen Huovisen teksteistä kuin WSOY:n kustantamien Remeksen, Paasilinnan tai Tervon vain voi olla. Se ei edes sivua näitä suomalaisen yleisön luettavaksi tarkoitettuja prosaistejamme. Kun näitä teoksia joulumyyntiin otetaan uusia painoksia, niitä ei lueta kuten bulkiksi tarkoitettua kirjallisuutta luetaan. Näitä kirjoja ei kouluissamme lueta, arvioida ja analysoida.
Syrjäytetyn kohtalo Suomessa
Jos romanialainen Herta Muller olisi muuttanut vuonna 1987 Suomeen tuntemattomana pakolaisena, tai ehkä muutaman vuosikymmenen aiemmin paeten Securitaten turvallisuuspoliisia, jos hän olisi ollut suomalainen syntyperältään, Suomussalmella syntynyt tai Tammelassa Etelä-Hämeessä, yhtään hänen hengentöitään ei olisi ikinä julkaistu. Ja jos olisikin, niiden painos olisi ollut vain perinteisen runokirjan luokkaa tuntemattomalta kirjailijaltamme. Niiden myynti olisi jäänyt pienellä kieli- ja kulttuurialueellamme hänen oman jakelunsa mittaiseksi ja sukulaisten hankkimiin kappaleisiin. Tuskin hänestä olisi Suomessa asuen Nobelistia kasvanut.
Meillä on edelleen yksi sota-ajan lahjana saatu kirjallisuuden Nobelisti, ikuinen Bo Carpelan ehdokkaanamme, Ahtisaari Nobelinsa voittaen saatekirjeellä, jossa nimekäs suomalainen vallankäyttäjä ja vaikuttaja pyrki moitteillaan estämään tämän myös kansallemme kohdistuneen kunnianosoituksen. Samaan aikaan Ruotsilla ja Norjalla on yli kymmenen kirjallisuuden Nobelistia. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö ja kuvaa kustannustoimintaamme, ei toki kansamme makua, kykyämme ja halua lukea hyvää, vaativaa kaunokirjallisuutta, jonka raja vaikkapa tieteisiin on joskus vain häilyvä, eikä niitä tulisi aina edes punnita luokitellen ja karsinoiden ajassa, jossa faktan ja fiktion rajat hämärtyvät siinä missä ajan ja paikan rajat ovat jo kadonneet.
Moniulotteinen symboliikka
Se mitä Peter Muller omassa romaanissani edustaa ja miten hänelle lopulta käy, se mitä hän romaanihenkilönä kuvaa, ei ole toki yhdistettävissä nobelistiin, ainoastaan hänen kuvaamaansa maailmaan ja sen kohtaloihin, tässä tapauksessa saksalaisena vähemmistökansakuntana eläen ja juuriltaan lopulta reväisten. Se miten romaani syntyy, on aina tulosta kaikesta siitä kirjailijan omakohtaisesta kokemuksesta, joista kaunokirjallisuuden, tieteen ja taiteen osuus ovat omalla kohdallani oleellisesti toiset kuin vaikkapa Kalle Päätalon kerronnassa, korpi- tai työläiskirjailijoiksi kuvatun suomalaisen kertomakirjallisuuden taitajien tyylissä.
Kirjallisuus ja tiede eivät poikkea toisistaan juurikaan silloin, kun kyseessä on aiemmin tehdyt löydökset ja niiden käyttö sekä assosiaatio, jossa jo kirjoitettua liitetään uuteen löydökseen ja lukijan oletetaan, hieman saatellen, tuntevan jo aiemmin kirjoitettu. Tieteessä tämä on vain helpompaa silloin, kun viitteiden ja lähteiden kirjaaminen on mahdollista. Kaunokirjallisuudessa on haettava välineitä, joissa uusi aika, digitekniikka ja sisään kirjoittaminen helpottavat oleellisesti aiempaa tapaamme työstää tekstiä ja tehdä siitä myös moniulotteisempaa, lukijalta enemmän vaativaa “uuden median” ja “uuden romaanin” tavoin.
Peter Mullerin “äiti”
Herta Mullerin tekstin ehkä tärkein elementti on juuri tämä sisään rakennetussa ja “piilotetussa” todellisuudessa, Stefan Sweigin shakkitarinassa, jonka ainakin itse koin vahvimpana “Matala Maa” romaanissa ja “Sydäneläimen” kerronnassa. Peter Muller oli ilman muuta se henkilö, jonka kokemukset olivat samaan aikaan sekä vaikeita narsistisia häiriöitä synnyttäviä että vallantäyteisiä, manipuloivaan ja tunteitaan vain muiden kuvaamana erittelevän älykkään ihmisen kokemaa, Herta Mullerin kirjaamaa elämää eläen ja muissa sen tuskan projisoiden, sydäneläimen tavoin kuolemaa uhmaten raakojen luumujen syöjänä.
Parhaat onnittelut Ruotsin Akatemialle loistavasta valinnasta. Peter Englund sen uutena johtajana ei ole muuttanut Nobel-komitean linjaa.
Kirjoittaessani romaania Arctic Babylon jouduin hakemaan joillekin saksalaisille avainhenkilöille nimeä, pyrkien avaamaan samalla niiden kautta lukijalle kertomuksen henkilöiden taustaa, historiallista rasitetta, kansakuntien sosiaalista muistia. Niinpä David L.G. Becker sai nimensä Englannin 1920-luvun alun pääministerin David Lloyd Georgen mukaan, joka oli vuonna 1919 mukana neljän suuren kanssa rakentamassa Euroopan uudet rajat yhdessä Vittorio Orlandon, Georges Clemenceaun ja Woodrow Wilsonin kanssa. Se oli isän kosto pojalle, jota hän ei pitänyt omanaan ja joka oli kuin häpeärauhan kautta syntynyt masentuneen isän tulevan aggression kohde, oman itsetuhonsa ja halveksunnan kautta syntyvä onneton läsnäolija.
“Sinussa on oleva Versailles’n rauha ja sen vääryys” toisti pojan isä juopon iskuilla säestäen ja äidin niihin yhtyen. Vanhemmat sisaret käyttivät tätä samaa oikeutta hamaan hautaan saakka, olkoonkin että äidin pilkka ja lyönnit olivat omassa nimessä, sen identiteetissä kaikkein kipeimmät, kuten poikalasten kohdalla tahtoo aina olla. Ja se mikä ei tapa, vahvistaa.
Mistä nimi paholaiselle?
Ruotsalaisen Södergranin nimen hakeminen oli helpompaa, mutta miten kuvata itse helvetin juurille hankkiutuvaa päähenkilöä, joka oli ikään kuin eläin kyeten samaan aikaan kehittelemään, muuntamaan, kuuntelemaan, yhdistämään mikroelementtejä ja kesyttämään symboleiden tunnesisällön, muuttamaan esineitä, tarinoita, aistimuksia toisikseen Jumalaa leikkien ja jonka tunne-elämä oli narsistisesti kadonnut, vain toisen ihmisen kautta peilautuva, älykkään ihmisen tapa manipuloida ympäristöään.
Tämän nimen täytyi edustaa seinään ajettua, tuppeen saatettua, kotimaastaan karkotettua kapinallista, sellaista joka voi aistia SS-miehen läsnäolon. Nimessä oli oltava mukana kafkamaista suurempi syyllisyys, joka saattoi tarttua vain stalinistisessa maassa lapsena sen ilmaa hengittäessään, ei toki keskitysleirillä eläen. Siellä lapsesta kasvoi aivan erilainen kuin stalinistisessa vainossa ja joutumatta häväistyksi pelaten niillä korteilla, joita Luoja oli lapsella antanut täysin mahdottomassa maailmassa aikuisen kuvattavaksi.
Verta imevät vampyyrit
Romania ja “vihreiden luumujen maa” täytti nuo ehdot. Enää oli vain löydettävä henkilö, joka olisi parhaiten kuvannut tämän Nicolae Ceausescun luoman helvetin runoudeksi, proosaksi, jonka syvin sanoma on sittenkin lohdullinen, sydäneläimen patologisen pahan ymmärtävä, sen runoudeksi muuttava.
Kun kirjoitin päähenkilön taustaa, Peter Mullerin syntyä, valinta nimelle ei ollut vaikea. Omassa kirjahyllyssäni oli Tammen kustantamia, kultaisen kirjaston takavuosien tuotteita, Herta Mullerin romaaneja. “Sydäneläin“, “Ihminen on iso fasaani” ja “Matala maa” ovat suomennettuinakin kenen tahansa nyt saatavilla. Eikä kustantajaakaan ollut vaikea hakea. Suomalainen se ei vonut olla ja digiaika oli jo alkanut kirjallisuudessakin, kustannustoiminnassa.
Hyljeksittyjen ihmisten kuvaaja, Romaniassa 1953 syntynyt ja vuonna 1987 Saksaan muuttanut Herta Muller on kirjailijana läheinen etenkin silloin, kun ihmisen viimeinenkin moraalinen ja eettinen oikeus katoaa, se riistetään pois, ja hän alkaa elää omaa maailmaansa, kadottaa minuutensa ja alkaa kritisoida hyvin syvältä omaa yhteiskuntaansa, josta hän on juurettomana karkotettu tai sen sisälle teljetty, kiusattu vanki.
Saksassa asuvan romanialaisen, hyljeksittyjen sielunmaisemaa kuvaavan Mullerin teksti ei ole ehkä aivan helppoa. On oikeastaan yllätys että sitä on ylipäätään käännetty suomeksi. Se on niin kaukana suomalaisten korpikirjailijoiden, Haanpään ja juuri kuolleen Huovisen teksteistä kuin WSOY:n kustantamien Remeksen, Paasilinnan tai Tervon vain voi olla. Se ei edes sivua näitä suomalaisen yleisön luettavaksi tarkoitettuja prosaistejamme. Kun näitä teoksia joulumyyntiin otetaan uusia painoksia, niitä ei lueta kuten bulkiksi tarkoitettua kirjallisuutta luetaan. Näitä kirjoja ei kouluissamme lueta, arvioida ja analysoida.
Syrjäytetyn kohtalo Suomessa
Jos romanialainen Herta Muller olisi muuttanut vuonna 1987 Suomeen tuntemattomana pakolaisena, tai ehkä muutaman vuosikymmenen aiemmin paeten Securitaten turvallisuuspoliisia, jos hän olisi ollut suomalainen syntyperältään, Suomussalmella syntynyt tai Tammelassa Etelä-Hämeessä, yhtään hänen hengentöitään ei olisi ikinä julkaistu. Ja jos olisikin, niiden painos olisi ollut vain perinteisen runokirjan luokkaa tuntemattomalta kirjailijaltamme. Niiden myynti olisi jäänyt pienellä kieli- ja kulttuurialueellamme hänen oman jakelunsa mittaiseksi ja sukulaisten hankkimiin kappaleisiin. Tuskin hänestä olisi Suomessa asuen Nobelistia kasvanut.
Meillä on edelleen yksi sota-ajan lahjana saatu kirjallisuuden Nobelisti, ikuinen Bo Carpelan ehdokkaanamme, Ahtisaari Nobelinsa voittaen saatekirjeellä, jossa nimekäs suomalainen vallankäyttäjä ja vaikuttaja pyrki moitteillaan estämään tämän myös kansallemme kohdistuneen kunnianosoituksen. Samaan aikaan Ruotsilla ja Norjalla on yli kymmenen kirjallisuuden Nobelistia. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö ja kuvaa kustannustoimintaamme, ei toki kansamme makua, kykyämme ja halua lukea hyvää, vaativaa kaunokirjallisuutta, jonka raja vaikkapa tieteisiin on joskus vain häilyvä, eikä niitä tulisi aina edes punnita luokitellen ja karsinoiden ajassa, jossa faktan ja fiktion rajat hämärtyvät siinä missä ajan ja paikan rajat ovat jo kadonneet.
Moniulotteinen symboliikka
Se mitä Peter Muller omassa romaanissani edustaa ja miten hänelle lopulta käy, se mitä hän romaanihenkilönä kuvaa, ei ole toki yhdistettävissä nobelistiin, ainoastaan hänen kuvaamaansa maailmaan ja sen kohtaloihin, tässä tapauksessa saksalaisena vähemmistökansakuntana eläen ja juuriltaan lopulta reväisten. Se miten romaani syntyy, on aina tulosta kaikesta siitä kirjailijan omakohtaisesta kokemuksesta, joista kaunokirjallisuuden, tieteen ja taiteen osuus ovat omalla kohdallani oleellisesti toiset kuin vaikkapa Kalle Päätalon kerronnassa, korpi- tai työläiskirjailijoiksi kuvatun suomalaisen kertomakirjallisuuden taitajien tyylissä.
Kirjallisuus ja tiede eivät poikkea toisistaan juurikaan silloin, kun kyseessä on aiemmin tehdyt löydökset ja niiden käyttö sekä assosiaatio, jossa jo kirjoitettua liitetään uuteen löydökseen ja lukijan oletetaan, hieman saatellen, tuntevan jo aiemmin kirjoitettu. Tieteessä tämä on vain helpompaa silloin, kun viitteiden ja lähteiden kirjaaminen on mahdollista. Kaunokirjallisuudessa on haettava välineitä, joissa uusi aika, digitekniikka ja sisään kirjoittaminen helpottavat oleellisesti aiempaa tapaamme työstää tekstiä ja tehdä siitä myös moniulotteisempaa, lukijalta enemmän vaativaa “uuden median” ja “uuden romaanin” tavoin.
Peter Mullerin “äiti”
Herta Mullerin tekstin ehkä tärkein elementti on juuri tämä sisään rakennetussa ja “piilotetussa” todellisuudessa, Stefan Sweigin shakkitarinassa, jonka ainakin itse koin vahvimpana “Matala Maa” romaanissa ja “Sydäneläimen” kerronnassa. Peter Muller oli ilman muuta se henkilö, jonka kokemukset olivat samaan aikaan sekä vaikeita narsistisia häiriöitä synnyttäviä että vallantäyteisiä, manipuloivaan ja tunteitaan vain muiden kuvaamana erittelevän älykkään ihmisen kokemaa, Herta Mullerin kirjaamaa elämää eläen ja muissa sen tuskan projisoiden, sydäneläimen tavoin kuolemaa uhmaten raakojen luumujen syöjänä.
Parhaat onnittelut Ruotsin Akatemialle loistavasta valinnasta. Peter Englund sen uutena johtajana ei ole muuttanut Nobel-komitean linjaa.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Tuppivallankumouksen jälkeinen ensimmäinen viikko
Helsingin Sanomien alakerran saa täyttää vieraskynällään kauppakorkeakoulun professori Liisa Uusitalo (5.10). Hän johtaa kuluttajia ja mediaa tietotaloudessa tutkivaa hankettaan. Huomiojulkisuus on hänen käyttämäänsä käsitteistöä ja näkyy nyt myös otsikossa, jossa hän olettaa huomiojulkisuuden uhkaavan demokratiaamme.
Oletan että otsikko on Helsingin Sanomien toimittajan, jossa teksti on käsitelty, lyhennelty ja otsikoitu sen jälkeen kun “tuppivallankuomus“ raukesi. Viikonvaihteen Hesarissa oli otsikoissa yli kaksikymmentä sanaa, jotka viittasivat agressiiviseen hyökkäykseen, uhkaan, konfliktiin tai julistivat jonkun olevan paarian, kadotetun, hukatun tai vaativat välitöntä korjausta, komentoliikettä toimittajan kertomaan suuntaan. Se oli pelottava lehti lukea rauhallisessa Hämeessä ja ruokki syksyistä ahdistusta alkavaa kaamosmasennusta äärimmilleen.
Gonzo-journalismin ikivanha kuvaus
Uusitalon mukaan vaalirahoituksen pelisäännöistä alkanut kohu on saavuttanut mittasuhteet, joissa ei noudateta enää lainkaan journalismin pelisääntöjä ja tiedon todennettavuuden alkuperäkin on muuttunut hämäräksi. Syyksi hän kertoo virtuaalimaailmasta otetut mallit, anonyymisyyden ja huhut, joita käytetään kuten todennettua tietoa. Lisäksi kirjoittajan mukaan internet tarjoaa mahdollisuuden samoin ajattelevien yhteisöihin, joista näkemyserot puuttuvat ja suvaitsemattomuus sekä tietämättömyys voi jopa lisääntyä.
Edelleen lehdet ja televisiokanavat hakevat huomiotaloudesta tuttuja virtuaalisia torikokouksia, joille tyypillistä ovat huutoäänestykset, ikivanhat julkiset tuomiot ja teloitukset “pää poikki” -tyyliin. Erityisen huolestuttavana hän pitää huomiotalouden leviämistä kansanedustajien keskuuteen välittämättä oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Vastenmielistä on etenkin väittää toimittajan tai edustajan mielipiteitä “kansan” mielipiteiksi saati “maan tavaksi“.
Huomionkipeä Matti Vanhanen
Ajatus kansanedustajista ja etenkin keskustan pääministeri Matti Vanhasesta hakemassa itselleen huomiota, on rohkea oletus huomiotalouden antamista mahdollisuuksista pääministerille hetki sitten päättyneessä ajojahdissa, ja tuo mieleen gonzo-journalimin kääntymisestä jo tieteenäkin sen omimmaksi välineeksi ohjaaja Michael Mooren tapaan maalleen nauraen kääntäen käsitteet päälaelleen ja sillisalaatiksi.
Raja tulee vastaan kärsivällisenkin kärsimyksillä ja näky muistuttaa saman lehden kuvaamaa norsukoulutusta, jossa takavuosien sadistisista norsujen koulutusmenetelmistä kärsivät myös kouluttajat itse Helena Telkärangan kuvaamana (HS 5.10)
Ei uutta sanottavaa
Edellä kirjoitettu on tuttua jo aiemmista blogeistani vain sillä erolla, että Uusitalo syyttää välineitä, siis internetiä, ja minä gonzo-journalismia, tahallista ajojahtia. Ainut uusi asia on Uusitalon tapa nostaa temppelin harjalle presidentti Halonen. Miksi hän ei puuttunut keskusteluun ja pyrkinyt palauttamaan pääministerille, hallitukselle ja eduskunnalle työrauhaa? Oman muistikuvani mukaan yksi tällainen puheenvuoro medioissa sallittiinkin ja sen käytti edellinen presidentti Martti Ahtisaari. Se oli hyvin lyhyt ja maltillinen. Ehkä Halonen halusikin “huomiotaloutta” Vanhaselle? Valta oli luisunut häneltä maan hallitukselle ja pääministerille.
Lopuksi Uusitalo on huolissaan, ei vaalirahoituksesta vaan siitä, että media ja eduskunta ajautuvat mukaan totaalisesti huomiojulkisuuden palveluun. Kysyä sopii kuka ajautui ja ketkä ajettiin, miksi, kenen toimesta?
Gonzo ei ole internetin synnyttämää journalismia
Suomalainen huomiojulkisuus ja gonzo-journalismi on syntynyt muualla kuin virtuaalimaalimassa ja intrenet on vain sen leviämisen väline. Se taas mikä sopii Italiaan ja Berlusconin maahan ja maailmaan ei sovi Suomeen. Sama koskee vaikkapa Yhdysvaltoja ja sen tuottamaa tietoa ohjaaja Michael Mooren tyyliin talouskriisimme juurista meitä opastaen. Niiden julkaiseminen liki kulttuuri- ja taloussivujen pääuutisena on virhe silloin, kun kyseessä on roskaviihde. Fakta ja fiktio eivät saa mennä sekaisin pääviestimissämme, kun mukamas vakavasti otettava maan veronmaksajien ainut televisiokanava sortuu Yhdysvaltain kokoisen valtion tietyn viihdekanavan “uutisten” levittäjäksi Suomessa.
Ala-arvoista osaamista yleisradiolta
Meitä on vain noin runsas prosentti Yhdysvaltain ja EU:n väkiluvusta, eikä meillä ole mahdollisuutta pitää yllä sellaista kansallista kanavatarjontaa kuin heillä tai kiinalaisilla yli 1000 miljoonan kansakuntana. Ei sellaiseen ole varoja eikä tarvettakaan, vaikka joku jenkki -kanavan tuote pysyykin pimeänä. Niiden hulvaton lainailua ja yhdistely toisiinsa on mahdoton tehtävä ja lopulta keräämme jyvien sijasta vain halvimpia tarjolla olevia akanoita. Sama koskee omaa dokumentti, uutis- ja viihdetuotantoamme ja niiden formaatteja. Saa niissäkin käyttää omaa luovuutta ja innovatiivisuutta.
Suomi on kulttuurisesti diffuusioita suosiva maa uuden omaksumisessa. Näin torikokoukset ja huutoäänestykset leviävät internetistä helposti perinteisiin viestimiimme. Ylen kohdalla kyse ei ole kuitenkaan internetistä vaan kanavatarjonnasta, joista vain halvimmat roskat poimitaan käyttöömme. On parempi jättää sekin raha säästöön kun ostaa roskaa.
Työkseen kirjoittava toimittajakirjailija, ja nyt myös blogisti, Jari Tervo ymmärsi tämä ja levitti meille kustantajansa pyytämänä kirjan, joka oli ajan henkeen istutettu Koljatti. Se möi huomiotalouden gonzo-teatterissa, aluksi sen pienen piirin sisällä, virtuaalimaaliman menossa. Aikaamme kun kuuluu siellä myös halveksia institutionaalista valtaa, asiantuntijoita ja pitää heitä guruina.
Erävoitto ja aikalisä pääministeripuolueelle
Helsingin Sanomat kertoi kuinka Matti Vanhanen sai aikalisän ja Forssan Lehti paikallisena kuinka kyseessä oli pääministerin “erävoitto” ikään kuin kyseessä olisikin ollut median gonzo -toimittajien ja valtion välinen kädenvääntö, joka jatkuisi kohta uudella myllytyksellä, huomiotalouden vaatimalla seuraavalla torikokouksella.
Tavoitteenaan myydä omaa tuotettaan, kriisissä elävää lehteä, ja sen mainoksia, ilmoittajia tukevia poliitikkoja tai urheilijoita, tieteen ja taiteen näkyvimpiä hahmoja julkisen teurastuksen gladiaattoreina taistellen huomiotaloudessa. Taustalla on lehden oma kriisi ja vuosikymmenet jatkunut korruptio, velkaantuminen. Osa toimittajista, päätoimittajista, on yrityskonsernien johdossa ja omistaa mediatalonsa.
Sellaista ei voi enää edes korruptoida ja muistuttaa takavuosien 1700- ja 1800-lukujen Maaherra Willebrandia ja hänen juutalaista apuriaan Wahrenia hakien itselleen samaan aikaan Maaherran viran ohella sotapäällikön ja konsernin johtajan sekä omistajan tehtävät, vaatettaen ryysyläisiä niin Ruotsin kuin Suomen ja Venäjän armeijoissa ja juonitellen sodan ja rauhan miehenä tehden itse tilauksensa, valiten itsensä niiden toimittajaksi ja sodan kesto sekä sen osapuolten tukikin oli saman päällikön käsissä.
Salaperäinen parta ja aika
Uutisvuodossa toinen kesän tapahtumia ironisoinut joukkueensa “ankkuri” oli pukeutunut vangin numero-kaapuun ja toinen oli kasvattamassa partaa, joka oli jo muutaman viikon ikäinen. Jari Tervo oli joko itse ymmärtänyt kuinka naamioituminen on suotavaa hyvissä ajoin, tai oikeammin Tervo ei sitä itse arvannut vaan parta teki sen hänen puolestaan. Geneettinen ja piilotajuinen tapamme suojautua on joskus kirjailijankin taidon satiirikkona ohittava ja kykenee itseironiaan pyytäen samalla anteeksi. Suomalaiselle anteeksi pyytämien on mahdoton tehtävä, kuten Tervo on sen itse usein monin eri tavoin kertonut ja kuvannut sen syynkin.
Aika kulkee kahteen suuntaan, eteen- ja taaksepäin tai pysyy paikallaan. Fysiikassa tämä tunnetaan paremmin kuin kuluttajatutkimuksessa, kirjallisuudessa, yhteiskuntatieteen teoriassa, mediatutkimuksessamme. Poikkitieteisessä tutkimuksessa sen hyödyntämien on joskus tuskallista puurtamista. Sen minkä matemaatikko ja luonnontutkija ymmärtää, ihmistieteilijä ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja päinvastoin.
Visionäärinen Aleksis Kivi
Kun Aleksis Kivi kirjoitti suuren romaaninsa Seitsemän Veljestä, sen yksi keskeisin teema oli kyky visioida tulevaa, suomalaisuusliikettä, suomalaisen kansan perusluonnetta ja ennustaa tulevaa. Veljekset joutuivat romaanissa pahaenteisesti kivelle mylvivän härkälauman piirittämäksi ja selvisivät hengissä ampumalla lopulta itsensä vapaaksi.
Symboliteot kansakunnan sotaisasta myöhemmästä vaiheesta oli siinä kuvattu tavalla, joka oli mahdollista vain kun kirjailijan kohdalla aika kulkee eteenpäin, hän visio tulevaa ja saa tuomion aikansa portinvartijalta, Ahlqvist Oksaselta, jonka mukaan teos oli nerokas, mutta “myntättävä” ensin rahaksi, saatava osaksi aikansa pysähtynyttä tai taakse katsovaa kulttuuria. Aleksis Kivi kävi läpi tuolle ajalla sopivan rangaistuksen ja kuoli mielisairaalassa. Nyt hän saisi toimia blogistina ja kirjoittaa kenenkään häntä estämättä julkaisemasta tekstejään. Ehkä ne eivät leviä kuten silloin levisivät, mutta pitävät kirjoittajansa hengissä ja löytävät toisesta kulttuurista samoin ajattelevan ihmisen, ehkä tuhansia samanlaisia.
Terapeutti Väinö Linna
Sotiemme jälkeen menneet tekomme oli hyvitettävä, selitettävä ja siihen tarvittiin kirjailijaa, jonka kohdalla aika kulki taaksepäin. Väinö Linna kirjoitti meille traagisen sotaromaanin, jonka Helsingin Sanomien toimittaja luonnollisesti teilasi koruttomana ja raakana, väärästä näkökulmasta ja typeriä sotilaita kuvaavana roskana. Tuolloin lehden tehtävä oli ylläpitää lukijoittensa konventionaalista näkemystä, joka palveli sodan johdon tulkintaa. Kyse ei ollut vapaasta tiedottamisesta tuolloinkaan, kaukana siitä. Lehti oli propagandakoneiston väline.
Linnan kohtalona oli “Tuntemattoman Sotilaan” ohella laatia kuvaus myös hämäläisestä elämästä sisällissodan Suomessa, härkien mylviessä takkuisten, lukutaidottomien työläisten ja torppareiden ympärillä. Se oli pelottava kokemus kirjoitettavaksi jälkikäteen terapiatyönä kansakunnalle kahdesta sen pahimmasta lähihistorian traumasta. Linnan onnistui niissä kiitettävästi ja fiktiosta tuli faktaa.
Jotkut kirjat jäävät henkiin, toiset pitävät hengissä.
On sanottu kuinka on kirjoja, jotka jäävät elämään, kuten tämä menneisyyteen katsova Väinö Linnan tapa kirjoittaa, tai sitten on niitä, jotka pitävät meitä hengissä, kuten tämä Aleksis Kiven kirjoittama ja tulevaisuuteemme visioinut jättityö, jota ei voinutkaan “myntätä” rahaksi, muuttaa osaksi huomiotaloutta tänään. Kun sellaisen kirjan saa käteensä, sen kyllä aistii juuri tuosta vaikeasta sisällöstä, visioivien ja innovatiivisten ihmisten tavasta lukea sitä salaten kokemustaan. Siitä kertominenkin kun on mahdotonta muuten kuin omassa pienessä, Liisa Uusitalon kuvaamassa digiaivojen joukossa.
Ne joukot eivät ole juoruilevia pahantahtoisia huomiotalouden
hankkijoita. Tällainen käsitys on ehdottomasti väärä ja Uusitalolta loukkaava, heikosti blogistien miljoonien verkostoja tunteva. Keskustan ja Matti Vanhasen ajojahtia ei pidä sotkea internetiin ja globaaliin satojen miljoonien blogaajien tapaan työskennellä siellä. Se on älyllistä epärehellisyyttä myös tältä osin.
Lama-aikana kaipaamme visioivia ihmisiä, joitten avulla pääsemme nopeammin lamasta ulos ja ylös, hyvinä aikoina pysähtyneessä ajassa seisovia, onnellista aikaa jatkavia, laman lähestyessä taakse katsovia ja hyvän ajan muistelijoita niin kauan kuin se suinkin vain on mahdollista muuttumatta Lootin vaimoksi. Liisa Uusitalon tulkinnassa on katsottu hyvin syvälle taakse jättäen uusin tutkimus kokonaan vaille huomiota.
Eteen, taakse, ees-taa
Kaikki tämä on tuttua ja kuvataan yhteiskuntatieteessä kolmella faktorilla, jossa ensimmäiselle joutuvat suurin osa meistä ja kuvaten juuri aikaa, joka kulkee kohdallamme taaksepäin. Toinen faktori on puolestaan sen kääntöpuoli ja kuvaa niitä ihmisiä, jotka elävät tulevassa.
Aika kulkee heidän kohdallaan eteenpäin kaiken aikaa visioivasti, uudesta kertoen ymmärtämättämme miksi näin tapahtuu. Ja sitten ovat kolmannen faktorin ihmiset, joille tyypillistä on edustaa hieman molempia edellisiä, aika on pysähtynyt tyystin ja elämää kuvaa paikallaan pysyvyys, vilkuillen kuitenkin hieman molemmille suunnille, sekä menneeseen että tulevaan, kumpaankaan kuitenkaan kallistumatta. Poliittisen kansalaisliikkeen ikääntyessä tämä kolmas vaihe on tyypillinen.
Neljäs faktori
Yllättäen kolmannen faktorin jälkeen tulee vielä neljäs, jota fyysikot kutsuvat neljänneksi ulottuvuudeksi tuntemamme ja aisteilla kokemamme kolmen lisäksi. Riemann matemaatikkona ja etenkin geometriassa esitti sen olemassaolon jo 1800-luvulla ja Einstein suhteellisuusteoriassaan 1900-luvun alussa.
Sitä ei kuitenkaan ole selitetty yhteiskunta- tai mediatiesteissä, vaikka käytämme sitä koko ajan reaaliaikaisessa ja uudella tavalla käyttäytyvässä maailmassamme joka päivä. Meillä on geenit jopa sen avaamiseen ja oivaltamiseen, toisin kuin fyysikot ehkä väittävät. Ilman tätä sen tutkiminen ei olisi ollut edes mahdollista menemättä mytologiaan ja sekavaan filosofiaan. Sen ymmärtäminen tuli mahdolliseksi vasta omana aikanamme kiitos internetin ja suurten blogiaineistojen reaaliaikaisena tulkintana yhdistäen valtavat aineistot perinteisestä yhteiskuntatieteitten teoriasta usein biotieteitten käyttämiin kvantitatiivisiin menetelmiin.
Toistuvat sarjat ja koodikielet
Neljännen löytymisen jälkeen viides on jälleen helpompi ikään kuin peilipuolena edelliselle ja kuudes taas vaikeampi ymmärrettävä saati aistittavaksi. Joidenkin fyysikkojen mukaan maailmankaikkeuden, universumin, mitä käsitettä nyt käytämmekin, ulottuvuuksia olisi jopa kuusi, ehkä kaksitoista.
Näin jatkuu kaiken aikaa tavalla, josta tyypillinen esimerkki on takavuosien kilvoittelumme tehdä piiloviestejä (salakirjoitusta) ja avata niitä kirjeissä ja lennättimissä, kunnes lopulta löytyi koodisto ja sitä tukeva laitteisto, jota nyt pidetään murtamattomana. Toki natsi-Saksassa sellaisen kuviteltiin löytyneen jo toisen maailmansodan aikana, mutta britit mursivat sen ja voittivat sodan.
Digi..digi…
Tässä uusimassa tekniikassa on vain kaksi “ulottuvuutta“, hyvin käsitteenä tuntemamme digitekniikka. Siinä nämä kaksi “faktoria“, se vaikeampi ja helpompi, on ja off, ovat yksinkertaisia sähköisiä nolla ja yksi järjestelmiä. Sähkö joko kulkee tai ei kulje systeemin sisällä kuten hermoradoissamme ikään. Tai gonzo-journalismiin vieden ja viihteeseen naisen tulkintana miehen päästä, jossa toinen aivopuolisko on naisen kuvaamana välillä päällä ja välillä käynnissä, mutta ei koskaan molemmat samaan aikaan, tunne ja järki yhdessä toimien, pönttöuunin tapaan huonosti vetäen ja savuttaen.
Digitekniikassa, sillä varustetussa yhteiskunnasamme, faktorin vaikeammat parittomat ulottuvuudet on korvattu ykkösellä ja helpommat parilliset nollalla, jolloin päädytään tämän päivän tietokoneisiin ja niiden kaiken aikaan mutkistuvaan tapaan prosessoida maailmaamme. Se tavallaan korvaa Hegelin spiraalin yhteiskuntatieteissä ja on insinööritieteinen sovellus suurenmoisesta teoriasta Einsteinia paremminkin ymmärtäen.
Tämän maailman koodien sisäänajo perinteiseen tiedonvälitykseen, demokratiaan ja niiden sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, ei voi sujua ilman mutkatonta kulttuurista prosessointia. Siinä perinteinen rakenne on kaiken aikaa uhkana uudelle ja päinvastoin. Itse olen käyttänyt käsitteitä vanha- ja nuorsuomalaiset. Näin “on” ja “off “, parittomat “faktorit” tai parilliset “piirit” ovat vuoroin suljettuja tai avoinna, sekunnin murto-osissa ja mittaamattomia matkoja kulkien reaaliaikaisessa prosessissa. Jako perinteiseen vallankäyttöön on tuon prosessin sisällä toisin järjestäytynyt kuin “vanhasuomalaisessa” ajattelussamme ja sen tavassa hakea vaikkapa “syntipukkeja”.
Huomiotalous ja huomio pois median korruptiosta
Huomiotalous markkinatalouden yhtensä osana rahastaa toki molempia digiajan kummajaisia (faktoreita) ja on keskusteluna korruptiosta hyödytöntä sekä vie aina viimekädessä huomion pois koodin välittäjän eli median omasta korruptiosta. Tätä Helsingin Sanomat on harrastanut jo vuosia etsien syytä ongelmilleen internetin bolgaajista, populisteista ja ties mistä marginaaliryhmästä gonzo-journalismin keinon. Se pitää “vanhasuomalaista” printtimediaa hengissä niin kauan, kuin se ei tuota suoraan aineistoa “nuorsuomalaisille” tarkoitetusta journalismista. Ne on pidettävä tyystin erossa toisistaan vaikka “laiskuus” tai gonzo houkuttelevatkin tekemään vain yhden jutun jo säästösyistä samasta aiheesta saman päivän mediasadosta.
Syntipukkien etsiminen turhaa
Syy ei toki ole politiikan ja kansalaisliikkeiden vuosisataisessa perinteessä, pikemminkin niiden puutteessa, torikokouksista nyt puhumattakaan sekä niiden vaikutuksesta tähän prosessiin, kuten Uusitalo viittaa.
Sellainen keskustelu vie harhaan, kun oikea ongelma, jos sellaista nyt lainkaan onkaan, on kaiken aikaa laajeneva osaamisemme ja sen ihmisjoukon kasvaminen, jotka hallitsevat sekä toisen että etenkin neljännen faktorin sisällön, sen asenteet ja arvot luovina neroina ja innovaattoreina, välittämättä välttämättä kuinka ensimmäisen ja kolmannen faktorin ihmiset omassa maailmassaan menestyvät.
Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan, digimaailman rakenteesta johtuen. Se kun on tarkoitettu matkimaan omia aivojamme, toimii globaalisti, ottaa vastaan viestejä ja käsittele kuten maapallon yhteiset aivot eikä suostu sellaiseen kompromissiin, jossa mukana olisi “vanhasuomalaisia” tai “nuorsuomalaisia” asenteita ja arvoja, normeja ja moraalikäsityksiä kertomassa sen tuhansien miljoonien käyttäjien “virheistä” tai “oikuista”, korruptiosta tai huomiotalouden omituisista käyttäytymismalleista eri kulttuureissamme tuhansissa meitä suuremmissa yksiköissä.
Oletan että otsikko on Helsingin Sanomien toimittajan, jossa teksti on käsitelty, lyhennelty ja otsikoitu sen jälkeen kun “tuppivallankuomus“ raukesi. Viikonvaihteen Hesarissa oli otsikoissa yli kaksikymmentä sanaa, jotka viittasivat agressiiviseen hyökkäykseen, uhkaan, konfliktiin tai julistivat jonkun olevan paarian, kadotetun, hukatun tai vaativat välitöntä korjausta, komentoliikettä toimittajan kertomaan suuntaan. Se oli pelottava lehti lukea rauhallisessa Hämeessä ja ruokki syksyistä ahdistusta alkavaa kaamosmasennusta äärimmilleen.
Gonzo-journalismin ikivanha kuvaus
Uusitalon mukaan vaalirahoituksen pelisäännöistä alkanut kohu on saavuttanut mittasuhteet, joissa ei noudateta enää lainkaan journalismin pelisääntöjä ja tiedon todennettavuuden alkuperäkin on muuttunut hämäräksi. Syyksi hän kertoo virtuaalimaailmasta otetut mallit, anonyymisyyden ja huhut, joita käytetään kuten todennettua tietoa. Lisäksi kirjoittajan mukaan internet tarjoaa mahdollisuuden samoin ajattelevien yhteisöihin, joista näkemyserot puuttuvat ja suvaitsemattomuus sekä tietämättömyys voi jopa lisääntyä.
Edelleen lehdet ja televisiokanavat hakevat huomiotaloudesta tuttuja virtuaalisia torikokouksia, joille tyypillistä ovat huutoäänestykset, ikivanhat julkiset tuomiot ja teloitukset “pää poikki” -tyyliin. Erityisen huolestuttavana hän pitää huomiotalouden leviämistä kansanedustajien keskuuteen välittämättä oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Vastenmielistä on etenkin väittää toimittajan tai edustajan mielipiteitä “kansan” mielipiteiksi saati “maan tavaksi“.
Huomionkipeä Matti Vanhanen
Ajatus kansanedustajista ja etenkin keskustan pääministeri Matti Vanhasesta hakemassa itselleen huomiota, on rohkea oletus huomiotalouden antamista mahdollisuuksista pääministerille hetki sitten päättyneessä ajojahdissa, ja tuo mieleen gonzo-journalimin kääntymisestä jo tieteenäkin sen omimmaksi välineeksi ohjaaja Michael Mooren tapaan maalleen nauraen kääntäen käsitteet päälaelleen ja sillisalaatiksi.
Raja tulee vastaan kärsivällisenkin kärsimyksillä ja näky muistuttaa saman lehden kuvaamaa norsukoulutusta, jossa takavuosien sadistisista norsujen koulutusmenetelmistä kärsivät myös kouluttajat itse Helena Telkärangan kuvaamana (HS 5.10)
Ei uutta sanottavaa
Edellä kirjoitettu on tuttua jo aiemmista blogeistani vain sillä erolla, että Uusitalo syyttää välineitä, siis internetiä, ja minä gonzo-journalismia, tahallista ajojahtia. Ainut uusi asia on Uusitalon tapa nostaa temppelin harjalle presidentti Halonen. Miksi hän ei puuttunut keskusteluun ja pyrkinyt palauttamaan pääministerille, hallitukselle ja eduskunnalle työrauhaa? Oman muistikuvani mukaan yksi tällainen puheenvuoro medioissa sallittiinkin ja sen käytti edellinen presidentti Martti Ahtisaari. Se oli hyvin lyhyt ja maltillinen. Ehkä Halonen halusikin “huomiotaloutta” Vanhaselle? Valta oli luisunut häneltä maan hallitukselle ja pääministerille.
Lopuksi Uusitalo on huolissaan, ei vaalirahoituksesta vaan siitä, että media ja eduskunta ajautuvat mukaan totaalisesti huomiojulkisuuden palveluun. Kysyä sopii kuka ajautui ja ketkä ajettiin, miksi, kenen toimesta?
Gonzo ei ole internetin synnyttämää journalismia
Suomalainen huomiojulkisuus ja gonzo-journalismi on syntynyt muualla kuin virtuaalimaalimassa ja intrenet on vain sen leviämisen väline. Se taas mikä sopii Italiaan ja Berlusconin maahan ja maailmaan ei sovi Suomeen. Sama koskee vaikkapa Yhdysvaltoja ja sen tuottamaa tietoa ohjaaja Michael Mooren tyyliin talouskriisimme juurista meitä opastaen. Niiden julkaiseminen liki kulttuuri- ja taloussivujen pääuutisena on virhe silloin, kun kyseessä on roskaviihde. Fakta ja fiktio eivät saa mennä sekaisin pääviestimissämme, kun mukamas vakavasti otettava maan veronmaksajien ainut televisiokanava sortuu Yhdysvaltain kokoisen valtion tietyn viihdekanavan “uutisten” levittäjäksi Suomessa.
Ala-arvoista osaamista yleisradiolta
Meitä on vain noin runsas prosentti Yhdysvaltain ja EU:n väkiluvusta, eikä meillä ole mahdollisuutta pitää yllä sellaista kansallista kanavatarjontaa kuin heillä tai kiinalaisilla yli 1000 miljoonan kansakuntana. Ei sellaiseen ole varoja eikä tarvettakaan, vaikka joku jenkki -kanavan tuote pysyykin pimeänä. Niiden hulvaton lainailua ja yhdistely toisiinsa on mahdoton tehtävä ja lopulta keräämme jyvien sijasta vain halvimpia tarjolla olevia akanoita. Sama koskee omaa dokumentti, uutis- ja viihdetuotantoamme ja niiden formaatteja. Saa niissäkin käyttää omaa luovuutta ja innovatiivisuutta.
Suomi on kulttuurisesti diffuusioita suosiva maa uuden omaksumisessa. Näin torikokoukset ja huutoäänestykset leviävät internetistä helposti perinteisiin viestimiimme. Ylen kohdalla kyse ei ole kuitenkaan internetistä vaan kanavatarjonnasta, joista vain halvimmat roskat poimitaan käyttöömme. On parempi jättää sekin raha säästöön kun ostaa roskaa.
Työkseen kirjoittava toimittajakirjailija, ja nyt myös blogisti, Jari Tervo ymmärsi tämä ja levitti meille kustantajansa pyytämänä kirjan, joka oli ajan henkeen istutettu Koljatti. Se möi huomiotalouden gonzo-teatterissa, aluksi sen pienen piirin sisällä, virtuaalimaaliman menossa. Aikaamme kun kuuluu siellä myös halveksia institutionaalista valtaa, asiantuntijoita ja pitää heitä guruina.
Erävoitto ja aikalisä pääministeripuolueelle
Helsingin Sanomat kertoi kuinka Matti Vanhanen sai aikalisän ja Forssan Lehti paikallisena kuinka kyseessä oli pääministerin “erävoitto” ikään kuin kyseessä olisikin ollut median gonzo -toimittajien ja valtion välinen kädenvääntö, joka jatkuisi kohta uudella myllytyksellä, huomiotalouden vaatimalla seuraavalla torikokouksella.
Tavoitteenaan myydä omaa tuotettaan, kriisissä elävää lehteä, ja sen mainoksia, ilmoittajia tukevia poliitikkoja tai urheilijoita, tieteen ja taiteen näkyvimpiä hahmoja julkisen teurastuksen gladiaattoreina taistellen huomiotaloudessa. Taustalla on lehden oma kriisi ja vuosikymmenet jatkunut korruptio, velkaantuminen. Osa toimittajista, päätoimittajista, on yrityskonsernien johdossa ja omistaa mediatalonsa.
Sellaista ei voi enää edes korruptoida ja muistuttaa takavuosien 1700- ja 1800-lukujen Maaherra Willebrandia ja hänen juutalaista apuriaan Wahrenia hakien itselleen samaan aikaan Maaherran viran ohella sotapäällikön ja konsernin johtajan sekä omistajan tehtävät, vaatettaen ryysyläisiä niin Ruotsin kuin Suomen ja Venäjän armeijoissa ja juonitellen sodan ja rauhan miehenä tehden itse tilauksensa, valiten itsensä niiden toimittajaksi ja sodan kesto sekä sen osapuolten tukikin oli saman päällikön käsissä.
Salaperäinen parta ja aika
Uutisvuodossa toinen kesän tapahtumia ironisoinut joukkueensa “ankkuri” oli pukeutunut vangin numero-kaapuun ja toinen oli kasvattamassa partaa, joka oli jo muutaman viikon ikäinen. Jari Tervo oli joko itse ymmärtänyt kuinka naamioituminen on suotavaa hyvissä ajoin, tai oikeammin Tervo ei sitä itse arvannut vaan parta teki sen hänen puolestaan. Geneettinen ja piilotajuinen tapamme suojautua on joskus kirjailijankin taidon satiirikkona ohittava ja kykenee itseironiaan pyytäen samalla anteeksi. Suomalaiselle anteeksi pyytämien on mahdoton tehtävä, kuten Tervo on sen itse usein monin eri tavoin kertonut ja kuvannut sen syynkin.
Aika kulkee kahteen suuntaan, eteen- ja taaksepäin tai pysyy paikallaan. Fysiikassa tämä tunnetaan paremmin kuin kuluttajatutkimuksessa, kirjallisuudessa, yhteiskuntatieteen teoriassa, mediatutkimuksessamme. Poikkitieteisessä tutkimuksessa sen hyödyntämien on joskus tuskallista puurtamista. Sen minkä matemaatikko ja luonnontutkija ymmärtää, ihmistieteilijä ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja päinvastoin.
Visionäärinen Aleksis Kivi
Kun Aleksis Kivi kirjoitti suuren romaaninsa Seitsemän Veljestä, sen yksi keskeisin teema oli kyky visioida tulevaa, suomalaisuusliikettä, suomalaisen kansan perusluonnetta ja ennustaa tulevaa. Veljekset joutuivat romaanissa pahaenteisesti kivelle mylvivän härkälauman piirittämäksi ja selvisivät hengissä ampumalla lopulta itsensä vapaaksi.
Symboliteot kansakunnan sotaisasta myöhemmästä vaiheesta oli siinä kuvattu tavalla, joka oli mahdollista vain kun kirjailijan kohdalla aika kulkee eteenpäin, hän visio tulevaa ja saa tuomion aikansa portinvartijalta, Ahlqvist Oksaselta, jonka mukaan teos oli nerokas, mutta “myntättävä” ensin rahaksi, saatava osaksi aikansa pysähtynyttä tai taakse katsovaa kulttuuria. Aleksis Kivi kävi läpi tuolle ajalla sopivan rangaistuksen ja kuoli mielisairaalassa. Nyt hän saisi toimia blogistina ja kirjoittaa kenenkään häntä estämättä julkaisemasta tekstejään. Ehkä ne eivät leviä kuten silloin levisivät, mutta pitävät kirjoittajansa hengissä ja löytävät toisesta kulttuurista samoin ajattelevan ihmisen, ehkä tuhansia samanlaisia.
Terapeutti Väinö Linna
Sotiemme jälkeen menneet tekomme oli hyvitettävä, selitettävä ja siihen tarvittiin kirjailijaa, jonka kohdalla aika kulki taaksepäin. Väinö Linna kirjoitti meille traagisen sotaromaanin, jonka Helsingin Sanomien toimittaja luonnollisesti teilasi koruttomana ja raakana, väärästä näkökulmasta ja typeriä sotilaita kuvaavana roskana. Tuolloin lehden tehtävä oli ylläpitää lukijoittensa konventionaalista näkemystä, joka palveli sodan johdon tulkintaa. Kyse ei ollut vapaasta tiedottamisesta tuolloinkaan, kaukana siitä. Lehti oli propagandakoneiston väline.
Linnan kohtalona oli “Tuntemattoman Sotilaan” ohella laatia kuvaus myös hämäläisestä elämästä sisällissodan Suomessa, härkien mylviessä takkuisten, lukutaidottomien työläisten ja torppareiden ympärillä. Se oli pelottava kokemus kirjoitettavaksi jälkikäteen terapiatyönä kansakunnalle kahdesta sen pahimmasta lähihistorian traumasta. Linnan onnistui niissä kiitettävästi ja fiktiosta tuli faktaa.
Jotkut kirjat jäävät henkiin, toiset pitävät hengissä.
On sanottu kuinka on kirjoja, jotka jäävät elämään, kuten tämä menneisyyteen katsova Väinö Linnan tapa kirjoittaa, tai sitten on niitä, jotka pitävät meitä hengissä, kuten tämä Aleksis Kiven kirjoittama ja tulevaisuuteemme visioinut jättityö, jota ei voinutkaan “myntätä” rahaksi, muuttaa osaksi huomiotaloutta tänään. Kun sellaisen kirjan saa käteensä, sen kyllä aistii juuri tuosta vaikeasta sisällöstä, visioivien ja innovatiivisten ihmisten tavasta lukea sitä salaten kokemustaan. Siitä kertominenkin kun on mahdotonta muuten kuin omassa pienessä, Liisa Uusitalon kuvaamassa digiaivojen joukossa.
Ne joukot eivät ole juoruilevia pahantahtoisia huomiotalouden
hankkijoita. Tällainen käsitys on ehdottomasti väärä ja Uusitalolta loukkaava, heikosti blogistien miljoonien verkostoja tunteva. Keskustan ja Matti Vanhasen ajojahtia ei pidä sotkea internetiin ja globaaliin satojen miljoonien blogaajien tapaan työskennellä siellä. Se on älyllistä epärehellisyyttä myös tältä osin.
Lama-aikana kaipaamme visioivia ihmisiä, joitten avulla pääsemme nopeammin lamasta ulos ja ylös, hyvinä aikoina pysähtyneessä ajassa seisovia, onnellista aikaa jatkavia, laman lähestyessä taakse katsovia ja hyvän ajan muistelijoita niin kauan kuin se suinkin vain on mahdollista muuttumatta Lootin vaimoksi. Liisa Uusitalon tulkinnassa on katsottu hyvin syvälle taakse jättäen uusin tutkimus kokonaan vaille huomiota.
Eteen, taakse, ees-taa
Kaikki tämä on tuttua ja kuvataan yhteiskuntatieteessä kolmella faktorilla, jossa ensimmäiselle joutuvat suurin osa meistä ja kuvaten juuri aikaa, joka kulkee kohdallamme taaksepäin. Toinen faktori on puolestaan sen kääntöpuoli ja kuvaa niitä ihmisiä, jotka elävät tulevassa.
Aika kulkee heidän kohdallaan eteenpäin kaiken aikaa visioivasti, uudesta kertoen ymmärtämättämme miksi näin tapahtuu. Ja sitten ovat kolmannen faktorin ihmiset, joille tyypillistä on edustaa hieman molempia edellisiä, aika on pysähtynyt tyystin ja elämää kuvaa paikallaan pysyvyys, vilkuillen kuitenkin hieman molemmille suunnille, sekä menneeseen että tulevaan, kumpaankaan kuitenkaan kallistumatta. Poliittisen kansalaisliikkeen ikääntyessä tämä kolmas vaihe on tyypillinen.
Neljäs faktori
Yllättäen kolmannen faktorin jälkeen tulee vielä neljäs, jota fyysikot kutsuvat neljänneksi ulottuvuudeksi tuntemamme ja aisteilla kokemamme kolmen lisäksi. Riemann matemaatikkona ja etenkin geometriassa esitti sen olemassaolon jo 1800-luvulla ja Einstein suhteellisuusteoriassaan 1900-luvun alussa.
Sitä ei kuitenkaan ole selitetty yhteiskunta- tai mediatiesteissä, vaikka käytämme sitä koko ajan reaaliaikaisessa ja uudella tavalla käyttäytyvässä maailmassamme joka päivä. Meillä on geenit jopa sen avaamiseen ja oivaltamiseen, toisin kuin fyysikot ehkä väittävät. Ilman tätä sen tutkiminen ei olisi ollut edes mahdollista menemättä mytologiaan ja sekavaan filosofiaan. Sen ymmärtäminen tuli mahdolliseksi vasta omana aikanamme kiitos internetin ja suurten blogiaineistojen reaaliaikaisena tulkintana yhdistäen valtavat aineistot perinteisestä yhteiskuntatieteitten teoriasta usein biotieteitten käyttämiin kvantitatiivisiin menetelmiin.
Toistuvat sarjat ja koodikielet
Neljännen löytymisen jälkeen viides on jälleen helpompi ikään kuin peilipuolena edelliselle ja kuudes taas vaikeampi ymmärrettävä saati aistittavaksi. Joidenkin fyysikkojen mukaan maailmankaikkeuden, universumin, mitä käsitettä nyt käytämmekin, ulottuvuuksia olisi jopa kuusi, ehkä kaksitoista.
Näin jatkuu kaiken aikaa tavalla, josta tyypillinen esimerkki on takavuosien kilvoittelumme tehdä piiloviestejä (salakirjoitusta) ja avata niitä kirjeissä ja lennättimissä, kunnes lopulta löytyi koodisto ja sitä tukeva laitteisto, jota nyt pidetään murtamattomana. Toki natsi-Saksassa sellaisen kuviteltiin löytyneen jo toisen maailmansodan aikana, mutta britit mursivat sen ja voittivat sodan.
Digi..digi…
Tässä uusimassa tekniikassa on vain kaksi “ulottuvuutta“, hyvin käsitteenä tuntemamme digitekniikka. Siinä nämä kaksi “faktoria“, se vaikeampi ja helpompi, on ja off, ovat yksinkertaisia sähköisiä nolla ja yksi järjestelmiä. Sähkö joko kulkee tai ei kulje systeemin sisällä kuten hermoradoissamme ikään. Tai gonzo-journalismiin vieden ja viihteeseen naisen tulkintana miehen päästä, jossa toinen aivopuolisko on naisen kuvaamana välillä päällä ja välillä käynnissä, mutta ei koskaan molemmat samaan aikaan, tunne ja järki yhdessä toimien, pönttöuunin tapaan huonosti vetäen ja savuttaen.
Digitekniikassa, sillä varustetussa yhteiskunnasamme, faktorin vaikeammat parittomat ulottuvuudet on korvattu ykkösellä ja helpommat parilliset nollalla, jolloin päädytään tämän päivän tietokoneisiin ja niiden kaiken aikaan mutkistuvaan tapaan prosessoida maailmaamme. Se tavallaan korvaa Hegelin spiraalin yhteiskuntatieteissä ja on insinööritieteinen sovellus suurenmoisesta teoriasta Einsteinia paremminkin ymmärtäen.
Tämän maailman koodien sisäänajo perinteiseen tiedonvälitykseen, demokratiaan ja niiden sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, ei voi sujua ilman mutkatonta kulttuurista prosessointia. Siinä perinteinen rakenne on kaiken aikaa uhkana uudelle ja päinvastoin. Itse olen käyttänyt käsitteitä vanha- ja nuorsuomalaiset. Näin “on” ja “off “, parittomat “faktorit” tai parilliset “piirit” ovat vuoroin suljettuja tai avoinna, sekunnin murto-osissa ja mittaamattomia matkoja kulkien reaaliaikaisessa prosessissa. Jako perinteiseen vallankäyttöön on tuon prosessin sisällä toisin järjestäytynyt kuin “vanhasuomalaisessa” ajattelussamme ja sen tavassa hakea vaikkapa “syntipukkeja”.
Huomiotalous ja huomio pois median korruptiosta
Huomiotalous markkinatalouden yhtensä osana rahastaa toki molempia digiajan kummajaisia (faktoreita) ja on keskusteluna korruptiosta hyödytöntä sekä vie aina viimekädessä huomion pois koodin välittäjän eli median omasta korruptiosta. Tätä Helsingin Sanomat on harrastanut jo vuosia etsien syytä ongelmilleen internetin bolgaajista, populisteista ja ties mistä marginaaliryhmästä gonzo-journalismin keinon. Se pitää “vanhasuomalaista” printtimediaa hengissä niin kauan, kuin se ei tuota suoraan aineistoa “nuorsuomalaisille” tarkoitetusta journalismista. Ne on pidettävä tyystin erossa toisistaan vaikka “laiskuus” tai gonzo houkuttelevatkin tekemään vain yhden jutun jo säästösyistä samasta aiheesta saman päivän mediasadosta.
Syntipukkien etsiminen turhaa
Syy ei toki ole politiikan ja kansalaisliikkeiden vuosisataisessa perinteessä, pikemminkin niiden puutteessa, torikokouksista nyt puhumattakaan sekä niiden vaikutuksesta tähän prosessiin, kuten Uusitalo viittaa.
Sellainen keskustelu vie harhaan, kun oikea ongelma, jos sellaista nyt lainkaan onkaan, on kaiken aikaa laajeneva osaamisemme ja sen ihmisjoukon kasvaminen, jotka hallitsevat sekä toisen että etenkin neljännen faktorin sisällön, sen asenteet ja arvot luovina neroina ja innovaattoreina, välittämättä välttämättä kuinka ensimmäisen ja kolmannen faktorin ihmiset omassa maailmassaan menestyvät.
Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan, digimaailman rakenteesta johtuen. Se kun on tarkoitettu matkimaan omia aivojamme, toimii globaalisti, ottaa vastaan viestejä ja käsittele kuten maapallon yhteiset aivot eikä suostu sellaiseen kompromissiin, jossa mukana olisi “vanhasuomalaisia” tai “nuorsuomalaisia” asenteita ja arvoja, normeja ja moraalikäsityksiä kertomassa sen tuhansien miljoonien käyttäjien “virheistä” tai “oikuista”, korruptiosta tai huomiotalouden omituisista käyttäytymismalleista eri kulttuureissamme tuhansissa meitä suuremmissa yksiköissä.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Vallankumouksen jälkeinen aamu
Päivän Helsingin Sanomista puuttuvat kaikki Matti Vanhaseen viittaavat rikokset ja kavallusepäilyt. Samoin paikallinen media on lopettanut oman ajojahtinsa. Maaseudun Tulevaisuus uskalsi ottaa vastaan kirjoitukseni jo päivää aikaisemmin koskien “tuppivallankumousta”. Vain otsikkoa oli hieman pidennetty ja muutettu muotoon “tuppivallankumous ja mediakriisi”. Hyväksyn sen niin kuin muunkin toimittajien tekemät korjaukset mukisematta. Median kanssa ei auta riidellä.
Media saa jatkossa kasvot
Tämä ajattelu, jossa media oli vailla kasvoja, on takavuosilta. Tänään medialla on kasvot ja niin myös poliittisella vallalla. Ne henkilöityvät ja sitä kautta ne saavat juurevuutta. Poliittisen puolueen kohdalla puolueen puheenjohtaja kantaa kansanliikkeestään vastuun siinä missä päätoimittaja ja pääjohtaja mediatalossa. Poliittista johtajaa ei kuitenkaan erota media vaan kansa. Sitä kutsutaan kansanvallaksi, ei mediavallaksi. Ei ole enää tuhansien toimittajien “mafiaa”, kostajien sopulilaumaa, jolla ei olisi vastuun kantajaa. Tai "meediota", joka on sama kuin internet ja "uusmedia". Jos joku mokaa, koko porukka talossa kärsii, kuten yksityisen kohdalla aina yrittäjyydessä tapahtuu.
Kettujahdista kepujahtiin
Vaalirahoituksesta alkanut mediakohu kiehui yli ja alkoi kepujahti, pääministerin päätä vadille vaatinut epä-älyllinen kiusaaminen, kansan kiihottaminen yltiömoralistisena hurskasteluna ja gonzo-journalismin välinein. Kirjoitin siitä lehtiin kuten vuosikymmenet kolumnejani. Aihe oli kiintoisin vuosikymmeniin.
Kaksi toimittajaa lähetti talostaan viestin. Lupasivat julkaista myöhemmin. Muut vaikenivat. Ensin on seurattava kuka tulee kehästä voittajana. Sellainen on raukkamaista tiedottamisessa, joka on reaaliaikaista ja juuri nyt elettävää elämää. Mukamas vapaata sanaa.
Mediataloissa on päätettävä eletäänkö historiaa kirjaavana tiedottajana vai pyitäänkö siitä lopullisesti ulos ja vaikuttamaan aivan samoin kuin kilpailevat kansanliikkeet, puolueet. Vallan käyttö kun on kokonaan eri asia kuin siitä tiedottaminen, historian kirjoitus ja sen taustoittaminen lukijoilleen.
Matti Vanhasen “kepujahdissa” toimittajilta menivät puurot ja vellit sekaisin ja se levisi lopulta koko parlamentarismia koskevaksi kriisiksi. Kettujahdista alkanut liike levisikin kepujahdiksi ja lopulta vain pääministerin kiusaamiseksi.
Kaunajournalismi
Kun valtiomahdit ottavat yhteen, vanha voittaa tai syntyy vallankumous, jota edeltää kaaos. Kun kansa ja valtio omistaa median, yleisradion, se meni järjestykseen Jungnerin kautta ja uhkauksella tulla erotetuksi. Samalla kansa väsyi Gonzo -journalismiin ja oli tyytyväinen ratkaisuun, jossa valtion talon budjettia kiristetään.
Joutilaille käsille piru löytää aina töitä ja seuraavaan vallankumoukseen osallistuvilla on vähemmän joutilaita käsiä. Yle joutuu irtisanomaan lähivuosina noin 500 henkilöä. Kirjankustantaja Weiling-Göös kutsui yt-neuvotteluihin liki koko pienen henkilökuntansa 70 henkilöä ja lakkauttaa kaikki suoramyyntipisteensä.
Forssan kokoinen kaupunki on menettänyt tuon lukumäärän parikymmenkertaisena muutaman vuoden aikana.
Säälistä ostettu lehti
Apu-lehden päätoimitta Matti Saaren myhäilevä kuva punaisessa villapaidassa enteilee pahaa. Jutut ovat samoja kuin Suomen Kuvalehdessä ja nyt myös Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä.
Kun soitto lehtitilauksen uusimisesta tulee sovimme ettei sitä enää jatketa. En jaksa enää kannattaa hyvää asiaa, vapaata sanaa, jos sitä käytetään väärin ja moraalittomasti. Haukkuen myös samalla kustantaja, joka toimittaa tuotteensa ostajalle netin kautta, antaen ensin mahdollisuuden tutustua kirjaan googlessa yli puolet sen sisällöstä paljastaen, ja tuottaen tuhansista väitöskirjoista kerrankin kenen tahansa hankittavaksi tarkoitettuja painoksia ilman väittelijälle aiheutuvia kustannuksia ja monen kirjoittajan ainoasta keinosta saada asiansa kansiin joutumatta suomalaisen vasemmistosensuurin käsiin.
Vain sattuma pelasti aikanaan Kalle Päätalon ja samalla se sattuma pelasti Gummerruksen. Kalevi Sorsa kustannustoimittajana oli hänet hylännyt ja hän on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Niin kauan kun Matti Vanhanen hänet ohittaa digiajan ja uuden aikakauden murroksessa maataan ja sen hallitus porvarihallituksena luotaillen.
Toimittajan mittainen tarina
Apu-lehden kuvat Mauno Saaren kirjasta ja Paavo Haavikon elämän loppuvuosista ovat kuten vanhasta miehestä kuuluukin. Kuvakulmat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ovat hieman kaunistelevia.
Avun otsikko “Julma loppu” ja Helsingin anomien “Runoilijan kuolema” ovat kirjoittajansa tuotteita ja kertovat kirjoittajasta, toimittajan kyvystä laatia kertomusta ja tarinaa.
Toinen kertomus on lyyrisempi, toinen taas rosoinen mutta ei niin tyhjään kuoreen imetty kuin Suomen Kuvalehden usein verbittömät lauseet. Kumpikaan kertomus ei vedä minua mukaansa ja luotan enemmän lukemiini Haavikon omiin teksteihin ja runoihin, mielikuvaan kovin usein näkemästäni miehestä myös televisiossa. Televisio paljastaa paljon enemmän kuin arvaammekaan.
Voittoparaati vaihtui tynkäpromootioon
Hesarin minua koskettavin kuva on otettu juhlapromootiosta, jossa kunniatohtorin hatun on saanut myös ohjaajanero Jouko Turkka. Kari Suomalaista lainaten hänestäkin on nyt tehty “valetohtori” yhdessä varmaan jo monta kertaa promovoidun presidentti Tarha Halosen kanssa. Kaisa Korhosen profiili näkyy taustalta hämäränä.
Mieleen tulee vallankumouslaulut 1970-luvulta tai jo aiemminkin. Olikohan ajateltu että samaan lehteen olisi saatu kuva myös mediavallankumouksen voittoparaatista? Matti Vanhanen on kuvattu kuukausiliittessä mollaten hänen kielitaitonsakin sivun kokoisen kuvan tukemana. Se oli tehty ennen vallankumouksen tupelleen jäämistä. Sitä tukee kepulaiset Kekkonen ja Karjalainen, kielivammaisia lehden mukaan hekin.
Promovoitujen jutussa ei ole yhtään porvaria. Porvarit eivät tuottaneet Suomessa teatteria, tiedettä eikä taidetta takavuosina. Siihen on nyt tulossa korjaus kunhan ensin saamme meille kustantajia, gallerioita, jotka ovat muualta kuin Suomesta ja osaavat palveluammatin digiyhteiskunnan tekniikalla, eivät tuota bulkkia varastoihin, gonzo-toimittajien hengentuotteita, Tervon pilkkalauluina. Uutisvuotoa ei tule ikävä kun toimittajat tekevät uutisensa itse ja pierevät käteensä sitä haistellen, Veikko Ennalaa suoraan takavuosilta lainaten.
Santeri sentään
Yhden kepulaisen Hesari sietää. Hän on Loimaan maatalousmuseosta pääministerin avustajaksi eronsa kautta siirtynyt Juha Kuisma. Juha esitellään umpivihreänä miehenä ja keskustan teoreetikkona, filosofina sitten Santeri Alkion. Hän oli toki vastaavassa tehtävässä myös Esko Ahon hallituksessa ja kirjoitimme silloin yhteisen kirjan verkostotaloudesta Pellervo-Seuran kustantamana. Oikeammin hän oli sen toimittaja ja minä yksi kirjoittajista. Minun tehtävä oli löytää sopivia esimerkkejä omista töistäni ja kokemuksista käytännön malleiksi maaaseudulta valiten.
Ja löytyihän niitä kuntayhteistyöstä ja agropolis-strategiasta jo 1980-luvun puolelta rautalankamallina esitellen. Nettiä kun ei vielä voinut esitellä eikä oikein puhua klusteristakaan Suomessa toisin kuin Ruotsissa. Maassa siis maan tavalla vaikka tuoreempaakin tietoa olisi ollut käytettävissä. Portaikossa diffuusio ei vain voi edetä jättämällä jonkun askelman väliin. Ainostaan nousunopeutta voi hieman kiirehtiä.
Niin pitkälle kun päätä riittää
Keskustassa on aina arvostettu tiedettä, opiskelua ja nykyisin innovaatioita, luovuutta. Sillä on vanha talonpoikainen perinne, kuten koko maallamme. Lapsista oli kasvatettava ja koulutettava ainakin agrologeja, agronomeja ellei sitten tuomareita ja lääkäreitä, akateemisia ihmisiä joka tapauksessa. Kalevalaisen mytologian mukaan suomalainen Jumala oli tietäjä iänikuinen, ei sodan Jumala ensinkään. Sellainen kiihkoilija ja vallankumouksellinen oli laulettava suohon ja korvattava evoluutiolla, joka etenee nykyisin revoluutiota nopeammin ja on sitäkin hektisempi.
Oman sukuni kohdalla se lähti aivan pienestä mökistä ja mökin asukkaasta Lapinlahden kunnan talollisia vaatettaen 1800-luvun Suomessa. Tosin Marin juuret olivat Turussa ja Ruotsissa, mukana niin Stålberg kuin Pihlman, jälkimmäinen ensimmäinen Suomen Ruotsista nimetty piispa 1600-luvun onnelaan Suomeen, jos olisi sen vain ottanut vastaan professorina Turkua ja Helsinkiä kiertäen. Tiettömiä taipaleita siihen aikaan ja hevospelillä, matkan varrella yöpyen. Seurana rutot ja muut kulutaudit, köyhyys joka puolella, vilua ja nälkää, tuulta ja tuiskua, lumisia pakkasöitä kaukana kotoa ja takan lämmöstä.
Helsingin herroiksi
Myöhemmät vaiheet vain johtivat välillä maapakoon, orpolapseen, lehtolapseen, kirkon kiroukseen ja kirkkoveneen hukkumiseen Kallavedellä. Varmin tapa selvitä oli kouluttaa kaikki lapset Helsingissä herroiksi. Helsingin herrat eivät aina tahdo muistaa juuriaan, ainakin jos ne ovat kovin vaatimattomat ja ensimmäisen sukupolven nousukkaan, maalaisliittoa ja omia juuria halveksivat tai häpeävät.
Ei siinä kai ole mitään eroa verrattaessa pienten kaupunkiemme työläiskulttuuriin ja virkamiesperheisiin, korpi- tai teollisuuskommunismiimme, demareihin ja naisiin vihreinä uusköyhinä hoitajina ja opettajina, jos köyhyyden rajaksi lasketaan Jutta Urpilaisen kertoma 3000 euroa.
Hullun kiilto silmissä
Kuva Jouko Turkasta ja hänen silmistään kertoo lehdessä helpotuksesta ja terveestä onnesta. Nyt niissä ei pala hullun kiilto, kuten niin usein aiemmin häntä seuraten televisiosta kaiken aikaa uutta näkökulmaa odottaen ja siitä nauttien.
Ei ole epäilystä etteikö niissä ole luovan älykön neron pilke, sellaisena kun me Suomessa sen olemme ymmärtäneet ja määrittelemme. Puuttuu vain Miina Äkkijyrkkä, hänen nuoruutensa morsian, Sonkajärvellä väärin oivallettu taiteilija ja Itä-Helsingissä vainottu, ainut elävä veistotaiteemme nero.
Turkan esiintymisistä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt hänen tapansa kuvata erään nimekkään taidemaalarin työtä siten, että tämä oli läsnä tuossa teatraalisessa näytöksessä television suorassa lähetyksessä.
Turkka analysoi juuri palkitun taiteilijan, ylipainoisen, punakan, pöhöttyneen miehen työtä tavalla, jossa ylisanat olisi aivan liian kalpea kuvajainen hänen taidoistaan. Syvimmin tuohon ironiaan pääsi mukaan hänen leimutessa kohti kreikkalaista mytologiaa, sen Morfeuksen unista maailma ja Minotauruksen seikkailua labyrintissaan taiteilijan tuskaa kuvaten.
Olin juuri lukenut aiheesta, tuosta samasta mytologiasta useita tulkintoja ja kirjoitin niistä omaa näkemystäni liittäen sen uudempaan unien tulkintaan ja geenien tapaan leikkiä ihmismielen tarinoita siivittäen, kun tämä kerronnan nero ilmestyi kuvaruutuun silmät hehkuen, kädet heiluen ja vieden näytelmää saaden kuvataiteilijan miltei psykoottisen ahdistuksen partaalle ja itkemään.
Kiitettävää parempi kirous
Kyllä sellaiselle miehelle voi tohtorin hatun lahjoittaa, kunhan se on valetohtorille tarkoitettu. Gonzo-journalismissa sellaisen olisi ansainnut aikanaan Hymy-lehden Veikko Ennala, mutta ei enää yksikään näistä hänen imitoijistaan, niin suuri ero on taidoissa elää surrealistista elämää espanjalaisen taiteilijan tapaan tai pyrkiä sitä imitoiman suomalaisena surkimuksena, naivistina lapsen töitä tehden.
Kulttuuriset erot on toki oivallettava. Kimi Räikkönen on oikeassa seurassa brittitallissa, ei italialaisessa, ja molemmat alkavat menestyä jälleen ensi kaudella. Formulasirkusta vetävä miljardööri ei ole suotta sitä pyörittämässä ja vaihtamassa tallipaikkoja hänelle taskurahoilla näyttelijöitä oikeisiin rooleihin siirrellen. Kimi on nyt maailman parhaiten palkattu näyttelijä urheilijana. Se lääkitsee nöyryytettyä sankariemme.
Joskus jonkun taidot ylittävät kohtuuttomasti muiden aikalaistensa. Näin kävi Paavo Haavikolle, myöhemmin vanhenevalle miehelle, Mika Waltarille ja joskus myös urheilussa joku masentaa kaikki muut liian ylivoimaisella suorituksella aiheuttaen pysyvän taantuman vuosikymmeniksi Paavo Nurmesta alkaen. Lähimuistissa on takavuosina vaikkapa Bob Beamonin uudelle vuosituhannelle loikkaama hyppy Meksikon olympialaisissa ja nyt Usein Boltin haamujuoksut pikamatkoilla. Nuorten ja lasten haaveet ja esikuvat ovat aina maailman kärjestä ja tavoitteet tähdissä. Joskus ne ovat myös poliitikkoja, harvemmin tiedemiehiä tai talonmiehiä.
Ryhmäidentiteetti on samaistumista voittajaan ja politiikassa yhden kansanliikkeen ympärillä, sen suomalaisimman, median pahoinvointi ja kriisi oli hirvittävän tuskainen kokemus monelle nuorelle ja vahukselle, ja vastaavasti toimittajien ilkeydet kohdistuivat liki puoleen kansasta, toimittajien omille juurille. Tuliko minun lapsesta, sedästä, isästä, äidistä noin tolkuttoman tyhmä ja avuton gonzo ja naiivi lapsi, surkeudessaan surrealistinen näky, koulukiusaaja? Tuppivallankumous oli kansallisen häpän päivä ja pitkitettyä koulukiusaamista, tuskaa ja piinaa muillekin kuin Matti Vanhaselle. Ajateltiinkohan tätä kun puhuttiin moraalista, vapaasta sanasta ja vastuusta?
Institutionaalinen ihminen
Neron oma elämä, poikkeavan ihmisen elämä, on aina ympäristön kokemana vaikeaa ja varmaan vielä ahdistavampaa ihmiselle itselleen. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja menee mukaan, koulukisaamiseenkin, ja vain ulkopuolelta sen voi havaita ja vihata, halveksia tai sääliä.
Mauno Saari Paavo Haavikon ystävänä, Herlinin suku, Vennamot, Rauni Mollbergin kuvaajat, ovat tehneet omaa terapiatyötään hyvästellessään liian suureksi kasvanutta puuta, joka varjosti kaikkia muita ja oli tietämättään tuhoisa kaikkeen mihin koski.
Insitutionaalinen ihminen on juuri tällainen kummajainen ja sellaiseen törmäsi vaikkapa Ruusunen unessaan Suomi24 -sivuilla. Gonzo-journalisti teki siitä jutun ja pääministeri pyrki suojelemaan naista kertomalla tapaamisesta marketin jonossa.
Netissä pääministerikään ei voi tietää millainen painajainen häntä odottaa myöhemmin. Ulkoministerin kohdalla Gonzo olisi tarttunut mihin tahansa tai tehnyt sen myöhemmin, gonzo-journalismi kun ei tarvitse tosiasioita saati juridisia koukeroita ja nauttii vain selityksistä tarttuessaan niiden näennäisiin pikkuseikkoihin unohtaen itse pääasian.
Kyse on kuitenkin silloin huumorista, ei vakavasta uutisoinnista, Helsingin Sanomista tai yleisradiosta. Jokainen ymmärsi että Hymy-Lehti ei ole tarkoitettu muuksi kuin viihteeksi ja Ennala sen taitajaksi gonzo-journalismissa.
Se että Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti edustavat Gonzo -journalismia, on hyväksyttävä jos laskemme sen viihteenä takavuosien Hymy-lehden tasolle, ehkä alemmaksikin. Hymy tuksin olisi alkanut nimitellä kansallisia instituutioita menekkiä edistääkseen. Ylpeys heilläkin oli toimittajina.
Kipsikuvien viitoittama ymmärrys
Mannerheim ymmärsi aikanaan asemansa, ei vain instituutiona, vaan myös ihmisenä siinä missä Haavikko epäonnistui. On oltava sivussa, vetäydyttävä kauemmas, annettava muille mahdollisuus hengittää, tehtävä työtä myöhemmän asemansa ymmärtäen myös historiassa. Toki sen ymmärsi myäs media ja varoi vähän omaa imagoaan.
Politiikassa Kekkonen ei sitä tehnyt siinä missä Halonen ja monet muut institutionaalisen vallan käyttäjät joskus oivaltavat kansalaisyhteiskunnassa. Matti Vanhasen tapa edetä Suomen pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi aikana, jolloin kaksi kulttuuria kohtaavat toisensa, vanha ja "uusi media", vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset, globalisaatio koskettaa jokaista meistä konkreettisesti, on mielestäni hyvä valinta. Yksin ja ilman perässähiihtäjiä, "tuppilautansa" tuntien, nyt jo vaikeasti lähestyttävänä Lipposen tavoin “kaunamedian“ hyvästellen ja etäisyyttä siihen ottaen.
Tämä aika muistetaan Halosen ja etenkin Vanhasen aikana, ja se on ollut meille harvinaisen rikasta ja antoisaa aikaa, jossa emme tiedä, mitä neljän asteen lämpötilan nousu maapallon atmosfäärissä merkitsee, kun se tapahtuu omana aikanamme ja meitä on nyt jo 7000 miljoonaa, kohta pääosa lukutaidottomia ja internet tuiki tuntematon ihme ja sellaiseksi mahdollisesti myös jää.
Vanhusten osuus kasvaa kaiken aikaa ja toivomme että sen loppu ei olisi julma, kuten Haavikon kohdalla lehti sen tulkitsee toimittajansa kokemana. Ei kuolema ole julma vaan rakkaudettomuus, armon puute, sanoisi jo kaiken oleellisen kokenut seurakuntansa tunteva pappi.
Media saa jatkossa kasvot
Tämä ajattelu, jossa media oli vailla kasvoja, on takavuosilta. Tänään medialla on kasvot ja niin myös poliittisella vallalla. Ne henkilöityvät ja sitä kautta ne saavat juurevuutta. Poliittisen puolueen kohdalla puolueen puheenjohtaja kantaa kansanliikkeestään vastuun siinä missä päätoimittaja ja pääjohtaja mediatalossa. Poliittista johtajaa ei kuitenkaan erota media vaan kansa. Sitä kutsutaan kansanvallaksi, ei mediavallaksi. Ei ole enää tuhansien toimittajien “mafiaa”, kostajien sopulilaumaa, jolla ei olisi vastuun kantajaa. Tai "meediota", joka on sama kuin internet ja "uusmedia". Jos joku mokaa, koko porukka talossa kärsii, kuten yksityisen kohdalla aina yrittäjyydessä tapahtuu.
Kettujahdista kepujahtiin
Vaalirahoituksesta alkanut mediakohu kiehui yli ja alkoi kepujahti, pääministerin päätä vadille vaatinut epä-älyllinen kiusaaminen, kansan kiihottaminen yltiömoralistisena hurskasteluna ja gonzo-journalismin välinein. Kirjoitin siitä lehtiin kuten vuosikymmenet kolumnejani. Aihe oli kiintoisin vuosikymmeniin.
Kaksi toimittajaa lähetti talostaan viestin. Lupasivat julkaista myöhemmin. Muut vaikenivat. Ensin on seurattava kuka tulee kehästä voittajana. Sellainen on raukkamaista tiedottamisessa, joka on reaaliaikaista ja juuri nyt elettävää elämää. Mukamas vapaata sanaa.
Mediataloissa on päätettävä eletäänkö historiaa kirjaavana tiedottajana vai pyitäänkö siitä lopullisesti ulos ja vaikuttamaan aivan samoin kuin kilpailevat kansanliikkeet, puolueet. Vallan käyttö kun on kokonaan eri asia kuin siitä tiedottaminen, historian kirjoitus ja sen taustoittaminen lukijoilleen.
Matti Vanhasen “kepujahdissa” toimittajilta menivät puurot ja vellit sekaisin ja se levisi lopulta koko parlamentarismia koskevaksi kriisiksi. Kettujahdista alkanut liike levisikin kepujahdiksi ja lopulta vain pääministerin kiusaamiseksi.
Kaunajournalismi
Kun valtiomahdit ottavat yhteen, vanha voittaa tai syntyy vallankumous, jota edeltää kaaos. Kun kansa ja valtio omistaa median, yleisradion, se meni järjestykseen Jungnerin kautta ja uhkauksella tulla erotetuksi. Samalla kansa väsyi Gonzo -journalismiin ja oli tyytyväinen ratkaisuun, jossa valtion talon budjettia kiristetään.
Joutilaille käsille piru löytää aina töitä ja seuraavaan vallankumoukseen osallistuvilla on vähemmän joutilaita käsiä. Yle joutuu irtisanomaan lähivuosina noin 500 henkilöä. Kirjankustantaja Weiling-Göös kutsui yt-neuvotteluihin liki koko pienen henkilökuntansa 70 henkilöä ja lakkauttaa kaikki suoramyyntipisteensä.
Forssan kokoinen kaupunki on menettänyt tuon lukumäärän parikymmenkertaisena muutaman vuoden aikana.
Säälistä ostettu lehti
Apu-lehden päätoimitta Matti Saaren myhäilevä kuva punaisessa villapaidassa enteilee pahaa. Jutut ovat samoja kuin Suomen Kuvalehdessä ja nyt myös Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä.
Kun soitto lehtitilauksen uusimisesta tulee sovimme ettei sitä enää jatketa. En jaksa enää kannattaa hyvää asiaa, vapaata sanaa, jos sitä käytetään väärin ja moraalittomasti. Haukkuen myös samalla kustantaja, joka toimittaa tuotteensa ostajalle netin kautta, antaen ensin mahdollisuuden tutustua kirjaan googlessa yli puolet sen sisällöstä paljastaen, ja tuottaen tuhansista väitöskirjoista kerrankin kenen tahansa hankittavaksi tarkoitettuja painoksia ilman väittelijälle aiheutuvia kustannuksia ja monen kirjoittajan ainoasta keinosta saada asiansa kansiin joutumatta suomalaisen vasemmistosensuurin käsiin.
Vain sattuma pelasti aikanaan Kalle Päätalon ja samalla se sattuma pelasti Gummerruksen. Kalevi Sorsa kustannustoimittajana oli hänet hylännyt ja hän on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Niin kauan kun Matti Vanhanen hänet ohittaa digiajan ja uuden aikakauden murroksessa maataan ja sen hallitus porvarihallituksena luotaillen.
Toimittajan mittainen tarina
Apu-lehden kuvat Mauno Saaren kirjasta ja Paavo Haavikon elämän loppuvuosista ovat kuten vanhasta miehestä kuuluukin. Kuvakulmat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ovat hieman kaunistelevia.
Avun otsikko “Julma loppu” ja Helsingin anomien “Runoilijan kuolema” ovat kirjoittajansa tuotteita ja kertovat kirjoittajasta, toimittajan kyvystä laatia kertomusta ja tarinaa.
Toinen kertomus on lyyrisempi, toinen taas rosoinen mutta ei niin tyhjään kuoreen imetty kuin Suomen Kuvalehden usein verbittömät lauseet. Kumpikaan kertomus ei vedä minua mukaansa ja luotan enemmän lukemiini Haavikon omiin teksteihin ja runoihin, mielikuvaan kovin usein näkemästäni miehestä myös televisiossa. Televisio paljastaa paljon enemmän kuin arvaammekaan.
Voittoparaati vaihtui tynkäpromootioon
Hesarin minua koskettavin kuva on otettu juhlapromootiosta, jossa kunniatohtorin hatun on saanut myös ohjaajanero Jouko Turkka. Kari Suomalaista lainaten hänestäkin on nyt tehty “valetohtori” yhdessä varmaan jo monta kertaa promovoidun presidentti Tarha Halosen kanssa. Kaisa Korhosen profiili näkyy taustalta hämäränä.
Mieleen tulee vallankumouslaulut 1970-luvulta tai jo aiemminkin. Olikohan ajateltu että samaan lehteen olisi saatu kuva myös mediavallankumouksen voittoparaatista? Matti Vanhanen on kuvattu kuukausiliittessä mollaten hänen kielitaitonsakin sivun kokoisen kuvan tukemana. Se oli tehty ennen vallankumouksen tupelleen jäämistä. Sitä tukee kepulaiset Kekkonen ja Karjalainen, kielivammaisia lehden mukaan hekin.
Promovoitujen jutussa ei ole yhtään porvaria. Porvarit eivät tuottaneet Suomessa teatteria, tiedettä eikä taidetta takavuosina. Siihen on nyt tulossa korjaus kunhan ensin saamme meille kustantajia, gallerioita, jotka ovat muualta kuin Suomesta ja osaavat palveluammatin digiyhteiskunnan tekniikalla, eivät tuota bulkkia varastoihin, gonzo-toimittajien hengentuotteita, Tervon pilkkalauluina. Uutisvuotoa ei tule ikävä kun toimittajat tekevät uutisensa itse ja pierevät käteensä sitä haistellen, Veikko Ennalaa suoraan takavuosilta lainaten.
Santeri sentään
Yhden kepulaisen Hesari sietää. Hän on Loimaan maatalousmuseosta pääministerin avustajaksi eronsa kautta siirtynyt Juha Kuisma. Juha esitellään umpivihreänä miehenä ja keskustan teoreetikkona, filosofina sitten Santeri Alkion. Hän oli toki vastaavassa tehtävässä myös Esko Ahon hallituksessa ja kirjoitimme silloin yhteisen kirjan verkostotaloudesta Pellervo-Seuran kustantamana. Oikeammin hän oli sen toimittaja ja minä yksi kirjoittajista. Minun tehtävä oli löytää sopivia esimerkkejä omista töistäni ja kokemuksista käytännön malleiksi maaaseudulta valiten.
Ja löytyihän niitä kuntayhteistyöstä ja agropolis-strategiasta jo 1980-luvun puolelta rautalankamallina esitellen. Nettiä kun ei vielä voinut esitellä eikä oikein puhua klusteristakaan Suomessa toisin kuin Ruotsissa. Maassa siis maan tavalla vaikka tuoreempaakin tietoa olisi ollut käytettävissä. Portaikossa diffuusio ei vain voi edetä jättämällä jonkun askelman väliin. Ainostaan nousunopeutta voi hieman kiirehtiä.
Niin pitkälle kun päätä riittää
Keskustassa on aina arvostettu tiedettä, opiskelua ja nykyisin innovaatioita, luovuutta. Sillä on vanha talonpoikainen perinne, kuten koko maallamme. Lapsista oli kasvatettava ja koulutettava ainakin agrologeja, agronomeja ellei sitten tuomareita ja lääkäreitä, akateemisia ihmisiä joka tapauksessa. Kalevalaisen mytologian mukaan suomalainen Jumala oli tietäjä iänikuinen, ei sodan Jumala ensinkään. Sellainen kiihkoilija ja vallankumouksellinen oli laulettava suohon ja korvattava evoluutiolla, joka etenee nykyisin revoluutiota nopeammin ja on sitäkin hektisempi.
Oman sukuni kohdalla se lähti aivan pienestä mökistä ja mökin asukkaasta Lapinlahden kunnan talollisia vaatettaen 1800-luvun Suomessa. Tosin Marin juuret olivat Turussa ja Ruotsissa, mukana niin Stålberg kuin Pihlman, jälkimmäinen ensimmäinen Suomen Ruotsista nimetty piispa 1600-luvun onnelaan Suomeen, jos olisi sen vain ottanut vastaan professorina Turkua ja Helsinkiä kiertäen. Tiettömiä taipaleita siihen aikaan ja hevospelillä, matkan varrella yöpyen. Seurana rutot ja muut kulutaudit, köyhyys joka puolella, vilua ja nälkää, tuulta ja tuiskua, lumisia pakkasöitä kaukana kotoa ja takan lämmöstä.
Helsingin herroiksi
Myöhemmät vaiheet vain johtivat välillä maapakoon, orpolapseen, lehtolapseen, kirkon kiroukseen ja kirkkoveneen hukkumiseen Kallavedellä. Varmin tapa selvitä oli kouluttaa kaikki lapset Helsingissä herroiksi. Helsingin herrat eivät aina tahdo muistaa juuriaan, ainakin jos ne ovat kovin vaatimattomat ja ensimmäisen sukupolven nousukkaan, maalaisliittoa ja omia juuria halveksivat tai häpeävät.
Ei siinä kai ole mitään eroa verrattaessa pienten kaupunkiemme työläiskulttuuriin ja virkamiesperheisiin, korpi- tai teollisuuskommunismiimme, demareihin ja naisiin vihreinä uusköyhinä hoitajina ja opettajina, jos köyhyyden rajaksi lasketaan Jutta Urpilaisen kertoma 3000 euroa.
Hullun kiilto silmissä
Kuva Jouko Turkasta ja hänen silmistään kertoo lehdessä helpotuksesta ja terveestä onnesta. Nyt niissä ei pala hullun kiilto, kuten niin usein aiemmin häntä seuraten televisiosta kaiken aikaa uutta näkökulmaa odottaen ja siitä nauttien.
Ei ole epäilystä etteikö niissä ole luovan älykön neron pilke, sellaisena kun me Suomessa sen olemme ymmärtäneet ja määrittelemme. Puuttuu vain Miina Äkkijyrkkä, hänen nuoruutensa morsian, Sonkajärvellä väärin oivallettu taiteilija ja Itä-Helsingissä vainottu, ainut elävä veistotaiteemme nero.
Turkan esiintymisistä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt hänen tapansa kuvata erään nimekkään taidemaalarin työtä siten, että tämä oli läsnä tuossa teatraalisessa näytöksessä television suorassa lähetyksessä.
Turkka analysoi juuri palkitun taiteilijan, ylipainoisen, punakan, pöhöttyneen miehen työtä tavalla, jossa ylisanat olisi aivan liian kalpea kuvajainen hänen taidoistaan. Syvimmin tuohon ironiaan pääsi mukaan hänen leimutessa kohti kreikkalaista mytologiaa, sen Morfeuksen unista maailma ja Minotauruksen seikkailua labyrintissaan taiteilijan tuskaa kuvaten.
Olin juuri lukenut aiheesta, tuosta samasta mytologiasta useita tulkintoja ja kirjoitin niistä omaa näkemystäni liittäen sen uudempaan unien tulkintaan ja geenien tapaan leikkiä ihmismielen tarinoita siivittäen, kun tämä kerronnan nero ilmestyi kuvaruutuun silmät hehkuen, kädet heiluen ja vieden näytelmää saaden kuvataiteilijan miltei psykoottisen ahdistuksen partaalle ja itkemään.
Kiitettävää parempi kirous
Kyllä sellaiselle miehelle voi tohtorin hatun lahjoittaa, kunhan se on valetohtorille tarkoitettu. Gonzo-journalismissa sellaisen olisi ansainnut aikanaan Hymy-lehden Veikko Ennala, mutta ei enää yksikään näistä hänen imitoijistaan, niin suuri ero on taidoissa elää surrealistista elämää espanjalaisen taiteilijan tapaan tai pyrkiä sitä imitoiman suomalaisena surkimuksena, naivistina lapsen töitä tehden.
Kulttuuriset erot on toki oivallettava. Kimi Räikkönen on oikeassa seurassa brittitallissa, ei italialaisessa, ja molemmat alkavat menestyä jälleen ensi kaudella. Formulasirkusta vetävä miljardööri ei ole suotta sitä pyörittämässä ja vaihtamassa tallipaikkoja hänelle taskurahoilla näyttelijöitä oikeisiin rooleihin siirrellen. Kimi on nyt maailman parhaiten palkattu näyttelijä urheilijana. Se lääkitsee nöyryytettyä sankariemme.
Joskus jonkun taidot ylittävät kohtuuttomasti muiden aikalaistensa. Näin kävi Paavo Haavikolle, myöhemmin vanhenevalle miehelle, Mika Waltarille ja joskus myös urheilussa joku masentaa kaikki muut liian ylivoimaisella suorituksella aiheuttaen pysyvän taantuman vuosikymmeniksi Paavo Nurmesta alkaen. Lähimuistissa on takavuosina vaikkapa Bob Beamonin uudelle vuosituhannelle loikkaama hyppy Meksikon olympialaisissa ja nyt Usein Boltin haamujuoksut pikamatkoilla. Nuorten ja lasten haaveet ja esikuvat ovat aina maailman kärjestä ja tavoitteet tähdissä. Joskus ne ovat myös poliitikkoja, harvemmin tiedemiehiä tai talonmiehiä.
Ryhmäidentiteetti on samaistumista voittajaan ja politiikassa yhden kansanliikkeen ympärillä, sen suomalaisimman, median pahoinvointi ja kriisi oli hirvittävän tuskainen kokemus monelle nuorelle ja vahukselle, ja vastaavasti toimittajien ilkeydet kohdistuivat liki puoleen kansasta, toimittajien omille juurille. Tuliko minun lapsesta, sedästä, isästä, äidistä noin tolkuttoman tyhmä ja avuton gonzo ja naiivi lapsi, surkeudessaan surrealistinen näky, koulukiusaaja? Tuppivallankumous oli kansallisen häpän päivä ja pitkitettyä koulukiusaamista, tuskaa ja piinaa muillekin kuin Matti Vanhaselle. Ajateltiinkohan tätä kun puhuttiin moraalista, vapaasta sanasta ja vastuusta?
Institutionaalinen ihminen
Neron oma elämä, poikkeavan ihmisen elämä, on aina ympäristön kokemana vaikeaa ja varmaan vielä ahdistavampaa ihmiselle itselleen. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja menee mukaan, koulukisaamiseenkin, ja vain ulkopuolelta sen voi havaita ja vihata, halveksia tai sääliä.
Mauno Saari Paavo Haavikon ystävänä, Herlinin suku, Vennamot, Rauni Mollbergin kuvaajat, ovat tehneet omaa terapiatyötään hyvästellessään liian suureksi kasvanutta puuta, joka varjosti kaikkia muita ja oli tietämättään tuhoisa kaikkeen mihin koski.
Insitutionaalinen ihminen on juuri tällainen kummajainen ja sellaiseen törmäsi vaikkapa Ruusunen unessaan Suomi24 -sivuilla. Gonzo-journalisti teki siitä jutun ja pääministeri pyrki suojelemaan naista kertomalla tapaamisesta marketin jonossa.
Netissä pääministerikään ei voi tietää millainen painajainen häntä odottaa myöhemmin. Ulkoministerin kohdalla Gonzo olisi tarttunut mihin tahansa tai tehnyt sen myöhemmin, gonzo-journalismi kun ei tarvitse tosiasioita saati juridisia koukeroita ja nauttii vain selityksistä tarttuessaan niiden näennäisiin pikkuseikkoihin unohtaen itse pääasian.
Kyse on kuitenkin silloin huumorista, ei vakavasta uutisoinnista, Helsingin Sanomista tai yleisradiosta. Jokainen ymmärsi että Hymy-Lehti ei ole tarkoitettu muuksi kuin viihteeksi ja Ennala sen taitajaksi gonzo-journalismissa.
Se että Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti edustavat Gonzo -journalismia, on hyväksyttävä jos laskemme sen viihteenä takavuosien Hymy-lehden tasolle, ehkä alemmaksikin. Hymy tuksin olisi alkanut nimitellä kansallisia instituutioita menekkiä edistääkseen. Ylpeys heilläkin oli toimittajina.
Kipsikuvien viitoittama ymmärrys
Mannerheim ymmärsi aikanaan asemansa, ei vain instituutiona, vaan myös ihmisenä siinä missä Haavikko epäonnistui. On oltava sivussa, vetäydyttävä kauemmas, annettava muille mahdollisuus hengittää, tehtävä työtä myöhemmän asemansa ymmärtäen myös historiassa. Toki sen ymmärsi myäs media ja varoi vähän omaa imagoaan.
Politiikassa Kekkonen ei sitä tehnyt siinä missä Halonen ja monet muut institutionaalisen vallan käyttäjät joskus oivaltavat kansalaisyhteiskunnassa. Matti Vanhasen tapa edetä Suomen pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi aikana, jolloin kaksi kulttuuria kohtaavat toisensa, vanha ja "uusi media", vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset, globalisaatio koskettaa jokaista meistä konkreettisesti, on mielestäni hyvä valinta. Yksin ja ilman perässähiihtäjiä, "tuppilautansa" tuntien, nyt jo vaikeasti lähestyttävänä Lipposen tavoin “kaunamedian“ hyvästellen ja etäisyyttä siihen ottaen.
Tämä aika muistetaan Halosen ja etenkin Vanhasen aikana, ja se on ollut meille harvinaisen rikasta ja antoisaa aikaa, jossa emme tiedä, mitä neljän asteen lämpötilan nousu maapallon atmosfäärissä merkitsee, kun se tapahtuu omana aikanamme ja meitä on nyt jo 7000 miljoonaa, kohta pääosa lukutaidottomia ja internet tuiki tuntematon ihme ja sellaiseksi mahdollisesti myös jää.
Vanhusten osuus kasvaa kaiken aikaa ja toivomme että sen loppu ei olisi julma, kuten Haavikon kohdalla lehti sen tulkitsee toimittajansa kokemana. Ei kuolema ole julma vaan rakkaudettomuus, armon puute, sanoisi jo kaiken oleellisen kokenut seurakuntansa tunteva pappi.
torstai 1. lokakuuta 2009
Tuppivallankumous
Lyhyt oppimäärä suomalaisesta palatsivallankumouksesta
Palatsivallankumous on vallanpitäjän lähimmän ympäristön toteuttama vallankaappaus. Kun tällainen lähin ympäristö puuttuu reaaliaikaisessa, virtuaalisessa maailmassa, sellaiseksi voi muodostua myös vaikkapa sosiaalinen media, kansalasimedia, uusmedia, perinteinen printtimedia, internet ympäristö tai niiden sisällä tapahtuva vallan siirto takaisin sen oikealle haltijalle.
Millaisia virheitä suomalaisessa palatsivallankumouksessa media siten teki? Mikä on suomalaisen palatsivallankumouksen synnyn syvin olemus ja mitä siitä olisi opittavissa?
Yleisurheilijoiden manageri Kari Härkönen kertoo Helsingin Sanomissa (30.9) kuinka lajissa eivät menesty kiltit ihmiset. Laji on kovien ihmisten ja suurten egojen, kuvaa Härkönen suojattejaan. Toisaalla manageri kuvaa hoitavansa nämä narsistiset egot itse maan pinnalle tarvittaessa.
Väärä arvio vastustajasta
Matti Vanhasen media esitteli aluksi kilttinä, harmittomana ja vahingossa tehtäväänsä joutuneena miehenä. Vain pieniä virheitä löydettiin ja niihin tartuttiin Gonzo-journalistin tapaan keräten näennäisiä pikkuseikkoja tai sotkien faktaa ja fiktiota miehestä ja puolueesta välittämättä viihteen keinoin manipuloiden.
Samaan aikaan median oma kriisi syveni, viihteellisyys kasvoi ja lehden kuluttaja muuttui vain pakolliseksi pahaksi markkinoiden ja ilmoittajien valtaamaa tiedotusvälinettä. Gonzo-journalismi yleistyi kaikkialla alkaen kilpailevasta sähköisestä mediasta. Siellä pääasian voi unohtaa ja ohjailla medioina seurailijoitaan sivuraiteille ja manipuloida virtuaalisesti seurauksista piittaamatta. Oleellista on hektisyys ja reaaliaikaisuus. Matti Vanhanen pyrittiin eristämään pääministeriydestään instituutiona, tekemään naurun alaiseksi ja pilkkaamaan siten hallitusta, maan ylintä johtoa oppositiota näin avustaen. Vallan vahtikoirasta olikin tullut valtaa hamuava takavuosien puolueen pää-äänenkannattaja ja internetin antamilla valtuuksilla, kansalaismediana.
Väärä arvio omista kyvyistä
Tästä syntyi toinen ja pahin virhe. Media ei voi näytellä kaikilla tasoilla Gonzo-journalistia ilmiön levitessä liki kahden vuoden aikana kaikkiin medioihin pääkaupungin päämedioista maakuntalehtiin ja pitäjien paikallisjulkaisuihin. Diffuusio oli tieteestä tuttu ja sitä käytetiin nyt hyväksi reaaliaikaisessa prosessissa. Sen toiminnan todellinen luonne oli kuitenkin suomalaisille medioille vieras ja leikittiin tulella.
Surrealistista maailmaa ei voi näytellä jos on oikeasti “surkealisti”. Ilmiö oli jo tuttu SAK:n mainoksesta, joka johti kömpelyydessään porvareitten voittoon. Ihmisiä ei pidä aliarvioida, jos itse on oikeasti naiivi ja yrittää tehdä taidetta joka on lapsen tekemää.
Siinä missä Kari Suomalainen ja Veikko Ennala onnistuivat, koska olivat lahjakkaita, ei onnistu välttämättä kaikilta nerojen jäljittelijöiltä. Sama koskee populismia ja Veikko Vennamon imitointia. Vai miltä eilinen mahtoi televisoissa vaikuttaa Eduskunnasta suorana lähetyksenä seuraten ja savolaisen "populistin" lukiessa kielivammaisena julistustaan paperista? Se vei Timo Soinin kannattajilta orastaneen nousun kärjen. Ei Lasse Vireniä voi matkia vain kaatumalla ja jatkamalla juoksuaan. Tarvitaan siinä toki muutakin.
Lisäksi ajoitus oli väärä ja näkyi etenkin vasemmiston esiintymisessä. Reaaliaikainen prosessi oli jo ohi, jankutettiin vanhaa levyä kun aiheena kuului olla jo pääministerin tekemä tyrmäys, jonka hän suoritti edellisenä iltana saamatta edes vastausta ja jonka kansa näki intenetissä suorana lähetyksenä.
Ei pidä hyökätä silloin kun on jo aika siirtyä paikkapuolustukseen. Suomalainen tuppivallankumous oli jo tapahtunut edellisenä päivänä ja aamulla Helsingin Sanomatalon tuottamana epätoivoisena panetteluna. Siihen panetteluun saattoi yhtyä enää medioitten kilpailuissa vain pienimmät ja hitaimmat pitäjälehdet ja iltalehdet.
Media ei ole sähköinen “meedio”
Kun kaksi valtiomahtia iski yhteen, toisella oli kaksi päätä, uudempi ja vanhempi. Toisen valtiomahdin uudempi pää oli kaikkien yhteinen, internet sähköisenä toimintaympäristönä. Se ei ollut politiikan tekijän oma eikä perinteisen median tapa muuten kuin kutsuen itseään “uudeksi mediaksi”. Vanhalle medialle kukaan ei ollut antanut oikeutta sotkea maassa demokraattisen valtion vallankäytön pelisääntöjä maan hallitusta manipuloiden "hajoita ja hallitse" gonzo-journalisminsa suojissa uuden median peleihin tukeutuen.
Nyt niin kuitenkin tehtiin ja vakavasti otetuista puolueitten entisistä printtimedian äänenkannattajista tuli ahneita vallan perään kuten takavuosina oli tapana ja käytäntö ilman Kekkosen tai Lipposen pitämää kuria. Samalla uutta “vapautta” käytettiin väärin ja siltä meni uskottavuus. Vallan käyttö ja anastus kun ei ole sama asia kuin vapaa sana ja lähdesuoja ilman vastuuta ja moraalia, gonzo-journalistina toimien ja virtuaaliympäristön säännöin manipuloiden ympäristöään uudesta vallasta humaltuneena. Suomalaisella medialla ja lehdistöllä kun ei ole samaa kulttuurista taustaa kuin muilla läntisillä medioilla ja pelkkä pullisteleva ego on ilmiönä tuhoisa.
Mediamylläkkässä vaalirahoitus vain sivujuonne
Kun mediamylläkkä vaalirahoituksesta käynnistyi, se jatkui myöhemmin uutena pääministeriin kohdistuvana ajojahtina ja samalla se uhkasi hallitusta pyrkimyksenä hajottaa ja hallita, käyttää hyväksi kuviteltua kansan kyvyttömyyttä lukea medioitaan. Vaikka hallitus oli toimintakykyinen ja vahva, liki 60 % kansalaisista sen takana, se näyttäytyi medioitten gonzo-journalismissa heikolta. Tätä mielikuvaa ruokittiin eristämällä pääministeri yksin ja kiinnittäen huomio oleellisesta pieniin yksityiskohtiin, jolloin sekä toimittajan että jutun päähenkilön sekä fakta että fiktio hämärtyvät.
Ei kaksi ilman kolmatta
Mediakohu kahden valtiomahdin kohdalla vaati Turussa kaksi “ruumista”, ulkoministerin ja piispan, kuten Homeroksen tavassa kirjoittaa aluksi draama jatkaen tragedialla ja päättäen komediaan. Nyt Vanhasen “kiltteys” oli arviona väärä ja ruumis löytyi median sisältä, yleisradion omasta pajasta, ja maan hallitus “kaappasi” itselleen kuuluvan vallan. Pääministerin ei kuulu hakea kivitalostaan “kanttaamatonta” tuppeen sahattua lankkua, vaikka Gonzo-journalismi sitä vaatisikin. POliisin työn valvonta ja teko ei kuulu sekään medioille. Gonzo kun ei toimi rationaalisesti ja etsi oikeutta, kuten juristi oikeutta hakisi ja Anneli Jäätteenmäki juristina virastaan erosi.
Aikanaan Jäättenmäki jätettiin yksin, nyt pääministeriä oma hallitus ja puolue alkoivat tukea. Media teki virheen esitellessään juuri Jäätteenmäen Helsingin Sanomien pilakuvassa nykyisen porvarihallituksen satiirisena toistona. Sen minkä Kari Suomalainen teki, ei ollut vallan käyttöä vaan sen esittelyä, taidetta. Ero nykyisen ja entisen pilanteon välillä oli valtava.
Puuttuu kolmas näytös
Pohjanmaalla paljon harrastettu “tuppi” -peli on nyt ohi, pääministeri ja hänen hallituksensa saavat luottamuslauseen, palataan normaaliin päiväjärjestykseen. “Siin män tuppelleen koko juttu”. Sen myöntämiseen maakuntalehdissä ja jälkiomaksujien vallan käytössä vie vain aikaa. Haavat eivät parannu hetkessä. Mediaan ei luoteta nyt millään tasolla vaikka Jungner eroaisikin. Eroja kun vaaditaan nyt myös maakuntien medioissa ja pitäjälehdissä. Siellä kun ehdittiin pullistella vielä pääkaupungin päämedioita paljon ikävämmällä tavalla ja henkilöiden gonzo-journalismia, paikallisia luottamushenkilöitä tehtävissään.
Enää puuttuu kolmas näytös, jossa komedian kautta kansa saa nauraa koko tragedialle ja nukkua yönsä rauhassa. Parhaiten se järjestyy medioilta nauramalla itselleen ja muuttamalla Helsingin Sanomien pilakuvat tällä kertaa kaksipäiseksi kotkaksi, joista toinen, se uudempi media puree vanhemmalta medialta pään poikki. Niin suuressa kriisissä se nyt on ja käyttää valtaansa holtittomasti löytämättä paikkaansa hyvin järjestäytyneessä yhteiskunnassa pelkäämättä itseään, petosta ja petoksen petosta sekä ilmiöiden leviämistä diffuusisena maan tuhansiin pieniin medioihimme. On saatu aikaan korvaamatonta vahinkoa, jonka merkitys on taantumaamme syventävä ja pitkittävä.