Draama, tragedia ja komedia

Yleisurheilumanageri Kari Härkönen kertoo Helsingin Sanomissa (30.9) kuinka kiltit ihmiset eivät menesty tuossa lajissa. Tarvitaan liki häiriintynyttä egoa ja hulluutta, jossa mukana ovat myös terävät kyynärpäät. Härkösen tapaan iisalmelainen kouluajan tuttuni Keijo (Keke) Rosberg managerina korosti hieman samoja ominaisuuksia. Hänen poikansa on kuitenkin formulaperheen yksi fiksuimpia kuljettajia. Kouluajan kiusantekijät suurine egoineen tulevat nykyisin vastaan joko hautausmailla tai alkoholisoituneina laitoksiin suljettuina eläkeläisinä.

En allekirjoita Härkösen havaintoa. Se kun on vain poikkileikkaustieto muutamalta vuodelta, ei koko ihmisen elämänkaaren mittainen havainto alkuunkaan. Hyvät ja kiltit ihmiset näyttävät sosiaalisina ja empaattisina elävän kohtuuden ymmärtävää elämää, hoitavan itseään ja muita, sopeutuvan uuteen meuhkaamatta ja pitämättä itsestään tolkutonta ääntä, elävän viisaan ihmisen pitkän ja rikkaan elämän muita kiusaamatta ja ahdistumatta omaan mahdottomuuteensa, egoonsa tukehtuen.

Kosto tarjoillaan kylmänä

Oman aikamme ilmiöitä on panna nämä egoltaan häiriintyneet kuriin ja järjestykseen lasten ja perheen tasolla jälkikirjoituksissa ja ikään kuin epilogina. Näin näyttäisi käyvän Herlinin suvun isälle ja seuraa saavat Veikko Vennamo, Mauri Mollberg ja kohta Paavo Haavikko. Lapset ja läheiset kertova kuinka nämä olivat oikeasti, Herlinien kirjaa lainaten “kusipäitä, ihmishirviöitä, pahinta laatua olevia sikoja, jotka olisi kuulunut steriloida jatkamasta sairaita geenejään”. Kirjoja puolustellaan tyyliin “hyvää materiaali suomalaisesta talouselämästä, politiikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta ja sen kehittymättömästä kulttuurista, pahoista ihmisistä, juopoista”.

Joidenkin neuvojen mukaan ihmistä ei kuuluisi koskaan lyödä. Eikä vielä senkään jälkeen kun se olisi ehkä tarpeen. Mutta jos ryhdyt lyömään, on pakko vaikkapa puolustaen maan laillista vallankäyttäjää, lyö lujaa. Niin ettei kiusaajasi nouse heti iskemään takaisin. Nyrkkeilijät ja kamppailulajien urheilijat tietävät tämän ja sen kuinka tunteiden osoittaminen ja suuttuminen, provosoituminen, vie varmaan tappioon. Kosto on taas ruokalaji joka tarjoillaan aina kylmänä. Silloin kun sitä vähiten osataan odottaa. Näin me elämme ja tällaisia ohjeita luemme. Kuka sanoo että ne olisivat oikein ja hyviä silloin, kun elämme globaalissa nettiympäritössä? Pitäisikö vanhat viisaudet ja aforismit miettiä uudelleen? Kuten tieteemme kanssa jo teemme.

Hyvän ja pahan taistelua

Pääministeri Matti Vanhanen esiteltiin aluksi kilttinä, raittiina maalaispoikana ja vahingossa pääministeriksi ajautuneena, jolla täytyy olla myös paheita. Tänään samainen mies jatkaa porvarihallituksen johdossa, ja hän on osoittautunut meille uuden gozo-journalismin kriisissä pitkäksi kannoksi kaskessa. Media ei saakaan sitä valtaa, jota se internet-huumassa oletti itselleen kuuluvaksi. Hallitusta ja ministereitä ei valitakaan turuilla ja toreilla, netin verkostoissa, uusmedioissa.

Internet ei ole sama kuin “sähköiset meediot”, kuten presidentti Tarja Halonen niitä sattuvasti kutsuu ja aiemmin edeltäjänsä presidentti Koivisto “ennustajaeukoiksi“ talousgurujamme. Matka turboluudalla kyöpelinvuorelle on nyt liian pitkä ja karikkoinen “suuresta pajasta” lennähtäen. Kaunajournalismi saa tässä kilpailussa opetuksen, josta sen on vaikea toipua, pohtinee pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen ja tukee mielessään Matti Vanhasta. Niin myös Olli Rehn, joka on jo ehditty nimetä muihin tehtäviin kuin “meedioitten” kaavailemaan.


Kaksipäinen kotka

Kun kaksi valtiomahtia iski yhteen, toisella oli kaksi päätä, uudempi ja vanhempi, joista toinen ei ollutkaan oma vaan kaikkien yhteinen. Juuri tämä pää puri poikki sen vanhemman ja sen ymmärtäminen on joillekin vaikeaa, jotkut oivalsivat sen heti. Sitä kutsutaan kansanvallaksi, puolueita kansanliikkeiksi ja kansalaismedia ei ole “uusi sähköinen meedio” vanhan perinteisen puoluelehden ja äänenkannattajan jatkona. Väärillä vuosikymmenillä syntyneet eivät sitä ymmärtäneet ja koko välineistö ja sen käyttökin oli aivan vieras ilmiönä.

Toki kohu myy hyvin perinteisiä “meedioita“, on kiitollinen aihe kaadettaessa porvarihallitusta ja valjastaen kaikki ne keinot, joita aikanaan käytettiin Suomen Hiihtoliiton kaatamiseen. Loppu tuli vasta vaiheessa, jolloin perätön ilmianto ja sen “tietosuoja” vietiin käräjille Kari Räsäsen toimesta. Sitä keitosta voisi lämmitellä seuraavana.

Aiemmin media hävisi ja maksoi korvaukset Räsäselle. Nyt voisi yrittää revanssia. Se on loppumaton tie ja vie syvemmälle kohti vararikkoa vanhoja lahtitalojamme. Gonzo-journalismi kun ei sisällä "uuta ideaa" vaan toistaa vain vanhaa ja moneen kertaan koettua.

Vanhanen ei ole Räsänen

Vanhasen ja hallituksen kohdalla kyse on suuremmasta kuin hiihtoliiton tarjoamassa viihteessä. Kaksipäinen kotka on suomalaisille tuttu symbolina. Nyt kaksi valtiomahtia ottaa mittaa toisistaan ja asetelma muuttui eilen maan hallitusta tukevaksi. Pääministerin kaatamiseen vain käytettiin lopuksi samaa keinoa kuin Räsäsen kohdalla. Kiltiksi ja heikoksi kuvattu pääministeri kaatoi median ja sen kansa tietysti havaitsi ja yhdisti Räsäsen tapaukseen. Ei toki Jäättenmäkeen, kuten joku “meedio” sen väärin ymmärsi. Näin hallituksen ja Keskustan kannatus kasvoi ja eniten siitä kärsi oppositio ja populismi.

On eri asia muuttaa vaalilainsäädäntöä ja sen valvontaa ja eri asia hakea valtaa sekä käynnistää poliittinen ajojahti tarvoitteena kaataa maan hallitus.

Helsingin Sanomat yhdistää hyvän ja pahan taistelun nyt tuomalla etusivulleen Kari Suomalaisen piirroksia takavuosilta ja piirrättämällä Karia kaukana olevalta poliittiselta satiirikolta työn, jossa pannaan vastakkain ikivanha maaseutu- ja kaupunki vastakkainasettelu, isketään viimeisillä sellaisilla aseilla, joita Helsingissä asuva maalaispoika kykenee. Se on surullinen yritys ja puuttuu enää, että mukaan olisi liitetty kuvia Bodom-järven murhamysteeristä, Titanicista jäävuoren kyljessä.

Median tapa kuljettaa draamaa on edennyt tragediaan, jossa mukana ovat Homeroksen kaikki ainekset ja puuttuu vain tragedian vaatima ruumis ja loppua keventävä komedia. Gonzo -teatteria seuraavan suuren yleisön on päästävä lopulta myös nauramaan, saatava nukkua yönsä rauhassa.

Ruumiin paikka vaihtui

Nyt ruumiin paikka vaihtui ylen isoon pajaan ja siellä demaritoimittajiin ja johtajaan. Hän lupaa tukea omiaan siinä missä kokoomus ja vihreät, RKP pääministeriä. Jos media voittaa ylen hallintoneuvostossa, porvarit häviävät ja hallitus kaatuu. Käytännössä tällaista mahdollisuutta ei ole maassa ylen hallituksessa, jota johtaa porvarihallitus.

Demarit ja vasemmisto, jonka kannatus on lakenut jo lähelle 25 %:a, eivät voi ottaa “valtaa” sellaisen mediansa kautta, jolla on vain vaatimaton rivitoimittajien tuki takanaan. SAK voi viedä lehden tekijät ja puun kaatajat lakkoon, mutta tuskin koko maan “meedioita”. Nyt uudempi pää “meedioista” puree vanhemmalta päätä poikki. Edes ikivanha symboliikkamme ei kerro meille mistä on kysymys.

Petoksen petos ja puhallus

Maaseudulla Helsingin vasemmistomediat koetaan epämiellyttävinä gonzo-journalismin pesäkkeinä. Väittävät demarimeediot ja ovat väärässä. Ei ihmiset näin yksinkertaisia ole ja maalla tyhmiä. Maalaiset kun omistavat metsät nyt kaupungeissa asuen. Kun vihreät edustavat hallituksessa jo myös helsinkiläisen päätöksenteon keskeisintä vallankäyttöä, kokoomuksen ja RKP:n tukiessa, Keskusta pääsee viimeinkin myös sinne johtamansa hallituksen tukemana ja EU:ssa on Suomen liberaalinen puolue. Pääministeri on taas huolissaan hallituksestaan, ei yhdestä sen osasta.

Tällainen vallankaappaus ärsyttää vasemmisto-oppositiota, ja niin lehdessä (HS 30.9) voi lukea, kuinka pääministeri on mahdollisesti syyllistynyt myös kavallukseen ja vain murha puuttuu, ruumis joka löytyy nyt kyllä jatkossa median omista tiloista, yleisradion käytäviltä. Jo pelkkä maalaisjärki ja katutasolla sen sanoo, tapa elvyttää metsissämme ja sellunkeittäjien kaupungeissa, vihreämmäksi muuttuvassa Helsigissä.

Arctic Babylon

Puuttuu enää kolmas osa näytelmää, komedia. Se päättää tällä erää hyvän ja pahan vastakkainasettelun, maaseudun ja kaupungin vuoropuhelun, vihan hedelmät suomalaisessa yhteiskunnassa. Komedian vuoro on vuonna 2011, kuten kirjoitin Arctic Babylonissa. Jotkut ymmärsivät sen heti, toiset eivät koskaan. Näillä säännöillä yhteiskunta nyt vain pelaa uudessa mediayhteiskunnassa, jossa kaikki tapahtuu toisin kuin mitä ennen oletimme ja vanhan uudistaminen vie aikansa. Uusin kirjani on muuten juuri tullut painosta kuvaten sähköisen mediayhteiskunnan omituisia uusia sosiaalisia rakenteita, taloutta ja politiikaksi kutsumaamme innovaatiorakennetta. On kieliä, joissa sitä ei muuksi voi edes kääntää toisin kuin omassa kielessämme.

Ps.

Kun kirjoita tätä tekstiä kello lähestyy hetkeä jolloin hallituksen ja pääministerin luottamuksesta äänestään. Yle on tarkentanut pääministeri Vanhasen saaneen taloonsa 15 -vuotta takaperin hyvin höylättyä lautaa, kyseessä ei olekaan Vanhasen epäilemä nimettömän ilmiantajan “tuppeen sahatusta” kirjahyllyn laudasta. Nyt Vanhanen kysyykin, mihin hän olisi tarvinnut talossa, joka on kivestä tehty, suuret määrät höylälautaa. Gonzo-journalismissa ja sen juridiikassa tällaisella kysymyksellä ei ole kuitenkaan sijaa.

Tuppi on alan ammattislangia eikä tarkoita puukon tai kasvien suojalehden tuppea vaan lähinnä hyvin kuivunutta, “kanttaamatonta” lankkua, joka sopii vaikkapa kirjahyllyn tekemiseen. “Homma meni tuppeen” tarkoittaa taas ajojahtia, joka kuivui kasaan tai “tul hänestä tuppi tai kukkaro” yritystä, jonka lopputuloksesta ei olla oikein varmoja, “siin män tupelleen koko juttu” taas hanketta, joka epäonnistui ja tuppi on Pohjois-Pohjanmaan suosituin korttipeli. Poliittisessa pelissä taas ketään ei sovi ajaa "tuppeen" muistamatta, että jo seuraavassa hetkessä hän voi olla tärkein tukija.

Viimeisen gallupin mukaan hallituksen kannatus olisi nyt noussut liki 60 %:iin, josta eniten nousua on medioitten keskipisteenä loistaneella “tuppipelin” taitavalla Keskustalla, joka olisi noussut alkukevään 18 %:n lukemista ohi demarien ja lähelle 21 %:a kolkutellen jo Kokoomuksen kantaan maan suurimmaksi puolueeksi. Pääministeri ja hänen hallituksensa saavat luottamuslauseen ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen. “Siin män tupelleen koko juttu”.

Gonzo-toimittajana Helsingin Sanomissa

Vanhasuomalaiset vastaan uussuomalaiset

Pääministeri Matti Vanhanen ei aio suostua poliittiseksi ruumiiksi, vaikka media sellaista kaipaisikin. Ei toki kaikki ja koko media, vaan kriisissään piehtaroiva gonzo-journalismi ja sen edustajat. Uusi media, kansalaismedia, ei ole hakemassa marttyyrejä puoluelaitokselle, ja sen väärässä ajassa toimivalle moraalille. Se täyty korjata ja koskien kaikkia, sanktiot eli rangaistus käytäntöön, jos joku rikkoo lakia. Tästähän koko prosessin kerrottiin aikanaan käynnistyneen keväällä 2008, kun yksi huolimaton kansanedustaja jätti ilmoittamatta tukijansa ja perusteli sitä löperöllä lailla.


Oikeammin parlamentarismimme kriisi käynnistyi aikaisemmin ja se liittyi internetin sisäänajoon eri instituutioihimme. Vanhasuomalainen puolue siinä törmäsi nuorsuomalaisiin sekä uusmedia vanhaan ja taloudellisesti pahoinvoivaan.


Ei tarvita uutta marttyyriä


Meillä on ollut marttyyrejäkin, nimekkäin sodan jälkeisen aikamme "rötökset" itselleen ottanut presidentti Risto Ryti. Kansa äänesti aikanaan hänet liki Mennerheimin rinnalle suurimpana suomalaisena. Näin suurta pääministeri Vanhaselta ei pidä median edellyttää, riittää kun hänestä tulee pitkäaikaisin pääministerimme.


Saksan vaalit kertovat mitä Suomessa tulee tapahtumaan. Voittajana oli siellä keskustaoikeisto ja hyvin pärjäsivät myös vihreät. Suurin ja katkerin häviäjä oli vasemmisto ja demarit. Tämä nyt on eurooppalainen suuntaus ja kertoo myös tavastamme toimia laman aikana, vanhenevassa yhteiskunnassa ja turvallisuutta hakiessamme. Se mitä Saksassa tapahtui, toistuu myös meillä vaaleissa maaliskuussa 2011. Nykyinen hallituspohja vahvistuu kiitos vihreitten voiton, Kokoomuksen vahvistumisen ja Keskustan toipumisen aallonpohjasta. Sitä taas auttoi gonzo-journalismi ja poliittisen ruumin haku gonzo-journalismina.


Gonzo-journalismin juhlaa


Gonzo-journalismi hakee samaa aikaan faktaa ja fiktiota, tehden niistä oman keitoksensa. Siinä pääasia pyritään sumuttamaan toimittajan omilla "hanainnoilla" ja pikkuseikoilla, tehdään tarkoituksella vääriä kysymyksiä. Se on lisääntynyt valtavasi sen jälkeen kun eräät omaa kotisivuaan pitävät blogistit toivat journalismiin mukaan myös oman elämänsä, lapsuutensa, perheenjäsenensä ja mentaaliset mielenliikkeet. Sellainen on kaukana järkevästä kokonaisuuden hallinnasta ja sen esittelystä osana historiallista kehitystä ja tätä päivää, tulevaisuuden visioista nyt puhumattakaan.



Gonzosta tuli narrina ja pikkuilkeänä tyhjänpuhujana koko journalismimme tärkein tiedottaja. Muuta ei kohta enää ollutkaan perinteisessä mediassa. Sen uskottavuus alkoi mennä lööppien ja iltalehtien suuntaan eikä kukaan ottanut sitä vakavasti.


Otan esimerkin suoraan tämän päivän lehdestä toimittajanero Antero Mukan tekstistä (HS 28.9).



Ensin hän lainaa Suomen Kuvalehteä, joka on nykyisin todellakin vain kuvilla koristeltu ilmoituslehti, Kuivalehdeksi myös mainittu. Perjantain pääkirjoituksessa on seuraavaa (SK 25.9). "Poliittinen rappio on syvemmällä kuin kukaan aavisti noin vuosi sitten". Toimittaja Mukan mukaan arvioon on helppo yhtyä ja hänen takaraivossaan kipinöi huoli siitä, joudutaanko nuo viisaat sanat lausumaan myös vuoden kuluttua. Politiikasta on siis tullut yhteisten asioitten hoidosta gonzo-journalismin likasanko.


Entäpä jos oikea kysymys olisikin näin:


Median rappio on syvempi kuin kukaan aavisti noin vuosi sitten. Jatkuuko sen kriisi tällaisena myös vuoden kuluttua vai onko Suomen Kuvalehti siihen mennessä kuivunut ja Hesari hakee raivoisasti uutta tulemistaan internetin sisällä säästäen metsävarojamme. Gonzo-journalismi vähenee paperilehdessä ja toimittajat tuovat sen rappion internetin sähköisiin välineisiin, jonne se kyllä hukkuu muun roskan joukkoon. Sieltä kun löytyy myös maailman suurin roskalaatikko ja kaatopaikka.


Antero Mukan mukaan (HS 28.9) politiikka maistuu nyt korruption synonyymiltä, toimittajan lapsen usko on mennyt. Moni on hukannut käsityksen oikean ja väärän rajoista. Valhe on "epätäydellinen muistikuva" ja vaalirahoitus on "järjestelmään liittyvä kysymys".


Siinä vaiheessa kun media korruptoitui ja alkoi toimia ikään kuin perinteisen neljännen vallankäyttäjän sijasta koko internetin omistajana, se alkoi käyttää valtaansa myös kaikilla muilla yhteiskunnan sektoreilla. Demokraattisen yhteiskunnan vallanjako katosi ja perinteinen paperimedian kriisi ja korruptio levisi internetin sisälle ja toi sen myös politiikan tekoon, jota se itse edusti.


Toki jo ennenkin samat henkilöt olivat Suomessa saunoneet politiikan toimittajina ja poliitikkoina, toimitusjohtajina, konsernijohtajina ja omistajina samoissa löylyissä ja heillä oli yhteiskunnasta yhteinen agenda. Se oli pääasia, josta tuolloin Vanhassa-Suomessa vaiettiin ja on siis osa sosiaalista pääomaamme "järjestelmään liittyvä kysymys", josta etenkin Paavo Lipponen piti tiukasti kiinni ja varjeli sen "salaisuutta" kuin Graanin maljaa ikään.


Loka-Laitisten muistikuvat



Tästä joillakin Mukkaa vanhemmilla toimittajilla, kuten Loka-Laitinen, on joitakin "epätäsmällisiä muistikuvia" ja ne vahvistaa vaikkapa kansanedustajana toimiva toimittaja ja savolainen presidentintekijä Lasse Lehtinen. Se oli ja on edelleen "järjestelmään liittyvä kysymys" siinä missä urheilutoimittajan tapa piilottaa Lahden MM-kisoissa totuutta niin kauan kun kansainvälinen doping-oikeus sen tuomitsi.


Ladun varressa itkivät niin toimittaja -legenda kuin sauvansa päreiksi katkonut hiihtäjäsuuruus. Sitä oli surullista suomalaisena seurata. Olemmeko me noin surkea kansa, jonka on voitettava hinnalla millä hyvänsä, kunhan emme jää kiinni? Siinä meni urheilua seuraavalta lapsen usko niin toimittajaan kuin urheilijaankin, koko järjestelmään.


Jatkossa gonzo-toimittaja haki uutta aihetta myydä lehteään pienistä yksityiskohdista ja omista havainnoista unohtaen päätapahtuman, joka nyt on vähin erin oikeudessa. Aikaa meni vuosikymmenet sellaisessa, jossa Renault heittää Flavio Briatoren ulos viikon sisällä käryn käytyä. Se on järjestelmään liittyvä kysymys, kertoisi urheilutoimittaja, urheilija ja järjestelmän kaveri, samassa saunassa Juha Miedon kanssa saunova, jääkiekkoliiton kummoloita edustajiksemme tukeva media -vahtikoira, sylikoiraksi kesytettynä puudelina.


Siniset silmät, punaiset posket..



Antero Mukka kertoo kuinka hajotusvaaleja ei ole luvassa, hallitus ei kaadu eikä pääministeri aio erota. Miten kummassa kansalaisten luottamus aiotaan palauttaa?


Opimmeko enää koskaan luottamaan siihen, että joku ihan vilpittömästi tekisi töitä yhteiseksi hyväksi, hurskastelee toimittaja Mukka. Hänen mukaansa tarvitaan järeämpiä keinoja kuin laki.
Kyllä kansa tietää ja uskoo gonzo-journalismin vilpittömyyteen ja tapaan työskennellä yhteiseksi hyväksi, "käy ees taa" -puolueen vallankumoukselliseen ohjelmaan ja vasemmistotoimittajan sinisiin silmiin. Ele Alenius esitteli niitä takavuosina kansalle ja Veikko Vennamo pudotti hänen paatoksellisen puheensa maan tasalle tokaisemalla "Ei siniset silmät kansaa petä". Ei silloinkaan kun mukana ovat naisen punaiset posket kiihkosta ja aatteen palosta hehkuen.




Maaseudun poikien ja tyttöjen huumoria


Korjauksena Mukka esittää kouluikäisten reissuvihot, joihin muuten vaikeasti muistettavat "pikkuasiat" politiikan tekijä merkitsisi. Se lääkitsisi kansanedustajien huonoa muistia.


Olen kirjoitellut liki 40 vuotta medioihin, tuhansia kolumneja, artikkeleita ja seurannut toimittajien työskentelyä maalla ja merellä rinnan oman leipätyöni kanssa. SE on ollut välttämätöntä, jotta innovaation diffuusio toteutuisi edes jollain tasolla maaseudullakin.


Parhaiten menestyvät sellaiset pienten maaseutupaikkakuntien toimittajat, jotka ovat samaan aikaan sekä päättäjinä kunnan hallituksessa, vaimo työskentelee sukulaisineen valtion laitoksessa ja yhteisesti nämä kokoontuvat iltaisin tekemään omaa sitoutumatonta gonzo-lehteään "pelottavana vallankäyttäjänä".


Sellainen sopii maaseutukylän elämään, eikä siihen kiinnitä huomiota muuten kuin tutkijana pohtien korruption ohella nepotismin (=sukulaisten suosiminen) luonnetta ja yhteisten varojen käyttöä muutaman "hullunkurisen perheen" sisällä. Joskus puolisot ovat jopa samassa talossa, kunnan tai valtion, jakamassa tosilleen rahoitusta.



Sitä voisi kutsua "järjestelmän sisään liittyväksi kysymyksesi", jossa ei edes tarvitse olla epätäydellisiä muistikuvia. Siellä kun eletään koko ajan lain ulko- ja yläpuolella.



Kyllä me Suomessa sellaisen ymmärrämme ja annamme anteeksi myös toimittajillemme. Muistamme toki kuinka "elämästä selviä et hengissä, olit missä tahansa jengissä..". Mukaan tulee maalla myös sääli ja myötähäpeä.. kuten hiihtäjäsuuruuksiamme kohtaan.



Sen pimeää luonnetta kuvaa hyvin takavuosien pesäpalloskandaali, johon voi sekaantua satoja ihmisiä kenenkään siitä kantelematta. Me olemme rehellinen kansa, tai ainakin lojaali myös rikosten kohdalla niitä varjellen. Takavuosina annoimme auliisti valomerkkejä varottaen poliisin tutkasta vastaantulijoita.


Narrin ja syntipukin roolit tärkeitä


Internet ja uusmediat tarjosivat journalismille mahdollisuuden elää kuten takavuosina käyttäen valtaa sekä puoluelehdissä että sen ulkopuolisissa instituutiossa. Kun se takavuosina vietiin, uusi mahdollisuus avautui internetin kautta.



Jälleen kerran kaikki vallankäytön muodot on pyritty liittämään Antero Mukan tapaan gonzo-journalistien avustaessa lapselliseen pilkantekoon Jari Tervon tapaisten saman konsernin kirjailijoiden avustaessa. Sitä kutsutaan prostituutioksi ja se on jo paljon rumempaa kuin korruptio tai nepotismi ikään.


Oleellista on kysyä oikeat kysymykset


Pystyykö pääministeri pitämään vallan itsellään ja samalla kansakunnalla, torjumaan internetin kautta leviäviä viruksia, miten Eduskunta ja oppositio selviävät, on heidän asiansa ja kansakunnan huolen ensimmäinen aihe. Presidentti on jo riisuttu aseista, ja se on tapahtunut hallituksen toimesta Eduskunnan myötäillessä tämän vallansiirron. Nyt Eduskuntaa ja hallitusta presidentti ei voi erottaa, hajottaa, muuttua Nootteja kantavaksi Kekkosen ajan vallankäyttäjäksi. Kekkosen aikana mediat olivat hiljaa, myllykirje vaiensi jopa pienen rivitoimittajan älähdyksen.
Koska toimittajat ymmärtävät kysyä, miksi pääministeri Vanhasta tuettiin omien säätiöitten kautta presidentin vaaleissa niin vähän? Paljon vähemmän kuin omat rahoittajat kokoomuksen ja demareiden ehdokasta. Pyrkikö hän tarkoituksella vain tähän nykyiseen virkaansa ja toimiiko hän koko ajan hyvin rationaalisesti, jolloin seuraavia vaaleja ei edes tarvita.
Onko kysytty vääriä kysymyksiä ja kuinka gonzo-toimittaja on niissä kansaa sumuttanut? Puhutaan uusista vaaleista, kun pitäisi kysyä ovatko edes normaaliin aikaan tulevat nyt kovin tarpeelliset järjestettäviksi. Ja onko kaikesta sovittu jo etukäteen ja jos on, milloin ja koskeeko sen myös presidentin vaaleja? Mikä osuus medioilla on tässä "sumutuksessa" ja liittyykö se "maan tapaan", "järjestelmä sisäiseen kysymykseen". Tehtiinkö se pian Anneli Jäättenmäen eron jälkeen ja onko "käy ees taa" -puolueen korpivaellus lähtöisin ex- pääministeri Paavo Lipposen käyttäytymisestä suuren "salaisuuden" vaalijana ja naisten vihat saaneena johtajana?

Mediayhteiskunnan hajoitusvaalitko?

Uudet vaalitko?

Puolueet kiistelevät uusien vaalien järjestämisestä. Kysytään avittiko vaalirahoitus nykyisen hallituksen syntyä ja vaikuttaako lainsäädännön syntyyn joukko ihmisiä, joiden kytkennät taustainstituutioihinsa eivät kestä päivänvaloa. Jos näin olisi, lait eivät ole moraalisesti oikeutettuja ja tämä rapauttaa niiden uskottavuutta, ei niinkään koko demokratian ja poliittisen instituution. Sen uskottavuus alkoi järkkyä jo paljon aikaisemmin uuden mediayhteiskunnan myötä.

Edelleen kysytään onko kaikki vasta jäävuoren huippua ja kyseessä on eräänlainen kansallinen käytäntö, ei niinkään korruptio. Lisäksi blogiteksteissä moni ihmettelee kansan tehtävää valvoa edustajiaan ja heidän nuhteettomuuttaan lain laatijana ja korjaajana. Ikään kuin tehtävät olisivat kääntyneet päälaelleen. Kaikkeen tähän on varmaankin jokin syy, joka on muutakin kuin pelkkä ilkeys, moraalittomuus tai rappio saati tietämättömyys ja muistamattomuus, tahallinen tai tahaton pelin politiikka. Entäpä jos kokeilisi olla hyväntahtoinen ja hakea selitystä?

Maan tapa

Säätiöt ja yhdistykset tukemassa puolueinstituutiota ovat olleet maan tapa. Ilkan päätoimittaja Matti Kalliokoski lainaa säätiön perustamisasiakirjan muistiota, jossa maalaisliiton Arvo Korsimo perustelee säätiön sanamuotoa sellaiseksi, jossa yritysten ja liikelaitosten on helppoa jakaa sille lahjoituksia (HS 24.9). Maalaisliittolaisen säätiön tarkoitus olikin tukea puoluetta, joka oli samalla kansanliike ja säätiö osa maaseudun lasten koulutusta, työpaikkojen luomista ja modernisaatiota sodan jälkeisessä uudisraivaajahengessä.

Korsimo toimi tällaisena puoluesihteerinä ennen Seppo Kääriäisen aikoja. Tänään toimittaja, joka haluaa tietää savolaisten mielipiteen, soittaa Seppo Kääriäiselle. Hämäläisten ja Forssalaisten mielipide selvinnee kysyen Sirkka Liisa-Anttilan vastausta. Ainakin kun kyseessä on keskustapuolue.

Gonzo-journalismi

Kääriäistä moni vertasikin Korsimoon. Ei se ihan huono samaistumiskohde Gonzo-journalistilta ollutkaan. Tarkoitus oli silloin viedä keskustelu sivuraiteille pääasiasta, henkilöidä se ja yhdistellen faktaa ja fiktiota. Siis samaan tapaan kuin Veikko Ennala teki Hymy-lehdessä tai Jari Tervo romaanissaan Koljatissa.

Gonzo-journalismi ja pakinat tulivat Suomeen noina aikoina 1970-luvulla Yhdysvalloista Hunter Thompsonin kirjoista. Nyt kaikki lehdet, aikakauslehdet ja televisio, blogistit ovat pelkkiä Gonzo-journalismin neroja yhdistellessään juttuihin myös oman elämänsä.

Näin teki myös Veikko Ennala tai Mattiesko Hytönen. Pienet faktat ja fiktiot yhdistetään omiin havaintoihin, näennäisiin pikkuseikkoihin, omaan elämään, perheenjäseniin ja itse päätapahtuma hämärtyy tai katoaa, menettää merkityksensä. Kun sähköinen digimedia siirtyy paperimediaan syntyy Gonzo-journalismia.

Perinteisen median keskiössä kulkee digimedia, sähköinen lehti ja sen Gonzo-journalismi. Itse prosessi kutsutaan diffuusioksi ja se tapahtuu nopeasti, reaaliaikaisesti. Sellainen muuttaa elämämme asenteita ja arvoja huomaamattamme.

Puoluelehdistä markkinointiin ja Gonzoon

Vielä 1950-70 -luvuilla puolueillamme oli vahva puoluelehdistö, jossa käytiin aatteellinen sananvaihto. Myöhemmin se katosi, lehdistötuki siirtyi sekin osaksi puoluetukea ja vähäinenkin itsenäisyys hävisi. Puolueille syntyi omat verkkosivustonsa blogeineen ja ne kilpailevat rahasta saman puolueen lehden kanssa.

Sananvapauden ylläpito tuolla suunnalla katosi ja se siirtyi muille, usein viihteellisimmille medioille. Viihdetaiteilijat siirtyivät politiikkaan tuntematta koko aluetta ja sen yhteiskunnallista sisältöä, historiaa, yhteiskuntapolitiikan avainkäsitteitä ja -sektoreita. Mainos ja markkinointi tuli osaksi lainsäädäntötyötä, puoluevirkailijat osaksi muuta yhteiskunnan eliittiä, josta hakivat omat elämänkokemuksena ja yritysjohtajilta optionsa. Oma edunvalvonta ja vaurastuminen oli oltava sama kuin viiteryhmällä vieressä.

Alkoi vieraantuminen siitä kansasta, joka kansanliikkeet aikanaan perusti. Urpilainen kertoi köyhyysrajaksi 3000 euron palkkaa. Ministerit hankkivat miljoonien hintaisia asuntoja, joku alkoi opiskella ajamaan autolla vasta 60-vuotiaana, kun oma kuljettaja katosi mustan auton ohjaimista. Oli syntynyt poliittinen eliitti joka oli osa muuta, varakkaampaa ja monella tavalla osaavampaa eliittiä.

Kahden maailman törmäys

Säätiöiden ja yhdistysten luvatussa maassa kasvava uusi poliitikkojen eliitti sai koulutuksensa toisessa maailmassa kuin heidän äänestäjänsä. Intrenetin yleistyessä ja uusmedian myötä tuo vieras maailma avautui toki myös medioillemme ja yllätyimme sen omituisesta tavasta operoida politiikan teon eliitin sekä kouluttajana että vaalityön rahoittajana. Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa, vanha ja uusi. Melkein mikä taahnsa summa ja paljastus oli ministerin kuvaamana "marginaalinen". Ilmiö oli vain kateutta ja kansan pahansuopaa juoruilua, jota saattoi jopa psykologisoida ja kuului "toimen kuvaan" tai "lajin luonteeseen" formulatähden luonnehtimana.

Sitä vauhditti suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle ja viihdetaiteilijoiden tutustuminen tehtäviin, jotka olivat heille vieraita ja alkoi syntyä tragikoomisia virheitä. Rahaa alettiin ohjailla omille ja kaverin tileille, yritysjohtaja kertoi konsultoiden miten menetellä. Politiikan huipulla ei työskennellyt enää valtakunnan eliitti saati moraalisesti arvostettu ja arvoiltaan tunnettu ihminen. Kun alkoi äänestää itseään tai julkimoa, tulos ei voinut olla hääppöinen vaativassa ja alati vaikeutuvassa lainsäätäjän tehtävässä. Itse tehtävän hoitivat asiantuntijat ja virkamiehet.

Paniikki pahasta

Hysteerinen käyttäytyminen ja paniikki ei ratkaise mitenkään tällaisen ongelman syntyä. Se oli ennustettavissa ja alkoi jo ennen kesää 2008 ja ensimmäisiä “paljastuksia”. Paniikki jakaa vain puoluelaitoksemme kahtia, joko vanhasuomalaisiin, maailman sivu sovellettua käytäntöä pönkittäviin sekä uussuomalaisiin, joiden historiallinen muisti ei ulotu edes 1980-luvun poliittisen kenttämme uudistuksiin, saati EU:n tuomiin kokonaan uusiin käytäntöihin ja jopa puoluelaitokseen siellä, jolla ei ole juurikaan kosketuspintaa omaan historiaamme.

Konservatiivinen Keskustahan edustaa siellä entisenä maalaisliitona liberaalista aatemaailmaa ja jakautuu siten jo tuota kautta kahteen eri arvojen ääripäähän, suomalaiseen ja yleiseurooppalaiseen.

“Ees taa, ees taa”

Vasemmiston tapa reagoida ongelmaan, seuraten sitä sekä perinteisen printtimedian ja toisaalla uusmedian blogien välityksellä muistuttaa liikettä “käy ees taa ees taa tiellä taistojen”. Myös sitä näyttävät kahlitsevan sekä vanhasuomalaisten, ukkoutuneitten yhdistysten ja ay-liikkeen toimintamallit sekä toisaalla vihertävät ja radikaalit uudistusaatteet. Sielläkin radikaalin politiikan teon keskiö on siirtynyt työväentaloista nettiin.

Kun uudistukset tapahtuvat digiajan keskiössä, museoitunut liike muuttuu vain virheiden summana ja kulkee innovaattorina aiemmin esiintyen nyt väärään suuntaan. Syntyy “ees taa” -liike, johon varallisuus ei taatusti tee pesäänsä. Gonzo-journalistin pakina ei muuta sitä miksikään, päinvastoin. Jokainen pysähtynyt "ees taa -liike" tarvitsee apua ja konsultoivan neuvojan, ei vain karismaattista puheenjohtajaa ja mainosrahoja, markkinointia. Käsite "Barack Obama" on vuosikymmenten tuote Yhdysvalloissa.

Mediayhteiskunnan hallitukseen

Elämme mediayhteiskunnassa, jossa erot suomalaisten blogistien ja yhteisösivujen käyttäjien aatemaailmassa ja mielipiteissä eivät näyttäisi nyt poikkeavan riippumatta seurasiko niitä Hämeessä, Savossa, Karjalassa tai Pohjanmaalla. Nokia tuottaa sen palveluja käyttäville uudessa Nokiassa laitteita yhdessä Microsoftin ja Facebookin, yhteisösivustojen kanssa.

Maan hallitus elää tuossa maailmassa, sen toimitusjohtaja on vastuussa tuon aikakauden osakkeenomistajille konsernissa, jonka nimi on Suomi.

Uuden median, kansalaismedian, aatemaailman ja arvostusten mukaan maan hallitus nyt joko kaatuu tai jatkaa toimintaansa. Tätä kriisiä ei voi mitenkään verrata 35 -vuotta takaperin tapahtuneisiin hajotusvaaleihin ja syykin on dramaattisempi, kahden maailman ja etenkin mediamaailman yhteentörmäyksessä eilisen päivän elämään ja haamuihin, jotka on syytä päivittää omaa aikaamme vastaaviksi ja mieluiten visioiden vähän tulevaakin.

Kolumnisti

Kirjailija, kolumnisti Antti Tuuri työskenteli 1970-luvulla insinöörinä samassa Kalevan kirjapainossa kuin missä itse työskentelin yliopiston vuokraamissa tiloissa nuorena opettajana. Tapasimme toimittajat ja kirjapainoväkeä päivittäin samassa ruokalassa ja kahviossa useampaan kertaan ja tulimme tutuiksi.

Kirjoitin tuolloin liki viikoittain Kalevaan sen yliöön. Päätoimittajana oli tuolloin valtakunnallisestikin hyvin arvostettu Teuvo Mällinen. Häneltä sain ohjeita tai oikeammin hän kertoi oman uransa kautta, kuinka tulla kirjoittajaksi kolumnistina toimien ensin vapaana toimittajana viittä lehteä avustaen. Siinä ammatissa oleellinen on omaksuttu nopeasti. Loppu onkin sitten jo vaikeampaa. Kuten urheilussa, jossa tietyt mitat saavutetaan kovalla työllä, mutta ennätyssentit vaativatkin sitten jo vallan muuta.

Tuurin tekstiä

Tuon saman kertomuksen olen lukenut liki sellaisenaan myös Antti Tuurin kirjasta, jossa hän kuvaa toimittajaelämää ja nuoren kolumnistin saamia ohjeita varttuneemmalta kollegalta. Turhia rönsyjä oli karsittava pois, keskityttävä pariin kolmeen asiaan ja osattava tiivistää ne yhteen ajankohtaisella tavalla ja riittävän poleemisesti. Sisällön todenperäisyys on toissijainen ja argumentteja ei kukaan halua.

Kirjailijaksi Tuuri heittäytyi vähin erin ja odotti omin sanoin ammatiltaan ja etenkin sen ensimmäisiltä kirjoilta mahdottomia. Maailma ei niiden kautta muuttunutkaan eikä niitä aluksi myytykään bestsellermäisesti, hyvä kun muutama kappale Pohjanmaalla sukulaisille, aateveljille ja -siskoille.

Vanhan koulukunnan miehiä

Helsingin Sanomien vieraskynässä (19.9) Antti Tuurin lyhyt kolumni on kuin hänen takavuosien kouluttajiensa. Ensin pari asiaa, metsäteollisuus ja Nato joukot Afganistanissa, sitten paheksuva historiallinen saatto kohti imperialismia ja sen juuria ja niin juttu on valmis aikana, jolloin konservatismi myy hyvin. Näin syntyy otsikko, jossa Suomi toimii kuin ikivanha siirtomaavalta, riistää köyhän suusta leivän, raiskaa luonnon, valitsee mieluisan vallanpitäjän pitämään kansakunnan kurissa konekiväärein. Huikea suoritus kuin Jari Tervon “Koljatissa” ikään.

Se minkä Tuuri jättää kertomatta, on Nokia, joka on voittanut kansainvälisiä ympäristöpalkintoja, kulkee samoilla vesillä kuin metsäjätit, työllistää samoja globaaleja kansallisuuksia, saa pääomansa muualta kuin Suomesta eikä siinä poikkea metsäjäteistämme mitenkään.

Nekin kun ovat kokonaan muitten omistuksessa kuin Suomen tai suomalaisten, siinä missä takavuosien pankkimmekin. Syyttömiä me suomalaiset olemme ja imperialismin vaatteisiin pukeminen on jo kirjailijaltakin fiktiivisenä harhana huonoa pilaa. Vielä kehnompaa on verrata talvisotaamme edes väärän puun kautta Afganistanin sotaan. Joukot sieltä voi vetää toki pois, mutta käyttämättä väärää propagandaa.

Presidentin tekijät

Unto Hämäläisen kolumni saman lehden (HS 19.9) etusivulla kuvaa kuningasta ja kuninkaan tekijää, Mauno Koivistoa ja hänen kaveriaan Seppo Lindblomia. Lindblomin kirja presidentti Koivistosta tuo esille sen ongelman, joka on aina mukana kun kaveri kuvaa jotain sellaista, jossa historian kirjoitusta voidaan vääristellä tahtomatta. Parasta antia tuossa kirjassa ovat Sdp:n sisäiset henkilökuvaukset ja etenkin Sorsan ja Koiviston kuningasteiden törmäykset. Lindblomin tulkintana monet mm. Suomen Pankin sisäiset talouspolitiikan ratkaisut ja ristiriidat olivatkin Sdp:n sisäistä presidenttipeliä, ei vain kepulaisten pahanilkeää mustamaalausta.

Unto Hämäläisen tapa tehdä kolumni poikkeaa Antti Tuurista. Hän painottaa kokeneen kirjoittajan tapaan aiheen liian moneen kertaan käytyä ja koluttua luuta, jossa uuden löytäminen on lopulta kuin arkeologin ihme ikivanhojen Petran kuuluisan aarretalon onkaloiden suojissa Jordaniassa (HS 19.9). Petra löydettiin jo 1800-luvun alussa ja sen löytämien uutena ihmeenä on kuin hakisi valoa Seppo Lindblomin kirjasta lopettamalla Unto Hämäläisen tapaan suoraan lainaten “Nyt on pakko ottaa 1970-luvun poliittiset historian kirjat esille ja lisätä niihin muutamia lukuja”.

Ei ole tarpeen, ellei sellainen ole samalla Jari Tervon kirja “Koljatti” tai Antti Tuurin todistus Suomesta uusimperialismin ihmemaana.

Minne unohtui tunneäly?

Forssan Lehdessä johtajuus on pantu uusin kansiin. “Tunneäly on esimiehen pätevyysmittari” kirjoittaa Erkki Kuronen esitellen Hannu Simströmin väitöskirjan mentaaliälyisestä johtajasta. Tiedän ettei Erkki oikein pidä koko psykologisoidusta aiheesta.

Kun kolmasosa kuntien henkilöstöstä on jäämässä vuosikymmenen aikana eläkkeelle, johtajan tunneälyä tarvitaan jo laskutelineet alhaalla kentälle tulevan joukon motivoimiseksi ikään kuin uuteen lentoon ilman täydellistä sakkausta tai törmäystä toisiinsa ruuhkatuvalla kiitoradalla.

On kiintoisaa että mies, joka on minua vanhempi, on lähtenyt vielä pitkälle matkalle vuonna 2003 professori Marvin Kleinin luennon rohkaisemana ja maakuntajohtaja Juhani Hongan tuella, ei ihan nuori mies hänkään. Onnittelut työstä, se on luettava meidän kaikkien tunneälyä hakevien, jotta ymmärtäisimme johtajiamme paremmin.

Tunneälyä näyttelevä tunnevammainen, umpinarsistinen ihminen, on hankala ja varmaan tragikoominenkin näky, teatraalinen tapaus. Luoja sellaiselta vanhukselta varjelkoot.

Väittelijä aina väitöstä kiinnostavampi

Kun itse väittelin ensimmäisen kerran 1970-luvun ja 1980-luvun taitteessa, oma kotiseutuni lehti ei tainnut sitä mainita lainkaan. Luultavasti väittely oli tuolloin niin harvinainen tapahtuma, ettei maaseutupitäjän lehti tunnistanut tapahtumaa. Sen sijaan aihe kiinnosti toki kansallisesti ja myöhemmin siitä tehtiin toki myös dokumentti televisioon. Koskisodat olivat ihmisiä kiehtova tapahtuma ja avaus kohti ympäristöpolitiikkaa koskiensuojelun kautta. Sen eteen kannatti nähdä vähän vaivaakin ja valvoa öitään.

Dokumentti suomalaisista koskisodista taisi voittaa tekijöilleen jonkun Pohjoismaisen palkinnonkin. Toinen väittely samassa laitoksessa kuin missä Mauno Koivisto aikanaan väitteli työmiesten satamaoloista, oli jo kai mainintana, tai sitten ei.

Väitöskirjassakin toimittajaa kiinnostaa enemmän henkilöt kuin itse kirja. Eniten Iisalmessa huomiota sai varmaan Seppo Kääriäisen väitös vanhana miehenä muutama vuosi takaperin ministerinä toimiessaan. Kävimme samaan aikaan Iisalmen lyseota ja teimme ensimmäisen gradumme liki samasta aiheesta, poliittisesta käyttäytymisestä. Kääräisen työstä oli minulle hyvinkin apua, hän oli minua sentään selvästi vanhempi ja tunsi Keskustan tutkimuspäällikkönä käytännön kenttätyön menetelmiä.

Mentaaliälyinen sotilas

Sen sijaan johtajana mentaaliälyinen sotilas Lauri Törni kerrotaan maailman parhaana J. Michael Cleverleyn Juha Väänäsen suomentamassa kirjassa “Lauri Törni - syntynyt sotilaaksi”.
Kirjan esittelijänä Veli-Pekka Leppänen (HS 19.9) ei vähättele Törnin mainetta. Vai mitä sanotte avauksesta, suora lainaus “On epävarmaa, kumpiko suomalainen sotilas tunnetaan maailmalla laajemmin. Carl Gustaf Mannerheim vai Lauri Törni?”

Mannerheim kuoli samana vuonna kuin itse synnyin. Sain kuulla Mannerheimista, jos en vielä tuona vuonna, niin joka vuosi sen jälkeen ja varmaan hänestä puhutaan maailmalla vielä kuoltuanikin. Sen sijaan talvisotamme saattaa olla vähäisempi tapahtuma, kuten myös Tuuri kuvaa sen kolumissaan Venäläisten näkökulmasta “Leingradin alueen selkkauksena”

Törnin elämänkertaa on käännetty ja sitä ovat ostaneet lähinnä suomalaiset sodan käyneet noin 50 000 kappaletta vuodesta 2003. Se on suuri määrä, liki Arto Paasilinnan ensi jouluksi ilmestyvän kirjan painos. Oli se nimeltään ja sisällöltään mitä tahansa.

Matka Mannerheim ristin ritarista Vietnamin sodan vihreäksi baretiksi, saksalaisia sotilaita tappelussa kapakan seinän läpi heittelevänä “parhaana koskaan tuntemanani sotilaana” mainostettu suomalainen ansaitsee varmasti paikkansa sotakirjojen joukossa, niin vakuuttavasti Veli-Pekka Leppänen kuvaa minunkin jo lapsena tuntemani suuren suomalaisen johtajahahmon sitten vänrikki Koskelan.

Kaikkien tuntema “nero” ja ajan merkit

Antti Tuuri kielsi aikanaan taiteilijakoulutuksen merkityksen ja kuului siihen suomalaiseen ukkoporukkaan, jossa näkyvin oli itseoppinut ja monella tavalla sofistikoitu Paasilinnan veljessarjan yrmein Erno Paasilinna. Ystävyksiä molemmat ja yhdessä nähtyjä siinä missä Lindblom ja Koivisto.

Suomalainen kaveruus ja ystävyys syntyy usein hyvin erityyppisten miesten välillä ja sen kaveruuden kuvaaminen on mahdotonta epäonnistumatta siinä täydellisesti. Sen sijaan vihamiesten ja vastustajien kuvaaminen on jo uskottavampaa ja siinä on mukana myös historiallista uskottavuuttakin.

Tuurin mukaan taidetta ei voi opettaa, antaa maisterin ja tohtorin tutkintoja. Se on omituisinta mitä olen koskaan kuullut tai lukenut kun kyseessä on sellainen käsityöosaamisen lahja, jota tänään esitellään Pablo Picassoa muistellen ja taas ylisanoin Arto Pajukallion (HS 19.9) tapaan television dokumenttia ja ruotsalaista vanhaa komediaa markkinoiden.

Mitä mustavalkoisempi ja vanhempi, sitä enemmän se saa tähtiä ja vanha raihnainen mies, jonka taide ei jalostunut lainkaan ja työt toistivat itseään, saa niissä aina neron merkin myös silloin, kun ne oli viisasta hävittää. Yli 50 000 työn joukossa on paljon roskaa, liian paljon.

Väärin ymmärretty nero on aina ainut mahdollinen ja sellainen, joka ymmärretään “nerona” jo aikalaistensa keskuudessa, ei voi olla nero jo itse nerouden määritelmästä johtuen.

Nero kun tuottaa sellaista, joka uuden aikakauden airueena tai innovaationa on mahdotonta ymmärtää ja tulee käyttöön ja oivalletuksi vasta myöhemmin. Kaikkien ymmärtämä “nero” ei ole nero vaan lahjakas käsityöläinen, musiikin tai kirjallisuuden bulkki. Siihen taas päästään koulutuksella ja valtavalla työmäärällä Picasson tai suomalaisten muusikkojen, kapellimestarikoulukunnan tapaan. Toisin kuin Tuuri tai Paasilinna sen määrittelisi.

Ajan henkeen iskee parhaiten Renaultin automainos. Siinä kokonaan uusi malli, se vähiten kuluttava ja Audi -miehetkin sivuuttava, on kuvattu 1800-luvun mustavalkoisessa ympäristössä, hevoskiesien keskellä. Puuttuu vain F 1 - tallin Renaultin erotetun varikonpäällikkö Flavio Briatoren kuva haukkumassa hänen pyynnöstään kolaroineen formulakuskinsa homoksi.

Elämme omituisia aikoja

Suomalaiset käyvät oikeutta Ruandassa Kigalissa, Tansanian, Burundin ja Ugandan suunnalla. Ne ovat lohduttoman oloisia maisemia, jossa Sahara vaihtuu kohti ruoho- ja pensassavanneja ja maaperä on paikoin liki paljasta. Eläimistö on suomalaisille tuttua monista Afrikasta kertovista luontodokumenteista.

Kansanmurhaaja Vantaan vankilasta

Syytettynä on Vantaan vankilassa istuva Francois Bazaramba. Häntä ei syytetä mistään pienestä asiasta, autovakauksista tai huumekätköistä vaan kansanmurhasta. Porvoon laamanni Lars Karlssonille tällainen matka savanneille on muistorikas kokemus.

Todistajina hänellä on joukko suomalaisia toimittajia ja lukutaidoton hutumies. Hutumies kertoo laamannille kuinka syytetty käski vuonna 1994 hutuja menemään ja tappamaan tutseja. Karlsson antaa todistajalle luvan poistua ruandan kielellä. Televisioissa hän vaikutti lämpimältä isoisältä. Niin vaikutti kyllä vankilassa istuva syytettykin. Kansanmurhaajat ovat lempeitä miehiä, Stalin jopa isä aurinkoinen.

Ilmastomuutos etenee

Vantaan vankilassa istuvan syytetyn teleyhteydet eivät oikein toimi. Ruandassa ei ole kaapeliyhteyksiä ja ensimmäinen on Afrikkaan vasta rakenteilla. Käsittely saa kuitenkin jatkua vaikka yhteys pätkisikin. Sade alkaa piiskata oikeustalon kattoa ja rummutus on sotkea oikeudenkäynnin. Kun Suomen talvi lähestyy siirtyvät sateet Saharan laidoilla etelämmäs ja ilmastomuutos on tehnyt niistä oikullisempia. Sahara laajenee ja levottomuudet kasvavat sen laidoilla.

Ilmastomuutoksen Kööpenhaminan kokousta joulukuun puolivälissä valmistellaan. Yhdysvalloissa asenteet ydinvoimalle muuttuvat myönteisemmiksi. Three Mile Islandin ydinvoimaonnettomuus on jo unohtunut. Tsernobyli oli sentään sitäkin pahempi, vakuuttavat jenkit. Pennsylvania ja Harrisburg ovat New Yorkista vain saman matkan päässä kuin Tampere Helsingistä. Kun ihmiset ovat omin silmin kokeneet maailman mahtavimpien tornien luhistumisen kymmenen vuotta takaperin, mitään sen kamalampaa ei voi enää tapahtua. Sellaiset näyt ovat surrealistisia ja sellaiseksi elämä pian muotoutuukin.

Rikas ja köyhä rinnakkain

Keskustavasemmisto jatkaa Norjan johdossa. Kun maan talous on ohittanut Ruotsin, kätkössä on liki kymmenen Nokian verran öljystä hankittuja varoja, sellainen pieni kansakunta voi jo antaa vanhan hallituksen jatkaa pienen tuulivaroituksen jälkeen.

Pienessä Suomessa sen sijaan kansantaloudestamme lainan osuus on kohta 60% kun se hetki sitten oli noin 30 %. Se panee mietteliääksi ja pohtimaan, mitä tapahtuu jos se nousee yli sadan? Valtiovarainministeri ja eduskunnan puhemies ovat syystä huolissaan. Yli 120 kuntaa nostaa veroäyriään ja Jokioinen niiden mukana. Koulut on jo lopetettu niin siellä kuin kohta Tammelassakin. Kunnan tehtävät muuttuvat epämääräisiksi silloin, kun ne yksityistetään kaikki.

Nokian uusi strategia maaseudun käyttöön

Kriisin myötä edellisestä lamasta Suomen nostanut Nokia joutuu leikkaamaan vielä toimintakulujaan noin 700 miljoonaa. Luku on 700 kertaa enemmän kuin Jokioisten kunnan hakema tulolisä veronkorotuksella. Siitäkin on syöty jo kolmannes.

Kallasvuon talous elää toisissa sfääreissä kuin maaseutukuntiemme. Sama koskee visioita, joissa koko liiketoiminnan idea on muutettava. Jatkossa ihmisiä yhdistetään ilmiöihin, joita he pitävät tärkeinä, vakuuttaa Kallasvuo. Se vakuuttelu kannattaa ottaa tosissaan maaseutukunnissamme ja ymmärtää toimia heti. Itse olen kirjouttanut aiheesta jo yli tuhat sivua parin vuoden aikana. Jokohan se riittäisi? Agropolis -strategiaa kirjoitin kyllä aikanaan enemmän. Eikä internetiin oikein kukaan oikeasti uskonut maaseutupitäjissä vuosina 1989-91 Hämeessä ja MTT tutki mitä ministeriö pyysi. Uuden tien avaaminen on vanhalle karhulle vaikeaa.

Esitin Nokian strategiaa suomalaisille kylille ja maaseutukunnille. Yritystoimintaa on saatava uudesta mediasta, sosiaalisesta ja kansallisesta virtuaalimaailman uusyhteisöistä ja niiden toiminnasta. Paikkatieto ja internet ovat uusi ulottuvuus, jossa yhdistyy myös sosiaalinen pääoma uudelle tavalla ja luo uutta yrittäjyyttä sekä helpottaa hyvinvointipalvelujen järjestelyjä aivan uudella tavalla. Se mahdollistaa pelvelujen toimittamisen myös vanhuspalveluina ja näin hyinvointipalvelumme säilyvät ja jopa paranevat.

Mikä paikkatieto?

Paikkatieto tarkoittaa gps-satelliittipaikannuksella välitettävää tietoa ihmisten ja heidän kohteittensa välillä. Nokia on jo ostanut digitaalisia karttoja valmistavan Navteqin 5,7 miljardilla eurolla. Se on sama summa, jolla keskisuuri ministeriö pyristelee ja pitää leivissä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Sellaiseen on tartuttava heti tai annettava yrittäjille mahdollisuus sen toteuttamiseen ja käyttöön arjen elämässämme.

Kyseessä ei ole vain viihde, koulutus, liiketoiminta ja ihmisten keskinäinen yhteydenpito, vaan paljon enemmän. Se on koko suomalaisen maaseudun ja sen uusyhteisöjen suuri mahdollisuus digajan tiedon tuottajana ja levittäjänä, uusien sellaisten yritysten tuottajana, joista ennen emme mitään tienneet.

Tällaista ilmiötä kutsutaan innovaatioksi. Niistä toki puhuttiin jo agropoliksen synnyn alkuvaiheissa 1990-luvulla. Kuntien intohimot kohdistuivat vain silloin muihin ilmiöihin ja MTT tutki tuolloin mitä pyydettiin. Kun etukäteen kerrotaan mitä on löydettävä, saalis ei ole hääppöinen innovaatioksi.

Nyt nämä tuolloin päätöksiä tehneet ihmiset ovat eläkkeellä ja mahdollisuus uuteen yritykseen rinnan uudistuvan Nokian kanssa mahdollista. Nyt me uskomme jo kuinka Nokia toteuttaa visionsa. Silloin emme uskoneet. Kuluttajalle myydään jatkossa muutakin kuin vain laite ja se tarjoaa maaseudulle vakavasti otettavan uuden mahdollisuuden.

Kylmä ja aggressiivinen maa

Suomessa Frabcois Bazaramban on rauhallista Vantaan vankilassa. Ulkona olisi rauhattomampaa. Viikonvaihteen aikana liki parikymmentä suomalaista sai surmansa aggressiivisessa ja väkivaltaisessa pohjoisen maan elämässä.

Agressio jatkui budjettikäsittelyssä Eduskuntatalossa, jossa vasemmiston edustaja löi Raamatulla porvaria. Jaakobin kirjan käyttö tähän tarkoitukseen oli oivallinen sivallus. Uskonnollisuuden nousu ja Raamatun käyttö kertoo konservatismin kasvusta, vakuuttavat sosiologit. Mutta missä oli demarin sosiaalinen ja retorinen viisaus?

Helsingin Sanomat muuttaa saman budjettikirjan Raamatun kääntöpuoleksi lukemalla pitkiä pätkiä sivulta 666. Siellä käydään kädenvääntöä tulevasta yhdyskuntarakenteesta, joka olisi mieluiten radan varteen rakennettu lähiö kuin hajallaan sijaitsevat asumukset.

Keskustelu tästä jakaa mielipiteet myös Keskustan sisällä ympäristöministeri Lehtomäen ymmärtäessä Vapaavuoren ja ympäristöministeriön virkamiestensä ajattelutapaa Mauri Pekkarista paremmin lehden (HS 16.9) mukaan. Kaiken tämän lehti kirjoittaa tylysti ja ilman myötäeläjän lämpöä.

Lämpöä sen sijaan tuo kuva pohjoisen Lapin tutuista maisemista ja Lokan sekä Porttipahdan rannoille suunnitelluista, Greenpeacen vaatimista suojelualueista Peurakairassa, Jooseppi tunturilla ja Painopäässä. Nuo alueet ja rannat olen moneen kertaan kolunnut ja saamelaisten tapa puhua on meitä lantalaisia paljon vilkkaampi ja viisaampi.

Me olemme liki uunituoreessa demokratiassamme ja vasta käynnistyvässä kansainvälistymisessämme sanan käytön kehitysmaa. Meiltä puuttuu kyky asettaa sanojen käytössä toinen toistemme yläpuolelle niin, ettei toiselle tule kohtuuttoman eristetty ja ahdistunut, yksinäinen olo. Koko elämäämme vaivaa pragmaattinen ja ankea realismi. Se on opittu ankarassa talvessa ja vihaisen lukkarin koulussa.

Maalaisnulikan puheenpartta

Taidokas poliittinen puhe, retorinen runous, on vanhojen filosofien meille opettama taito ja muistuttaa rakkauden julistusta niissä kulttuureissa, joissa se on syntynyt. Riku Korhosen (HS 16.9) mukaan jopa Audia myyvä myyntijohtaja pyrki olemaan kaikkea muuta kuin sovinisti, mutta epäonnistui tehtävässään kertoa syvimmät tunteensa naista kohtaa. Siinä epäonnistuu Suomessa niin miehet kuin naisetkin. Parisuhteet kestäisivät kauemmin, jos tuo taito olisi tallella.

Kyse on Korhosen mukaan esteettisestä tajustamme ja tavasta sanoa jotain nätisti, niin että se myös sellaisena voitaisiin ymmärtääkin. Tässä Suomi on nulikka maalta, vasta puheenpartensa hankkinut ja kömpelö. Korhosen mukaan puhumme naimisesta ja autoista niin kuin työhevosesta tai anteliaan lypsävästä lehmästä agraarin aikamme tuoreena muistijälkenä. Jopa inuiitit sitä häpeävät.

Meiltä puuttuu ylevä kieli, joka kykenee välittämään sisäisen sanomamme myös politiikassa, ei vain rakkaudessa. Meillä tarkoitus voi olla hyvinkin kaunis, etenkin vehreässä ja vauraassa Hämeessä, mutta tunteikas tunnustus jää sanomatta, tarttuu kurkkuun tai on kamalaa kuultavaa, ja etenkin julkisessa tilassa se suorastaan halvautuu huulillemme.

Vanhenevan Suomen pakkoliberalismia

Vanha mutta konservatiivisella tavalla uudistava

Toimittaja Petri Ojanen (FL 14.9) on sukulaissielu Helsingin Sanomain päätoimittaja Reetta Meriläiselle. Molemmat hakevat uutisensa otsikoiden takaa ja ovat samalla vakavan asiansa huumorilla höystäviä. Kun Ojanen puhuu ruokahygieniasta, hysteerisistä peloistamme ja tavastamme kohdata todelliset myrkyt, kuten kofeiinin ja etanoli, kuin taivaan lahjana, Meriläinen iskee toivonsa vanhenevan kurttuisen Suomen iloisempaan ilmeeseen. (HS 13.9)


Peruspelot taustalla

Niin sienten ja ympäristön myrkyissä kuin vanhenemisessa ihmisen kuolevaisuus on peruspelkomme tärkein luomakuntaan asemoiva ilmiö. Oman kuolevaisuutensa oivaltamisesta saattaa seurata ennen kokematon ilo elämästä, joka on vielä ja nyt konkreettinen ja havaittavissa, järkeilee Meriläinen.

Joku on kohdannut sen omakohtaisesti vanhempien kuoleman kautta tai vakavan sairauden seurauksena. Päivien lukua alkaa laskea ja epäoleelliset asiat alkavat jäädä vähemmälle. Monen kohdalla sellainen on Marjo Turusen (HS 14.9) kuvaama henkisesti rujo, pihi ja kitsas työyhteisön tai ystäväpiirin jäsen, jonka kateus ja kauna ovat muuttuneet iän myötä sisään päin kääntyneeksi “minä en itselleni riitä” tuhoavaksi elämänarvoksi.

Tällainen pihi kadehtija kokee kuinka toisen hyvä on häneltä itseltään poissa, tunnustuksen saaminen kiellettyä ja sen antaminen kuin jättäytyminen löysään hirttoköyteen. Ikääntyessään sellainen ihminen alkaa olla miltei pelottava narsististen vaivojen viedessä kohti pahenevia vainoharhoja ja kuvitelmaa täydellisestä kaikkivoipaisuudesta ja riippumattomudesta itämaisen joogaajan elkein.

Äärimmilleen vietynä syntyy itsekäs ja kylmäkiskoinen ihminen, johon yhteyden saa vain ammattiauttajan välityksellä tai juristien kautta keskustellen. Koskaan ajassamme ei ole tarvittu niin paljon ammattiauttajia ja juristeja kuin juuri tänään. Avun vastaanottaminenkin kun peilaa vain heikentyneen terveyden ja kolhitun itsetunnon piilotettuja viestejä, joita niin auttajat kuin lähiomaiset käyttävät kilpaa hyväkseen. Niin kauan kuin vanhuksella riittää varallisuutta tai itseensä tyytymättömällä työn orjalla voimia.

Hyvin usein taustalla on alkoholisimia, vanhempien laiminlyönnit lapsuuden kodissa. Meiltä tahtoo unohtua kuinka Suomi on ollut agraari, sotaa käynyt maa ja se elää vielä kauan näiden kauhujen varjossa nyt vanhustensa kautta. Viikonlopun 13 väkivalta kuolemaa selittyvät maan väkivaltaisella, aggressiivisella menneisyydellä, ei toki tämän päivän vähäisellä taantumalla.

Pökkelöksi tainnutettu vanhus

Vanhukset hoidetaan pökkelöksi lääkkein ja sänkyyn sitomalla, ankeus vaivaa resurssipulana ja rahatonta kuntaa ei ole. Kunnat joutuvat tekemään kuitenkin arvovalintoja ja vastassa on usein poliittisen eliitin liberalismi ja suuren kansanosan sosiaaliturva niin meillä kuin Yhdysvalloissa tai Japanissa.

Meriläinen tahtoisi simuloida inhimillisen valistuneen yhteiskunnan toimintamallin, jossa päätöksiä tehtäisiin sillä perustein, loukkaavatko ne ihmisarvoa. Ongelma on vain siinä, kuka arvottaa ja missä, millainen politiikka johtaa hyvään arvovalintaan?

Professori Sirkka-Liisa Kivelä on toitottanut koko aikuiselämänsä vanhushoidon koulutuksen lisäämistä. Vaikka hoivaavia käsiä olisi kuinka paljon, niistä ei ole apua, jos ne eivät tiedä mitä kuuluisi tehdä. Meidän asenteiden kuuluisi muuttua viimeistään nyt, kun pääosa meistä on ikääntyneitä ja hyväksymme jo kuolevaisuutemme, odotamme arvokasta vanhenemista ja hyvää kuolemaa. Sen jokainen meistä on varmasti ihmisenä ansainnut.

Poliitikkoihin professori ei näytä enää uskovan ja samaa kirjoittaa Meriläinen. Muuttumattomuus kertoo lainsäädännön tarpeista, lakikirjaa vaativasta hoidosta ja sen kunnioittamisesta. Se laki ei saa olla niin löperö kuin kansanedustajien itselleen aikanaan laatima korruptiolaki. Sellainen laki syntyy jos kiellämme ongelman olemassaolon, olemme kuuroja ja sokeita viimeisille päivillemme.

Pihi ja kitsas yhteiskunta - konservatiiviset arvot


Pihi ja kitsas ihminen ja yhteiskunta on samaan aikaan myös kade ja ahne. Tällaiselle yhteiskunnalle toisen hyvä on samalla oma puute, pohjaton henkinen nälkä haalia itselle hyvää, joka on samalla muilta poissa. Näin vanhustenhoito nähdään usein rasitteena, kun sen tulisi pikemminkin osoittaa, kuinka vanhuksistaan huolehtiva yhteiskunta huolehtii varmasti myös lapsistaan ja nuoristaan. Sellaisessa maassa on tilaa elämänilolle, tuhoava kateus ja ahneus muuttuvat kaikkivoipaisuuden illuusiosta kateuden ja ahneuden vastakohdiksi, kiitollisuudeksi ja anteliaisuudeksi.

Ajatus inhimillisestä kasvusta on ollut aina osa vanhenemiseen liitettyä viisautta. Samalla siihen on liitetty konservatiiviset arvot ja niiden kasvaminen koko yhteiskuntaa ohjaavaksi. Käytännön filosofian professori Timo Airaksisen mielestä ajassamme on runsaasti merkkejä, jotka kertovat konservatiivisten arvojen kasvusta.

Paheksumme alkoholia, päihteitä, arvostamme armeijaa, uskonnollisuutta, vieroksumme kerjäläisiä, maahanmuuttajia, haemme yhdenmukaisuutta asenteisiin ja arvoihimme. Elämän laadulla ja mielekkyydellä taas ei tahdo olla merkitystä, arvot ovat hajaantuneet ja pirstaleisia. Kaiken tämän seurauksena ainakin näyttelemme kohtuullisen suvaitsevaa.

Sosiaalipolitiikan professori J.P.Roosin mukaan kyse ei olekaan konservatiivisista arvoista, vaan pyrkimys suojella uhattuja arvokkaita asioita, tosiasioiden tunnustamista, jolloin vasemmistosta on tullutkin konservatiivista ja oikeistosta vallankumouksellista. Vasemmiston on puolustettava saavuttamiaan arvoja, museoitava ne. Roosin mukaan miehet ova monessa asiassa jääneet jo naisten jalkoihin ja heidän hätänsä on muuta kuin konservatismia. Kotona hoidettu alle 3-vuotias lapsi on siellä Roosin mukaan oikeimmassa ympäristössään.

Arctic Babylon


Ilmiö on kuin globaali Babylon, joka johtaa kaikkien väkivaltaan kaikkia kohtaan, kuten esikuvansakin. Näin liberaalin kansainvälisyyden vastakohtana syntyisikin kansallinen konservatismi, josta esimerkkinä ovat vaikkapa Norjan vaalit ja oma keskustelumme vanhusten asemasta puolustaa itseään turvajärjestelmien kadotessa yhteiskunnan “uudistumisen“ myötä.

Iloisesti kurttuinen Suomi voi toteutua, mutta vain lainsäädännön turvin ja vanhusasiamiehen avustamana. Arctic Babylon on etenemässä kohti saman nimisessä romaanissani kirjoittamaani loppua, jossa Mayakansan syndrooma näkyy Meksikon kaltaisena surrealistisena näkynä, Picasson tapana maalata kasvamatta koskaan aikuiseksi. Ei sellainen elämä ole hyvää elämää Picasson läheisille. Mitä syytä meillä on ihailla Picasson kaltaisia narsisteja ja tuomita joku vähäinen vätys, Audimies? Missä kulkee rationaaliseksi markkinoidun järkevän ihmisen logiikka?

Perhosen siivin

Perhosten matkassa kohti etelää


Origamitieteellä tarkoitetaan paperin taittelua tulkiten mutkikkaita laskoksia laskentaohjelmilla ja geometrisina pintoina. MIT-yliopiston nuori professori Erik Demaine tekee sitä lystikseen ja myös osana taidettaan.



Jonain päivänä meille niin arvokas kännykkä voidaan taitella tämän teknologian avulla vaikkapa kahvikupiksi, hän ilveilee ja on samalla tosissaan (HS 8.9).


Älypaperista ja vaatteista on puhuttu jo kauan. Kun ihminen joutuu ongelmiin, suuret ikäluokat eivät eläköityessään saa enää apua pieniltä ikäluokilta terveytensä hoitoon, apuun tulee tekniikka. Näin joko paperi tai vaate alkaa toimia hoitajan apurina, ottaa verinäytteet kertoen elimistön toiminnasta, välittää tietoa hoitajille ja nämä takaisin vanhuksen korviin (HS 8.9).


Muotoaan vaihtavat meemit


Tällaiset tiedon jyvät lehdissä luovat illuusioita ja ovat tulosta “meemeistä”, joita voi pitää ikään kuin geenien sosiaalisina tai kulttuurisina vastineina. Joskus ne otetaan vastaan ja joskus taas ei.



Aluksi meemin kantajia on vain muutamia, kuten sikainfluenssan kohdalla viruksia kantavat ensimmäiset altistuneet. Ne jäävät muistiimme ikään kuin tietokonevirukset ja heräävät myöhemmin ja oletamme tehneemme suuren oivalluksen ottaessamme vastaan viestin, joka tulee toiselta puolen maapalloa osana internetin sosiaalista verkostoamme tai kansalaismediataitojamme.



Kun se muuttuu osaksi massatiedotusta, olemme jo vilustuneet. Näin etenkin takavuosina, ennen oman aikamme alkua uudessa media-ajassamme. Tänään ajan ja paikan merkitys on ymmärrettävä jo toisin vaikka geenimme panevatkin siinä vastaan. Joku rummuttaa jo avattuja meemejä osana huomiotaloutta ja tekee sillä bisnestä, saa ääniä tai ilveilee kustannuksellamme, heittäytyy oppimestariksemme.


Perhosen siivin kohti etelää


Tämän päivän tiede- ja luontouutinen Helsingin Sanomissa on perhonen ja sen tapa muuttaa miljoonien joukkotapahtumina myötätuulessa yli Suomenlahden kohti talvehtimisalueitaan.


Muuttava perhonen ei ole sama yksilö, joka tuli aikanaan maahamme, vaan sen jälkeläinen. Muuttavien suurten massojen mukana ei kulkeudu opittu tapahtuma vaan geeniperimä, jonka seurauksena käyttäytyminen säilyy sukupolvelta toiselle ja tapahtumat muistuttavat lintujen muuttoa, olkoonkin että lintujen elämänkaari on pidempi ja myös oppimisella voi olla osuutta muuton onnistumiseen. Harvoin näin kuitenkin on vaan taustalla ovat geenimme ja näin myös ihmisen kohdalla. Meemeinä sen oivaltaminen on helpompaa internet -ympäristössä, vaikka kyseessä olisikin geeniemme tapa toimia yli merten ja mannerten uudessa ympäristössä työtään tehden.


Aikuinen ohdakeperhonen talvehtii Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, lentää tuhansien kilometrin matkan Suomeen, jatkaa täällä sukuaan ja kuolee. Vasta sen loppukesästä kuoriutuvat jälkeläiset ovat niitä yksilöitä, jotka palaavat syksyllä Välimerelle, tietää Mauri Levo (8.9.2009) kertoa Helsingin Sanomissa.


Oikeammin tieto saadaan tutkien kautta. Muutaman sentin mittaiset lentäjät kun käyttävät apunaan tuulia ja ottavat korkeutta kilometrin verran saavuttaakseen oikeat ylävirtaukset. Sieltä niitä ei voi havaita ilman tutkia ja muuton ollessa vilkkaimmillaan, siihen osallistuessa miljoonia yksilöitä. Muutaman yksilön havaitseminen on mahdotonta edes tutkilla. Sen sijaan omien viestiemme kohdalla se on mahdollista ja se tekee sen käynnistymisen oivaltamisesta kiintoisan. Me voimme seurata missä ovat globaalin ilmiön kärkilentäjät.


Yökkösten tapa kehittymättömämpi


Yökköset ovat toisenlainen muuttaja. Ne vaeltavat kuten sopuliparvet eikä paluuta harkita. Suurin osa jopa kuolee lisääntymättä edes määränpäässään. Tavoitteena on yksilön ja lajin kannalta ainoastaan syntymä, lisääntyminen ja kuolema. Ei sellaisia jaloja tavoitteita, joissa yksilö ja laji hakee geneettisen koodinsa jalostusta tai se ajamana uusille alueille ja toistaa sen huomattuaan toiminnan järkeväksi. Ihmisen kohdalla meemit toimivat usein juuri näin, järkevästi jalostuen ja nykyisin pääosin virtuaalitodellisuudessamme. Geenit taas kuten yökköset ja ajallisesti paikkaan sidotussa "luolassamme". Ero on valtava.


Ympärivuotinen elämä laajoilla alueilla globaalia maailmaa on perhosen ja linnun muuton järkevä havainto siivillä lentäen. Ei vain summittainen sopulivaellus yökkösen tapaan vuosikymmenten välein synnyinsijojen ulkopuolelle.



Takavuosina ihmisten vaellukset olivat tällaisia ja muutot mantereelta toiselle. Meemiemme siirto on virtuaalisesti toinen ilmiö. Niitä ei tule sotkea tulkinnoissa toisiinsa ja jäädä odottamaan muutosta vuosiksi, vuosikymmeniksi. Tämä koskee myös nyt käynnissä olevaa lamaa ja sen nopeita käänteitä. Elämme maailmanhistorian ensimmäistä internet -ajan globaalia lamaa ja sen tulevaa nousukautta. Nousukauteen olisi tullut varautua jo vuosi takaperin.


Mutkikas mutta varma navigointilaitteisto


Linnut kykenevät hyödyntämään auringon, kuun ja tähtien sijaintia, maan magneettikenttää, valon polarisoitumista, valtamerten infraääniä ja mantereiden pinnanmuotoja. Perhosen sisällä tiedetään olevan proteiinin, joka yhdistää aurinkokompassin perhosen sisäiseen kelloon.

Yhdysvaltain järvialueelta muuttava monarkki -perhonen kykenee näiden ja maan magneettikentän vaihtelujen avulla suunnistamaan syksyllä Meksikoon, vaikka Auringon asema välillä muuttuisikin. Vain muuttuvat tuulet ja globaalit virtaukset voivat vaikeuttaa joskus matkan tekoa ja lajin määrällinen vaihtelu saattaa johtua ajautumisesta mereen. Tällaista vahinkoa ihminen ei voi tehdä olematta tarkoituksella itsetuhoisa geneettisenä meemejä jalostavana lajina.

Sen sijaan geneettisenä olentona kykenemme pilaamaan myös elinympäristömme itse sitä ymmärtämättä. Tässä syntyy globaalitaloutemme suurin ristiriita. Kyse ei ole ahneudesta eikä narsismista, egoismista, vaan puhtaasti biologisesta väärään suuntaan tapahtuvasta toiminnasta silloinkin, kun kärki-innovaattorimme ovat jo ohjeistaneet digiaikamme ja kompassimme oikein.

Olen kuvannut tätä ristiriitaa käyttäen vanhaa filosofiaa, jossa Hegelin opit on kyseenalaistettu ja puhuttu "avoimesta haavasta" kykenemättä kuitenkaan kuvaamaan, missä tuon haavan paikka oikeasti sijaitsee mystifioimatta ongelman syntyä.


Kieleen sidottu ihminen


Analysoin viimeisimmän sosiaalisia medioita ja sen prosesseja tulkitsevia tekstini käännöksiä yli 50 sivistyskielelle. Kun käännettävää kieltä vaihtaa vaikkapa hindistä, galicista tai iiristä suomeksi, käsitys tekstin sisällöstä hieman vaihtuu. Samoin käy valittaessa lähtökieleksi suahili, thai tai tangalog, katalaani, kreikka tai kroatia.


Ei ole alkuunkaan sama käännetäänkö teksti valkovenäjästä, vietnamista tai kiinasta eglanniksi ja sieltä taas suomeksi. Kokeiluja voi tehdä tuhatmäärin ja havaita, kuinka eri kulttuurit ja niiden kielialueet poikkeavat toisistaan.



Ilmiö muistuttaa origamien taittamista paperikehää kiertäen ja tulkiten sitä matemaattisesti uudella tavalla. Sen voi viedä jopa New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmiin. Onnistunut malli on esteettisestikin kaunis elämys, kuten professorineron MoMa -teos taidemuseossa osoittaa.



Olisikohan se mahtunut omaan modernin taiteen museoomme? Etenkin jos taiteilija olisi työskennellyt oman yliopistomme luonnontieteisen tiedekunnan jollakin omituisella laitoksella papereista heinäsirkkoja ja purjealuksia taitellen? Oletan että hän olisi nyt työtön suomalaisena muotoilijana.


Poikkitieteinen laskentaprosessi


Laskentaohjelma kertoo kuinka tulkinnat syntyvät ja missä tapahtuu sosiaalisen kentän näkyvimmät tuulivirtausten muutokset, magneettikenttä toimii toisin ja valon polarisoituminen ei ole sama kuin alkuoletuksessa. Valtameren infraäänet ja paikalliset pinnanmuodot ovat ohjanneet kielen geneettisesti suuntaan, joka on syytä ottaa digikielen rakentelussa huomioon. Vain näin toimien miljoonat blogit tai sosiaalisen kulttuurin tuotteet voivat säilyttää asemansa, missä niiden meemit saattavat talvehtia jopa satojen miljoonien parvina.

Tässä perhoset ja genetiikka ei poikkea globaalina lajina omasta lajistamme ja sen tavasta viestittää miljoonien joukkoina ja reaaliaikaisesti mukautuen uuteen tilanteeseen. Trooppisen saaren vangiksi jääneet geenit eivät ole oikeita sen prosessin tulkintaan tai vastaanottoon.

Tulkintavirheemme syntyvät juuri tästä alueeseen sidotusta geneettisestä ihmisestä ja vastaavasti meemeistä, jotka elävät virtuaalimaailmassamme. Lisäksi elämme lastemme kanssa usein eri maailmassa ja huomaamatta mitä virtuaalinen maailma edustaa digikielessä ja digiaivojen tulkintoina.

Kieli on geneettinen väline

Oppimiseen vaadittavia geenejä on vain rajallinen määrä. Kun ne on käytetty, ne myös pysyvät suljettuina ja niitä voidaan verrata vaikkapa flyygelin koskettimiin, olkoonkin että oppimisgeenejämme on oleellisesti enemmän.

Flyygelillä voi soittaa niin humpat kuin tangot sekä samaan aikaan klassisen musiikin sinfoniat. Oppiminen on siten melkoisen rajaton tapahtuma koko elinkaaremme ajan olkoonkin, että jo kerran suljettu geeni päästää aina vain sen saman äänen ja jotkut meistä ovat korkeammalle viritettyjä kuin toiset. Mollisävelet ja duuri eivät soi aina ja tilauksesta haluamallamme tavalla, geneettinen erilaisuus ovat lajin diversiteettiä rikastuttavia ominaisuuksiamme.

Sen sijaan meemit ovat rajattomasti muuttuvia ja riippumattomia omista geeneistämme. Me joko kykenemme ottamaan niitä vastaan tai olemme niille kuuroja ja sokeita. Kaikki meemit eivät kohdallamme avaudu ja se on hyväksyttävä myös omassa tieteessämme, kulttuurissa ja kielessä, jota edustamme.

Kyse ei ole sukupuolesta, ihon väristä, lahjoista tai neroudesta. Perhosten tapa levittäytyä globaalisti ei ole tällainen luokittelemamme ja alueeseen sidottu ominaisuus vaan puhdas vuosimiljoonien tuote, jumalten tai luonnon antama lahja, kuinka kukin sen meistä tahtoo ymmärtää. Me voimme tehdä sen saman matkan ajattomassa ja paikattomassa maailmassa ymmärtämättä, mitä samalla tapahtuu meemiemme tasolla.

Suuret massat ja pienet ihmiset

Sosiaalinen media ja sen tutkimus on suurten massojen tulkintaa rinnan muutaman erikoistapauksen kanssa. Sen viehättävin piirre ovat ihmiset ja näiden kyky viestittää toisin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Nokian pääjohtaja esitteli vajaa viikko takaperin yhteistä ohjelmaa Microsoftin kanssa, jonka tärkein sopijapuoli on Facebook, noin 65 miljoonan jo nyt käyttämä media. Tuulet veivät nyt Saksaan, jossa myös viimeisin kirjani julkaistiin. Edellinen taas IASP:n (International Association of Science Parks) toimesta Malagassa Etelä-Afrikassa pidetyn maailmankonferenssin jälkeen. Sieltä sen saa käännettynä millä tahansa sivistyskielellä ja valiten haluamansa lähtökielen. Vaihtoehtoja on siten yli 2500 mistä valita. Se tarvitaan, jotta voimme olla varmoja miten viestimme on otettu vastaan.